Mane

Kesä, Tallinna ja nuoriso. Sebastian pitkästyy kuoliaaksi kaupan kassalla, kun Silo tulee ostamaan sätkäpaperia ja houkuttelee Sebastianin lounaan ajaksi uimaan. Uimareissu pitenee, pilvi palaa ja aika nopeasti Sebastian toteaa, että kivempaa bailata kesäisessä kaupungissa kuin istua kassalla.  Bileissä Sebastian tapaa porealtaassa Noran. Heidän välilleen syntyy vähitellen lämpimiä tunteita, he jopa muuttavat yhteen, mutta ensin on juteltava loputtomasti elokuvista, kirjoista ja elämästä. Muistan tunteen omasta nuoruudesta: juttua riitti, miepiteitä oli ja ne olivat vankkoja. En muita mistä puhuimme, koska puhe oli olennaisempaa kuin aiheet.  Vähitellen kesä muuttuu talveksi. Nora opiskelee, Sebastian on hukassa ja saa kuulla kunniansa. Kesän bailaus, huumeiden diilaus alkaa uudestaan kunnes sitten rakkaus voittaa. Rakkaus ja ystävyys ja ystävät voittavat Sebastianin puolelleen vaikka Silo koko ajan kaipaa ja aikoo matkustaa Brasiliaan ikuisen auringon ja kookospähkiköiden maa...

Tiesittekö, että etätyöt keksittiin toimistopulan riivaamassa DDR:ssä 1960-luvulla? Ja että silloinkin etätyössä olevat eivät millään olisi halunneet käyttää aikaa työpaikalle siirtymiseen ja keksivät ties mitä tekosyitä (bussi rikki etc) ettei vaan olisi tarvinnut? No, en tiennyt minäkään ennen kuin luin Eugen Rugen sukusaagan Vähemmän valon aikaan.  Kirja kertoo elämästä DDR:ssä ja yleisemmin itäblokissa 1930-luvulta 2000-luvun alkuun. Charlotte ja Wilhelm ovat paenneet Saksasta natseja Moskovaan, selvinneet vainoista ja päätyneet Meksikoon, josta heidän kutsutaan DDR:ää rakentamaan 1950-luvulla. He asettuvat Berliiniin rakentaamaan elämäänsä ja taloaa. Heidän poikansa Kurt palaa Stalinin leireiltä venäläisen vaimonsa kanssa. Heille syntyy poika, joka etsii isoäitinsä jälkiä Meksikossa. Ja pojalle poika, elämä jatkuu. Perheet elävät, kukin omalla tavallaan, on perinteisiä juhlia, jotka kuten missä vain, mutta taustalla koko ajan kommunistisen maan vainoharhainen hallinto, ilmiann...

  Lähdin laivalle lukemaan (ja buffetoimaan!, risteily ja yksi illallisbuffa ja fillari ja allergiahytti kera ikkunan 90€!) ja Tukholmaan pyöräilemään 4-5 tunniksi. Kaunis sää. Ei kiire mihinkään. Kirjoja kolme. Paluu ylihuomenna. Olen huomannut voimieni ja uteliaisuuteni vähitellen palautuvan. Kahden viikon kuluttua uskon olevani taas työkunnossa. Silloin alkaa uusi duunini! Paluu Helsinkiin .  Olipas kiva risteily Tukholmaan. Laivalla luin hytissäni ja söin buffetissa. Erinomaisen hyvää safkaa, kun valitsi itselle maistuvat kala- ja kasvisruuat. Tukholmassa pyöräilin 34km parissa tunnissa, lueskelin puistoissa ja katselin maisemia. Lopuksi alkoi sataa ja koska minulla oli vain ohuet kesävaatteet, jouduin palaamaan laivaan tuntia ennen kuin olisi ollut mahdollista. Ensi kerralla sitten varaudun sadevaattein. Kustannukset: - risteily & parempi hytti & illallinen & pyörämaksu: 90€ - aamiainen Tukholmassa 9€ - illallisbuffa laivalla 49€ - aamiainen laivalla 10€ Yht...

