Mane

Äänen lumon tiloissa suhisi ja kohisi 12.12. Helsinki Experiment oli koonnut paikalle suomalaisia ja norjalaisia kokeellisen musiikin säveltäjiä ja esittäjiä. Olipa paikalla yleisöäkin yli 50 henkeä, aivan kaikille ei edes riittänyt omaa tuolia vaan kokeellisen musiikin ystäviä hengaili pitkin Äänen lumon hyvin askeettista tilaa.  Ensiksi soitti Miio Holopainen ja hänen ääniteknikkonsa Olli. Holopainen soitti viulua ja sääti jotain merkillistä tietokoneellaan ja joukolla muita pyödällä majailleita laitteita. Tulos oli aluksi hiljaista vinkunaa, mutta vähitellen laitteista löytyi tiukkaa potkua ja musiikki muuttui primitiivisen rytmikkääksi vinkunan taustalla.  Seuraavaksi esiintyneen Astrid Helena Frej Møllerin lauluääni toi mieleen nuoren Brörkin, mutta siiten yhtäläisyyden jäivätkin. Møller käytti laajaa ääntään ja erilaisia looppilaitteita ja ties mitä luodakseen voimakkaan äänimaton, joka jaksoi loppuun asti yllättää. Hänet löytää =>  @astridhelenafm Viimekseiksi l...

 Suhina klubi keskittyy kokeelliseen ja improvisoituun musiikkiin. Sen vetäjistä Jukka Kääriäinen soitti tänään kitaraa, virolainen Katariin Raska virolaista säkkipilliä ja Antti Lötjönen bassoa.  Konsertin aluksi muusikot sopivat soittavansa yhden setin eivätkä kahta. En tiedä miten setit olisivat toisistaan poikenneet.Nyt kuulemani setti oli täynnä riemastuttavaa, virkistävää, hämmästyttävää improvisaatiota, toisten tarkkaa kuuntelemista.  Raskan säkkipilli voi välillä kuin loppukesän ampiainen, Kääriäinen loihti erilaisin mekaanisin ja elektronisin apuvälinein kitarastaan suhinaa, kellojen soittoa, pimputusta ja ties mitä. Lötjösen basso möyrisi välillä taustalla, mutta muuttui toisinaan pimputtavaksi, toisinaan näppäilyin heleästi tukea muille tuovaksi.   Suljin silmäni, annoin musiikin viedä mukanaan. Syvä rauha laskeutui minuun, aloin nähdä unikuvia, joihin musiikki sulautui. Uneksin kesästä, vuoristosta, kedoista, ja heräsin, avasin silmäni. Konsertti jatkui...

  Vuonna 1958 New Portissa, Rhode Islandin osavaltiossa, soi jazz. Jotenkin kaikilla sen ajan - ehkäpä jazzin kulta-ajan - artisteilla oli aikaa osallistua. Festareista kuvattiin dokumentti Jazz on a Summer’s Day. Dokumentti keskittyy musiikkiin, sen esittäjiin ja siitä nauttivaan yleisöön. Tunnelma on välitön, kuvat aina läheltä, usein valkokankaalla on vain muusikon - tai katsojan/kuulijan - kasvot, joilta loistaa keskittyminen, ilo. Hiki virtaa, on kesä, tupakit sauhuavat, olut virtaa. Dokumentin katsojana tuntuu pääsevänsä mukaan musiikkiin; tekee mieli taputtaa kappaleiden lopussa. Tuolloin ei ollut autotunea, jokin nuotti saattoi mennä pieleen. Se ei haittaa, koska musiikissa lienee tärkeintä ilo, yhdessä luominen, hetkessä oleminen. Kaikki ovat läsnä, koko ajan, juuri kunkin nuotin aikana, kukaan ei poistu kännykkäänsä. Ja kukaan ei ole etänä. Musiikki on ainutlaatuista. Soittajat elämänsä vedossa, yleisön innoittamina yllättävät itsensäkin. Se näkyy heidän ilmeissään, nauru...