Mane

Joulukuu 2023 · 17 Facebook-päivitystä, joista 15 ryhmissä 1.12.–31.12.2023 Perjantai 1.12.2023 klo 15.35 · ryhmässä Helsingin seudun pyöräilijät ry (Hepo) · 1 kuva Hämeentie 1.12.2023 klo 1345. Hyvä meininki. EDIT: kuva 2. linjan risteyksestä, hallin oven edestä otettu. klo 16.31 · Facebook-ryhmässä Jo perinteinen tapa juhlistaa itsenäisyyspäivää on Satumaan Dynamon pyöräretki, joka kulkee itsenäisyyden kannalta tärkeiden paikkojen kautta. Tule mukaan! Tapahtuma: Satumaan Dynamon itsenäisyyspyöräretki Keskiviikko 6.12.2023 klo 9.34 · ryhmässä Maata pitkin matkustavat · 1 kuva Peterin kirjakauppa https://instagram.com/biblioteca_tramonte klo 9.34 · ryhmässä Maata pitkin matkustavat · 3 kuvaa Mites olisi matkakirjaketju? Eli mitä kirjoja ottaisit mukaan matkalle? Vasemmanpuoleisessa kuvassa kirjat, joiden seurassa matkustan Palermoon. Sieltä sitten Peterin katukirjakaupasta (oikenpuoleinen kuva) lisää luettavaa. Keskimmäisessä kuvassa osa edellisen Palermon m...

  Italian suurimpaan (ja Euroopan kolmanneksi suurimpaan) teatteriin (oopperaan, balettiin) Palermon Teatro Massimoon pääsee tutustumaan joko osallistumalla opastettuun ja maksulliseen kierrokseen tai ostamalla liput johonkin näytökseen. Opastetulla kierroksella varmasti näkisi kulissien taa, saisi tutustua muuhunkin kuin omaan aitioonsa, mutta valitsimme silti Lumikki-baletin.   Teatteriin noustaan leveitä portaita, joulutähtimeren vierestä. Teatterissa ei ole naulakko, ei lämpiötä, ei kahvilaa vaan kukin menee suoraan omalle paikalleen. Me emme ikinä olisi löytäneet 2. parven 8. aitiota, saati tienneet mitkä sen istuimista ovat numerot 1 ja 2. Onneksi teatterin käytävillä parveili avustajia.  Teatterisalissa on 8 parvea, jokaisessa kymmeniä aitiota ja lisäksi permanto. Meidän aitiostamme oli melko hyvä näkyvyys näyttämölle, joistakin ylemmistä on varmaan paljon huonompi.  Ja mitä näimmekään? Loisteliaan Rahmaninovin musiikkiin sovitetun baletin, kaunista tanssia, m...

Kun saavuimme Palermoon, vierailimme ensimmäiseksi Eero Hämeenniemen talvimajapaikan luona. Hän asuu Palermossa palatsissa alkukevään kirjoittaen, säveltäen ja erityisesti sisilialaisesta ja italialaisesta kulttuurista nauttien ja siihen osallistuen.  Sujuvaa italiaa puhuva Hämeeniemi on säveltäjä, pianisti ja kirjailija. Hän on viime vuosina viettänyt paljon aikaa Napolissa, Palermossa ja kaikkialla niiden välillä. Hämeenniemi on loputtoman utelias, haluaa nähdä ja kokea jatkuvasti uutta, sosiaalinen, ei voi olla hiljaa ja kun hän vielä on kultuuripersoona, hän on päässyt mukaan moniin tapahtumiin, konsertteihin ja juhliinkin, joskus jopa mafiamaisten hahmojen taksikyydillä tutustumaan Palermoon.  Hämeenniemen kirja on taiten kudottu verkko hänen omia kokemuksiaan, historiatietoja ja filosofisia pohdiskeluja elämästä. Hänellä on hieno taito kertoa omista kokemuksistaan yleisesti, ja vastaavasti historiasta omakohtaisesti. Kirja on siksi sekä hyvin henkilökohtainen matkaopas e...