Ikääntynyt kustantaja kirjoittaa 2020-luvulla romaania Coda ystävistään, joiden kanssa hän eli kuumat nuoruudenpöivät 1980-luvun alussa. Oli pilveä, kokaiinia, mustat tukat ja teatteria ja bileitä hylätyissä teurastamoissa. Ja kulttuuri muuttui, 1970-luvun ankeus valaistui. Siinä samalla syntyi rakkaustarinoita, jotka kaivelevat yhä yli 40 vuoden jälkeen. Vähän silleen että kuka mitä saunassa teki mitä hä. Osasta kaveriporukkaa tulee kirjailijoita, osa kustantaa. Kirjailijoiden ikä alkaa painaa, aiemmin nerona pidetty pitkiä Helsinki-aiheisia sukukronikoita kirjoittanut ei enää pärjää nykynuorille. Sekös ahdistaa. Ja sitten on nainen, kaunis, vanhavatahtoinen, porukan fiksuin, jota niin kustantaja kuin kirjailija tavoittelevat mutta joka katoaa kv-diplomatiaan. Ja jossain on jotain, jota ei muisteta, ei kehdata muistaa eikä ole kerrottu. Vaan vähitellen, kymmenien vihjeiden jälkeen alkaa kaikki paljastua. Ja ehkäpä sopu voi syntyä, onhan sitä jo yli 45 vuotta kun kuka mitä höh. Westö...

Miksi näemme unia? Miksi ylipäätään nukumme kolmanneksen elämästämme? Merkitsevätkö unet mitä ja miten niitä voisi tulkita tai niistä oppia? Rahul Jandial on unista kiinnostunut aivokirurgi. Kirjassaan hän kertoo mitä uusin tutkimus on saanut selville unistamme. Tietoa kirjassa on vaikka ja kuinka eikä tietenkään sitä voi toistaa. Sanottakoon nyt seuraavaa.  Jandial perustaa kirjansa evoluutioon. Koska näemme unia, ja koska unet ovat eri puolilla maailmaa ja eri aikakausina samankaltaisia, niillä on oltava jokin evolutiivinen syy. Ilmeisesti unet opettavat lapsia tajuamaan, että he ovat yksilöitä (lapset alkavat nähdä unia vasta 4-vuotiaana tms), samoin lasten näkemät painajaiset opettavat että maailmassa on muitakin. Myöhemmässä iässä unet antavat mahdollisuuden käydä läpi erilaisia skenaariota, valmistautua elämään yhteisön jäsenenä, ja antavat keinot käsitellä seksuaalisuutta.  Jandial kertoo myös tutkimuksista, joilla on todistetty että unia voi nähdä tietoisesti, niihi vo...

Pauli on lapsinerosta maailmankuuluksi huilistiksi kasvanut ja sittemmin romantanut, paineiden ja yksinäisyyden vuoksi hän palaa vanhempiensa luo Raumalle. Äiti on piilottanut keittiöstä veitset. Pitäisi harjoitella konserttiin, mutta hermo menee ja huilu mutkalle. Soitinkorjaamossa Pauli tapaa luokkatoverinsa Iiriksen vuosien takaa. Iiris on jäänyt Raumalle, työskentelee lähihoitajana, mutta pääosin haluaa tehdä musaa, bändejä on ollut ja mennyt. Paulin maine innostaa Iiriksen houkuttelemaan Paulin tekemään musaa yhdessä. Se on vaikeaa, Pauli kun ei osaa rentoutua, on nuottien vanki.  Vaan vähitellen syntyy biisejä, on bileitä, on myös Anni ja muita ja rakkautta, nuorten elämää. Vähitellen syntyy musiikkia, jota Iiris, Pauli ja Sini sitten esittävät kirkossa Paulin huilukonsertin sijaan. Elokuva kertoo siis musiikista, nuoruudesta, paineista, rakkaudesta ja Raumasta, pikkukaupungin piireistä. Juna kulkee risteyksestä, sitä on aina odotettava, miten sattuukin aina kulkemaan kun Pau...

