Mane

Isovanhempani äitini puolelta asuivat pientilallaan Hämeenkyrön Mahnalassa . Isoisäni suvun nimi oli Honkasuo. Maatilaan, nimeltään Suoniemi, kuului pieni suo, Honkasuo, jonka vieressä oli paljon erikokoisia kiviä ja rikkonaista kalliota. Kallionkoloissa, kivien alla, talvehti ja muutenkin majaili kyyperheitä. Kyy, © Yle . Kyyt eivät pysyneet kallioillaan vaan vaelsivat aina välillä muutaman sadan metrin matkan mummolan pihaan. Siellä ne aina ensimmäisenä huomasi Musti-koira, joka ei haukkunut koskaan muulloin kuin kyyn (tai vesikirpun) nähdessään. Kun kuulimme Mustin haukkuvan pihalla, tiesimme kyyn saapuneen kallioltaan. Aikuiset sitten hääsivät - ja usein valitettavasti tappoivat - kyyn. Opin jo lapsena, että kyytä ei tarvitse pelätä, eihän se tehnyt koirallekaan mitään, kunhan koira vain pysyi metrin parin päässä kyystä. Kyy kummasteli haukkuvaa koiraa. Aluksi kumpikaan ei perääntynyt eikä kumpikaan hyökännyt. Yleensä kyy väistyi vähän matkaa, mutta koira saattoi seurata. ...

Isäni sai ensimmäisen sydänkohtauksensa 47-vuotiaana vuonna 1977. Olin silloin 9-vuotias, veljeni oli vasta 7-vuotias. Kertomuksen mukaan isäni oli ollut nostelemassa kirjalaatikoitaan työpaikallaan Kaarilan lukiossa, kun hänen rintaansa oli alkanut sattua. Hän - tai joku muu, en tiedä - soitti ambulanssin, ja isäni vietiin Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan. TAYS kauan sitten 1970-luvun lopussa oli vielä melko tavallista viisikymppisten miesten kuolla sydänkohtaukseen. Äitini oli siksi todella järkyttynyt. Muistan äitini itkeneen lohduttomasti, se oli järkytys minulle, äidin hätä ja heikkous, pakenin nojatuolin alle piiloon. En oikein tajunnut mitä oli tapahtunut, pelkäsin ettei isä tule enää kotiin. Isäni toipui sydänkohtauksestaan, palasi kotiin ja töihin. Mikään ei kuitenkaan ollut ennallaan. Isäni ei ollut enää sama vahva mies, joka oli luistinradalla näyttänyt entisenä Sapkon (Savonlinnan palloseuran) jääpalloilijana nopean luistelun mallia, ei mies, joka potkais...