One battle after another / Paul Thomas Andersson

Monien amerikkalaisten ja brittiläisten arvioiden mukaan Paul Anderssonin One battle after another on vuoden paras elokuva. Odotukset olivat suuret kun astelimme Gilda-teatteriin. 

Elokuva alkaa vauhdikkaasti. Jossain USA:n ja Meksikon rajalla kokoontuu joukko ihmisiä, heillä on kiire, on tarkoitus tehdä jotain suurta, pelastaa vangittuja siirtolaisia. Joukko hyökkään leiriin, vapauttaa siirtolaiset, ja katoaa yöhön. Vaan ennen sitä joukon johtajatar nöyryyttää seksuaalisesti USA:n armeijan everstiä.

Sama joukko jatkaa sekoiluaan, tai omasta mielestään vapautustaistelua. Räjäyttelevät siellä täällä. Nöyryytetty eversti saa johtajattaren kiinni, lupaa olla paljastamatta, jos saa seksi. Ja saakin, tosin taas nöyryytettynä. Ja sitten joukkio munaa, jää kiinni, mutta everstin joko päästää johtajattaren karkuun tai hän karkaa.

Tässä välissä on kulunut sen verran aikaa, että johtajatar on saanut lapsen, joka jää paon myötä isälleen, joka pakenee hippilään kauas jonnekin, verkkojen ulottumattomiin.

Eversti ei unohda, kun saa tietää, että lapsi voikin olla hänen, mikä uhkaa hänen asemaansa natsiporukoissa. Eikun täysi hööki päälle, hyökkäys hippilään ja lapsi kiinni. Ja sitten alkaakin melkoine räiskintä, mätkintä ja autoilla ajelu, takaa-ajot seuraavat toisiaan, natsit tappavat toisiaan, paha saa tietenkin palkkansa, ja autot romuttuvat ja rakkaus voittaa kovankin onnen. 

Elokuva on sekava, hahmoista on vaikeata välittää, kohtaukset ovat ohjaajalleen tyypillisesti tolkuttoman pitkiä, tarina sekoittaa ties mitä aineksia ja soppa on sekava. Näyttelijät ovat toki hyviä, parhaita Amerikan ammattilaisia. 

Lopun autotakaa-ajo pelastaa paljon. Se on hienoimpia ikinä elokuvissa.

Vaan jos tämä olisi vuoden paras elokuva, en välittäisi käydä leffoissa lainkaan. Onneksi muualla kuin Amerikassa tehdään parempia, paljon ja usein.