Psykologisia tutkimuksia on perustellusti moitittu siitä, että amerikkalaisten yliopisto-opiskelijoiden tutkiminen ei välttämättä tuota yleispäteviä tuloksia, että ehkäpä jossain muualla ollaan erilaisia kuin Bostonissa.  Tämä tuli mieleeni, kun luin Didier Eribonin kuuluisaa teosta Paluu Reimisiin. Siinähän Eribon kertoo miten hän (nuorena, homona) häpesi työväenluokkaisia vanhempiaaan, koko heidän elämäntapaansa ja kaikkea mitä he (ja veljet myös!) edustavat. Ja että tämä häpeä johti tarpeeseen päästä muualle, ja kun sinne muualle eli ensin lukioon ja sitten Pariisiin pääsi, niin mennyt ja tausta piti hävittää, peittää uuteen puhetapaan. Aivan erityisesti kotona Reimisissä ei voinut käydä vuosikymmeniin ennen kuin isä kuoli ja sittenkin oli vaikeata.  Näin varmasti oli ja se on hyvin surullista. Mutta voiko tästä omakohtaisesta, 1960-luvulta 1980-luvun Ranskassa tapahtuneesta yleistää jotain sosiologisesti merkittävää? En tiedä, mutta kun vertaa Eribonin kokemuksia omaan elä...

Parasta Roihuvuoressa ovat ystävät. Aina kun menen kotiovesta ulos, niin muutaman minuutin aikana jo ystävän tapaan. Heitä asuu kotirapussakin ja naapuritaloissa ja kävelee ja pyöräilee pitkin raittia ja ovat ostoksilla kaupassa ja kahvilla Riossa ja merenrannassa nauttimasssa luonnosta ja Ruiskumestarin terassilla auringosta. Kun tapaan ystävän, se on aina iloinen hetki. Tervehdimme, vaihdamme kuulumisia, saatamme jopa innostua suunnittelemaan jotain yhteistä tekemistä, vaikkapa tapahtumaa. Ja sitten on vielä silleen, että joka vuosi saan täällä lisää ystäviä! Näin keski-ikäisenä se ei ole ollenkaan tavanomaista, jos lehtijuttuihin on uskominen. Roihuvuoressa uusien ystävien saaminen on helppoa. Täällä ihmiset ovat avoimia ystävyydelle ja esittelevät toisiaan uusille ystävilleen. En ikinä voi muuttaa pois ystävien luota. Onneksi Helsingistä vielä löytyy minun kaltaiselleni töitä eikä tarvise emigroitua Berliiniin. Olisi todella vaikeata joutua erilleen ystävistä. Tiedän sen pitkien y...

Erikoinen käänteinen dekkari. Tai ehkä pikemminkin thrilleri, jossa on dekkarin loppu eli lopussa ollaan kuulusteluhuoneessa.  Ollaan jossain pohjoisessa Ruotsissa, on keskitalvi, pakkasta ja lunta. Koulubussia ajava Dylan pelkää sydämensä katoavan, käy taas lääkärissä, joka ei tälläkään viikolla osaa auttaa mutta lupaa labrakokeita. Matkalla kotiin Dylan sitten tekee jotain, josta meininki vähitellen muuttuu karmeammaksi kuin kauhuleffoissa. Tunnelma on kuin tehosekoittimeen olisi pantu Twin Peaks, Teksasin moottorisahamurhaaja, Hohto ja Riget ja sitten olisi annettu sekoittimen pöristä tunnin verran. En kerro mitä tapahtuu, koska se pilaisi lukukokemuksen. Kokemus on väkevä, kirja on kirjoitettu omituisella monen kaikennäkevän kertojan tekniikalla, jossa vielä joidenkin hahmojen päässä puhuvat ties ketkä muut. Mitään ei selitellä, tapahtuman vaan vyöryvät kuin keväinen tulvajoki. Erikoinen teos, lukemisen arvoinen, joskin samalla tekniikalla voisi ehkä vähän vähemmän ahdistavista...