Paul Austerin isä kuoli yllättäen ja jätti jälkeensä talon täynnä tavaraa, joka Paulin piti käydä läpi. Samalla Paul joutui käymään läpi oman ja isänsä ja jopa isovanhempiensa elämän. Kävi nopeasti ilmi, että vähän itsestään kertonut isä oli kertonut itsestään paljon vähemmän kuin Paul oli ymmärtänyt. Vähä vähältä menneisyys paljastuu, osin ahkeran tutkimisen myötä ja osin onnekkaiden sattumien. Austereiden suvun tarina kietoutuu itävaltalaisten juutalaisten historiaan vainoineen, sotineen, siirtolaisuuksineen. Osa suvusta kuolee sodissa, osa selviää siirtolaiseksi Amerikkaan ja osa jopa menestyy siellä. Elämä on epävarmaa, väkivaltaistakin.  Paul Auster kirjoittaa jo tässä aikaisessa (1979) teoksessaan yhtä hyvin kuin myöhemmissä teoksissaan, vaikkapa muutaman vuoden kuluttua ilmestyneessa New York Trilogy -romaanissaan. Kertomus on merkillisesti luokiteltu non-fictioniksi, tietokirjaksi, vaikka nykyisin se olisi lähinnä Knausgårdin etc tapaista (joskin paremmin kirjoitettua) auto...

  Wohoo! Despite trains being delayed and leaving from mysterious places and not having restaurant cars and so on, we have now safely arrived in Palermo. It is lively as I remember from January. And the hotel owners remember me, as I stayed in Hotel Posta for two weeks back then. Now, for 8 days. Weather is just it it was in June in Helsinki, so we will not find it too exotic. No rain is in the forecast, though, so we can maybe head for the mountains before Xmas. Who knows? Next: something to eat and drink. Hotel Postan kattoterassin näkymiin en saata kyllästyä. Aivan vieressä kulkee kaupungin pääkadun - Via Roman - liikenne, mutta terassia suojaa talo, jossa asuu mummo, joka pesee ja kuivattaa pyykkejään aina kun terassilla satun pällistelemään. Valosaastetta on Palermon keskustassa vähemmän kuin Suomen kaupunkien lähiöissä, joten taivas on tumma, sitä vasten lokit hohtavat valkoisina ja tähdet ovat miten sattuu väärissä paikoissa. Hello! It is Freddie here in Palermo. It is about...

  Osatapa suhtautua junan myöhästymiseen koiran lailla. Yöjunan Roomasta Palermoon piti lähteä klo 23:00. Varttia aiemmin ilmoitettiin 30 minuutin myöhästymisestä, sitten varttia ennen uutta lähtöaikaa 45 minuutin myöhästymisestä, sitten 70 minuutin. 80 minuuttia alkuperäisen lähtöajan jälkeen pääsimme junaan, joka ei tätä kirjoittaessa 110 minuuttia lähtöajasta ole vielä lähtenyt. Onneksi ei ole kiire. Palermo odottaa. Vähän ihmetyttää junayhtiöiden toiminta. Joko homma on hurjan vaikeaa tai sitten hommia hoitavat saatanan tunarit. Yöjuna Roomasta etelään. Jotenkin tuntuu, että maatapitkin matkaaminen ei nykyisin järjestelyin yleisty. Junat myöhästelevät, niistä puuttuu palveluita. Ja kaiken huipuksi yöjuna on todella epämukava: meluisa, kylmä, rodeoharjoitteluun kelpaava. Sängyt ovat liian lyhyet ja alasängyt kapeat. Vessat kylmät, pöntöistä puuttuu istuimen muovisuoja. Lisäksi kanssamatkustajat ovat vastenmielisiä, kuorsaavat kuin täryjyrät ja haisevat iljettävältä, mutta niin t...

Bolognan aseman aikataulunäytöt kertoivat junamme Roomaan lähtevän kello 17.07 laiturilta 18. Sinne siis! Laituri olikin kaukana, aseman toisella puolen maan alla muutaman hissin ja liukuportaan takana. Ehdimme laiturille kello 16.55. Siellä seisoi Italo-firman juna. Juna lähti kohti Salernoa ajallaan. Seuraavaksi laiturin näyttöön ilmestyi tietoa klo 17.02 Salornoon lähtevästä Trenitalian junasta. Kummallista. Voiko samalta laiturilta lähteä suurnopeusjunia 5 minuutin välein? Päätin katsoa mitä nurkan takana laiturilla 19 on. Siellähän olikin meidän junamme! Lähtöön oli enää kaksi minuuttia! Mitään tietoa lähtölaiturin vaihdosta ei kuulutettu. Just ehdimme! Juna on aivan täynnä, mikä on erikoista: kolme pitkää Frecciarossaa 15 minuutin aikana lähti aivan täysinä Bolognasta Roomaan. Junassa on muuten mukava 26 asteen helle, mutta italialaiset istuvat rennosti takit yllään. Kuvassa proseccoa ja arancini-pallo ja iloinen matkaaja ennen junasekoilua.

Tänään juna lähti ajoissa, mutta ravintolavaunu oli jäänyt varikolle. Eilen se oli mukana, mutta henkilökunta puuttui. Ehkäpä vielä kerran tällä matkalla pääsemme juomaan viiniä maisemien vaihtuessa. Brennenin solan kautta matkatessa maisemat ovat jylhät. Reitti seuraa ensin Inn-joen laaksoa kuten me fillareilla vuonna 2010, nousee Innsbruckista henkeäsalpaavia rinteitä pitkin solaan, lumen maailmaan, ja laskeutuu Italian viinitarhojen keskelle. Vuorilla näkyy linnoja ja kirkkoja menneiltä ajoilta ja nykyajan rikkaiden huviloita. Ennen kirkkoon piti ponnistella, todistaa uskon vahvuus, nyt huvilaan pääsee konevoimalla. Ovatko sielut nykyään laiskempia? Italiassa maisema tasaantuu vähitellen, viintarhat antavat tilaa teollisuudella, kaupungit kasvavat ja juna pysähtelee vähän väliä. Ratapihoilla tavarajunat odottelevat vuoroaan rekat kyydissään. Matalalta paistava aurinko on koko päivän kullannut matkamme valollaan.

Wir haben gut geschlafen. Es ist ganz früh, die Sonne scheint nicht. Bald werden wir Frühstück in einer Bäckerei essen und Kaffee trinken. Die Bäckerei ist ganz der nähe unserem Hotel. Heute fahren wir nach Roma via Bologna mit dem Zug. Um 20 Uhr erreichen wir Ai Marmi, unserer Lieblings Pizzeria in die ganze Welt. Es gibt sehr gute Wein auch da. Haben sie ein intressanter Tag heute! Bis Abend, meine Freunde in die Internet! (Kein AI habe ich benutz um diese Text zu schreiben. Keine Wortbuch auch).

Jotkin baarit, kapakat ja ravintolat kertovat menneestä enemmän kuin useimmat museot. Ne ovat onnistuneet säilymään entisaikojen itsenään nykyisyyden vaatimusten keskellä, ja niissä aikaansa viettävät huomaamattaan ymmärtävät jotain menneestä ja sen vaikutuksesta nykyhetkeen, heihin itseensä.  Tänään kävimme illallisella Alter Simpl -ravintolassa Münchenissä. Siellä ovat yli 100 vuotta sitten kokoontuneet  Simplicissimus -lehteen kirjoittaneet satiirikot, muun muassa Mannin veljekset. Lehden loistoaika oli 1900-luvun alussa, sitten sen ja muun satiirin merkitys heikkeni, ja lopulta natsit ajoivat satiirikot maanpakoon ja kaappasivat lehden. Lehti lopetti ilmestymisen vuonna 1944. Baari elää yhä, seinillään leuden etusivuja, kuvia menneistä kirjoittajista. Vähän vastaava baari on Berliiniin Bonnista muuttanut Ständige Vertretung, jonka historian ulottuu jakautuneen Saksan aikoihin, jolloin samannimisessä baarissa tapasivat liittotasavallan poliittisen eliitin kerma. Myöhemmin p...