Kriitikot Joonas Säntti ja Niklas Ferm keskustelivat Taru Torikan ja Maaria Ylikankaan järjesteämässä keskustelusarjassa “Oletko aina halunnut tietää, mistä kriitikot keskenään pimeissä nurkissa supattavat, mutta et ole uskaltanut kysyä, hyvä jos kuvitella?” Postitalon Rosebudissa. Aiheina oli erityisesti kritiikki kaunokirjallisuutena, eli miten tärkeää kritiikin kieli on. Keskustelu oli oppinutta, syvän kokemuksen värittämää. Olin mennyt kuulemaan oppiakseni paremmaksi amatöörikriitikoksi ja vähän opinkin. Opin erityisesti, että on hyvä antaa oman lukukokemuksen “vuotaa kritiikkiin”, antaa kritiikin olla henkilökohtaista eikä pidä pelätä, jos kritiikin kieli alkaa muistuttaa kohteensa kieltä. Opin myös, että kritiikin kirjoittaminen on hidasta, ja että nopeasti ei ole hyvä ellei ole taloudellinen tai määräpäivällinen pakko. Tätä oppia tuskin kärsimättömänä ADHD-hahmona pystyn ikinä noudattamaan. Keskusteli oli muutoinkin kiinnostavaa. Ja onhan se silleen, että ilman yleisöä ei taitee...

Ranskalainen Didier Eribon tunnetaan akateemisissa piireissä Foucault-elämäkerrastaan ja -asiantuntinaja, laajemmin omaelämäkerrallisesta kirjastaan Paluu Reimsiin, jossa hän kertoo miten työläistaustainen nuori homomies päätyy ranskalaisen akateemisen maailman huipulle ,mitä se vaati ja miten taustaa ei pääse pakoon. Kirja (jota luen, huomenna siitä lisää) on kuulemma innostanut Edward Louisia. Ensimmäisten 20 sivun perusteella kirja on kiinnostava.  Tänään Eribonia kertoi dosentti Markku Koivusalon haastattelemana Foucaultista. Eribon tutustui F:iin nuorena, torjui F:n iskuyritykset ja heidän välilleen syntyi syvä ystävyys. Näin hän kertoi tänään.  Koivusalo aloitti haastattelun omien sanojensa mukaann helpolla kysymyksellä “mitä F tutkisi tänään, mihin hän ottaisi kantaa”. Eribonin mukaan tähän ei voi tarkasti vastata, koska F:n kuolemasta on jo yli 40 vuotta. Hänen mukaansa F:n keskeinen kysymys oli keitä me olemme, mitä me olemme, siis ihmisinä, ja miten meistä on tullut ...

Eugen Rugen isoäiti oli vakaumuksellinen kommunisti, joka osallistui Saksassa kommunistien väkivaltaisuuksiin sen verran pontevasti, että sekä hankki kannuksen elämälle ja työlle Neuvostoliitossa että pääsin eroon Saksan kansalaisuudestaan.  Hän päätyi 1930-luvulla työskentelemään OMS:n radisti- ja sähköttajäkoulussa Moskovan liepeillä yhdessä miehensä kanssa. Stalinin vainot olivat pääsemässä valloilleen, yleinen vainoharhaisuus ja epäluulo ja tovereiden kavaltaminen olivat päivän sana. Ja niin kävi, että isoäidin kavallettiin lahjoittaneen gramofonin miehelle, joka oli joutunut kansanvihollisena tuomiolle ja ammuttiin. Työpaikalta tuli lomautus ja isoäiti miehineen pantiin asumaan Moskovan luksushotellin Metropoliin. Sinne alkoi vähitellen päätyä muitakin OMS:n työntekijöitä, jotka olivat pääosin ulkomaalaisia. Vainot jatkuivat. Kukaan ei ollut turvassa, mustat autot liikkuivat öisin Lubjankan vankilan porteista. Yksi kerrallaan lounasseura Metropolissa hupeni, öisin käytävillä k...