Kööpenhaminan asemalla on aika rauhallista sunnuntaina aamulla seitsemältä. Asemalla asukit ovat tiessään, paikalla vain matkaan lähtijöitä, heitä oli sata nousemassa Hampuriin klo 7.26 lähtevään junaan, mekin, ilman aamiaista, sämpylöitä ja vettä paperipussissa.  Juna oli aiempaa parempi: kymmeniä vuosia vanhoja saksalaisia vaunuja veturin vetäminä: ei tarvinnut itsua kasvokkain ahtaasti. Murukahvimyyjä kiersi vaunissa Tanskassa, mutta Saksassa ei tarjoilua ollut. Saavuimme pari minuuttia myöhässä Hampuriin.  Hampurin asema, tuttu tunne ulkomaille saapumisesta, sunnuntaina kuin muurahaispesä, juna myöhässä, kuten suurin osa junista nykyään. ICE-juna vaununnumeroinnit sekaisin, kaksi kertaa vaunut 31-37, ja meillä paikat vaunussa 21, joka oli taaemman junarungon vaunut numero 31. Ravintolavaunuun ei Saksasta sunnuntaina ollut löytynyt henkilökuntaa, joten saimme määrättömästi suklaata ilmaiseksi. Tuli ällö olo. Hieman raskas matka, istuimet tuntuivat pieniltä, maailman on teht...

1980-lopun ja 1990-luvun junamatkoilta en muista yhtään myöhästynyttä junaa. Joko muistini on kullannut muistoni tai kauan sitten junien myöhästyminen ei kovin paljon merkinnyt. Mihinkään ei ollut kiire, olimme aina perillä heti kotoa lähdettyämme, ja jos junamatka katkesi kesken, asemalla saattoi yöpyä tai vaikka puistossa keskellä kaupunkia. Asemien lähellä oli surkeita majapaikkoja, joihin nuorten opiskelijoitten rahat riittivät.  Toisin on nykyään: pienikin myöhästyminen ottaa päähän. Tänään Tukholmasta kello 12.21 lähteväksi luvatun junan ilmoitettiin ensin lähtevän 12.45, sitten 13.15 ja sitten junan kerrottiin lähtevän joskus. Lopulta se lähti 14.02. Perille Lööpenhaminaan saavuimme lopulta kaksi tuntia myöhässä, koska yksi matkamme junista joutui kulkemaan hitaan tavarajunan perässsä ja perillä Kööpenhaminassa joku seikkaili raiteilla. Vaan miksi junan myöhästyminen harmittaa nykyisin? Olemmehan nykyisinkin matkalla heti kotoa lähdettyämme. Syitä on varmaankin kaksi: on tap...

Elokuussa 1987 lähdimme Kyöstin ja Petrin kanssa ensimmäiselle interrail-matkallemme. Vaikka olinkin matkustanut Ruotsiin laivalla jo ainakin kolmesti aiemmin (vanhempieni kanssa Tukholmaan ja Gotlantiin, perheemme ainoat yhteiset ulkomaanmatkat, ajat olivat toiset, korot korkeat ja lennot kalliita; abiristeilyllä Tulholmaan ja takaisin), laivamatkassa oli outouden ja lupauksen tunnetta, olimmehan matkalla Portugaliin ja ties minne.  Laivalta muistan sleep in -osastot, joissa nukuimme, jos emme löytäneet mukavampia paikkoja käytäviltä. Sleep-inissä oli joskus rauhattomampaa kuin käytävillä, koska muutkin olivat käyneet tax-freessä. Matkatavaramme uskoimme säilytykseen. Muistan myös muut nuoret matkustajat, meitä oli paljon. En muista mitä söimme, oliko meillä eväät vai oliko meillä varaa syödä laivalla. Sen sijaan muistan miten ostimme sianlihasäilykkeitä Tanskan ja Saksan väliseltä lautalta ja söimme niitä vielä Pariisissa. Mihin muistot kadonneet? Miksen muista - ja miksi en usk...

  Päivän kirjat  Töissä luin tänään kahta kirjaa sen verran, että rohkenen lausua mielipiteeni.  Adrian Swinscoe lyhyt pamflettimainen Punk CX uhoa esipuheessaan muuttavan progemusiikin kaltaiseksi muuttunut käyttäjäkokemuksen suunittelun (CX) punk-asenteen raikkaaksi. Sen jälkeen kirja jatkaa loppuun asti vankasti auktoriteetteihin nojautuen, kuuluisien punk-rokkareiden, filosofien ja erityisesti yritysjohtajien lausuntoja lainaillen. Jotenkin semmoinen on pikkaiset eri asia kuin auktoriteetteja vastustanut ei-kaupallinen, joka anarkistinen, punk. Mutta ehkäpä on monenlaista punkkia, sellaista stadiokonserttipunkkia, jota voi kuunnella autolla töihin ajaessaan. Kirjan teksti on pätkittäistä, kuten punk-rallien sanoitukset.  En käyttäisi kirjaan yli tuntia, jonka siihen käytin.  Steven Pinkerin The Senso of Style vuodelta 2015 on taattua Pinkeriä: omanarvontunteista, selkeää tekstiä ja tutkimukseen perustuvia näkemyksiä. Olen aiemmin lukenut Pinkerin kirjan, jos...

  Nähdä Napoli ja ahdistua. Niin on aina käynyt minulle. Vuoden 2006 syksyllä sain Napolissa migreenin, ja päätin etten palaa sinne. Palasin tämän vuoden tammikuussa, yhdeksi yöksi, kävelin asemalta Duomolle ja takaisin, ja päätin etten palaa. Kaupunki on ahdas, likainen, meluinen, ahdistava.  Mario Martonen elokuvassa Felice palaa Napoliin 40 vuoden poissaolon jälkeen. Hän tapaa äitinsä ensimmäistä kertaa sitten teinivuosien, tapaaminen on kauniisti kuvattu, poika nostaa vanhan äitinsä kylpyammeeseen. Muutoin Felice kävelee ympäriinsä, muistelee nuoruuttaan, joka on kuvattu hienosti kaitafilmille. Vähitellen käy ilmi, että Napolista lähteminen on oli ajolähtö, ja että taakse jäi ystävä, jonka tapaaminen olisi tärkeää. Loput juonesta löytyy Googlella.  Elokuva on kuvattu kauniisti, rauhallisesti, värit ovat päivisin lämpimät, öisin kaupunki on uhkaava, mutta päivisinkin Felicen kävelyä tarkkaillaan, joka paikassa norkoilee toimettomia, joskus öisin aseet puhuvat ja silmin...

Lounaslukemistokseni valikoitu firmamme uutuskirjahyllystä saavutettavuudesta perusteet ja kokeneille vinkkejä (takakannen mukaan) kertovat Laura Kalbagin kirja. Luin siitä esimmäiset 50 sivua kirjan vähän yli 120 sivusta. Jätin kirjan loppupuolella olevat HTML-ohjeet niitä tarvitseville, koska en työssäni (enkä harrastuksissani kirjoita HTML:ää).  Kirjan lähtökohtana on, että saavutettavuus on tärkeätä kaikille. Jos saavutettavuutta ajatellaan vain jonkin yksittäiset ongelman kautta (huono näkö, tärisevä käsi, ..), se jää vaillinaiseksi. Hyvä saavutettavuus pyrkii auttamaan kaikkia käyttäjiä, myös heitä, joilla ei vielä ole ongelmia saavutettavuuden kanssa. Kuka tahansa meistä voi iän tai muun syyn takia tarvita joskus helpommin käytettäviä verkkopalveluita.  Saavuettavuutta on hyvä havainnollistaa esimerkein - hyvistä ja huonoista ratkaisuista. Kalbagin kirjassa on onneksi riittävästi kuvia tekstin tukena, kirja on kirjaksi hyvin saavutettava. Kirja etenee saavutettavuuden p...

  Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta / Ville-Juhani Sutinen Vuosi sitten  tietokirjallisuuden Finlandia -palkinnon voittanut Vaivan arvoista tarttui käteeni vasta eilen. Kirja käsittelee Sutisen pandemian aikana lukemia poikkeuksellisen pitkiä ja yleisesti vaikeana pidettyjä teoksia - ja minähän innostuin: nyt saisin vähällä vaivalla sivistystä!  No, ei siinä niin käynytkään. Sain sivistystä, opin paljon Sutisen käsittelemistä teoksista, mutta nyt on hirmuinen hinku lukea Sutisen käsittelemät pitkät teokset, kuten Byronin Tie Oxaniaan, joka kertoo matkasta kauas Kiinaan asti, tai Grossmanin Stalingrad, josta on viimeinkin vuonna 2019 ilmestynyt kokonainen, sensuroimaton laitos. Grossman kiinnostaa, koska olen lukenut Stalingrad-romaanin toisen osan Elämä ja Kohtalo. Se ei ollut vaikea, mutta pitkä se oli, ja hyvä niin: pituus antaa tilaa aiheen perusteelliselle käsittelylle.  En ryhdy kertaamaan mitä Sutinen kirjassaan kertoo, koska tämä palkittu teos ...

  Tapahtui veden äärellä  / TV-sarja Ylen Areena -palvelun esittelyteksti kertoo  Juhannusaattona 1973 Annie ja hänen kuusivuotias tyttärensä Mia löytävät kaksi murhattua telttailijaa Svartvattnetin kylän lähistöltä joen rannalta. Kaksoismurha jää kuitenkin selvittämättä. Tapahtumat heittävät synkkiä varjojaan monen elämän ylle, kunnes eräs mies palaa kylään lähes 20 vuotta murhien jälkeen. Ruotsalainen sarja perustuu Kerstin Ekmanin samannimiseen suosittuun romaaniin.  En ole lukenut Ekmannin kirjaa, joten en tiedä miten uskollinen sarja on romaanille. Katselimme sarjan ensimmäiset 4 osaa perinteisesti viikon välein. Kaksi viimeistä katsoimme peräkkäin Areenasta. Areenasta katsominen oli helpompaa, koska sarjan henkilöhahmojen runsaus pysyi paremmin hallussa peräkkäin katseltuna.  Tarina kulkee kahdessa eri ajassa. Vuonna 1973 tapahtuvan kaksoismurhan selvittelyn yhteydessä käsitellään hippiaatetta, likaisten hippien yhteisöä kaukana kaikkialta, näennäisen tasa...

Ruotsalainen Clara Törnvall kertoo kirjassaan Naisia autismin kirjolla miten hän vähän yli nelikymppisenä  vihdoin autismidiagnoosin myötä ymmärsi miksi hänen elämässään oli ollut vaikeuksia, miten hänen oli ollut vaikeata sopeutua yhteiskuntaan, ihmissuhteisiin. Kun hän sai diagnoosin, hänelle selvisi miten hän saattaa pärjätä omine taipumuksineen maailmassa, jossa toimintatavat, normit, odotukset ovat muotoutuneet tavanomaisten (neurotyypillisten) mukaisiksi. Kirja on kiehtova. Törnvall aloittaa sen omakohtaisella pohdiskelulla, tapaamisilla psykologin luona ja siirtyy vähitellen yhä enemmän kulttuurihistoriaan ja kertomaan siitä miten autismi on menneinä aikoina ymmärretty, miten se ilmenee kirjallisuudessa. Sen jälkeen, ja osin omien kokemuksiensa kanssa limittäin, hän kertoo autismin neurologisesta perustasta, ja lopulta hän palaa omiin kokemuksiinsa, avioeroon, joka ehkä osin johtui tavasta, jolla Törnvall pyrki elämään neurotyypillisesti. Ero ajoi hänen osastolle, ja kertomu...