  Autottomuus. Huomioita. 1) Olen 58-vuotias ja olen koko elämäni pärjännyt hyvin ilman omaa autoa. Olen asunut Tampereella, Helsingissä, Hangzhoussa, Bostonissa, Gironassa. Missään ei ole tullut mieleenkään ostaa autoa, koska kaupungissa kaikki on lähellä. 2) Julkisilla ja fillarilla pääsen kävelymatkaa kauemmas, aina 25km himasta kauppaan etc, mutta harvoin niin kauas tarttee ostokille mennä (voi tilata himaan!). 3) Työpaikan olen suostunut ottamaan vain 30 minuutin pyöräilymatkan päästä himasta viimeisten 13 vuoden aikana. Sitä ennen harhauduin Otaniemeen (ennen metroa) ja Leppävaaraan. Ei ollut kivaa työmatkailu. 4) Maalle mennessä joskus on vuokrattava auto, kerran pari vuodessa. Se on halpaa, satasella saa viikonlopuksi auton. Bensaan menee 8€ per 100km. 5) Taksilla (oli se TaksiHelsinki, Bolt tai Über) en matkusta muutoin kuin vaalilautakuntahommissa. Niitä ei onneksi ole edes vuosittain. 6) Kaksi kertaa eläissäni olen meinannut ostaa auton. 18-vuotiaana käytetyn Mersun, mut...

Hassua miten popissa, rockissa ja punkissa tavataan paheksua yhtyeitä, jotka esittävät muiden kuin jäsentensä säveltämää musiikkia. Klassisen musiikin (taidemusiikin) kuulijoista ja esittäjistä tämmöinen vaikuttaa varmaan kummalliselta. Kukaanhan ei odota, että Radio sinfoniaorkesteri soittaisi vain jäsentensä / kapellimestarinsa säveltämää musiikkia! Sehän olisi aika vaikeata - loppuisivat konsertit hetimiten.  Punkissa muiden biisejä soittavia on toki ollut aina. Jo 1980-luvulla Ne Luumäet soittivat suomeksi kääntämiään Ramonesin kappaleita. Ja sitten heti perään kanadalainen The Deja Voodoo soitti Ne Luumäkien käännösbiisiä suomeksi. Bar Loosessa järjestettiin mainiot cover-iltamat. Ensin Control soitti The Clashin biisejä. Sehän sujui mainosti, koska bändi on tätä tehnyt jo vuodesta 1979 asti. Nuoruuden energia on jo laantunut, esitykseen oli hiipinyt vakavuttaa. Yleisö innostui aina ajankohtaisesta I am so bored with the USA -kappaleesta ja encorena esitetystä I fought the law...

1920-luvun alussa New Yorkin Harlemiin kerääntyi paremman elämän ja toistensa houkuttelemina nuoria taiteilijoita. Oli muusikoita Duke Ellintonista Noble Sissleen, kirjailijoita, runoilijoita, kuvanveistäjiä, kirjastonhoitajia, kustantajia ja vaikka ketä. Kaikki olivat afro-ameririkkalaisia, tai kuten he itse itseään silloin kutsuivat “negros, blacks”.  Taide-elämä oli vilkasta ja se sulautui yhteen yhteiskunnallisten pyrkimysten kanssa. Äänioikeutta ei ollut, klaanilaiset lynkkasivat etelässä, elämä oli joskus halpaa ja henki höllässä. Taiteilijat kokoontuivat yhteen vasemmistolaisten poliitikkojen kanssa, perustivat opintopiirejä, taideryhmiä ja -kouluja.  Tämä Harlemin renessanssiksi kutsuttu aika kesti alle 10 vuotta. Sen keskeisistä henkilöistä oli vielä 1972 moni elossa, ja William Greaves kutsui heidät juhliin Duke Ellingtonin asuntoon. Moni ei ollut tavannut toisiaan aikoihin, mutta keskustelu ja muistelu näkyy lähteneen vauhtiin nopeasti. Greaves johdatteli keskustelu...

On kahdenlaisia kirjoja, tai no useampiakin mutta silti: kirjoja, joissa on jokin sanoma, jota kirjailija huolellisesti ja tutkimuksiin perustuen punoo juonen sekaan; ja kirjoja, joissa on sanoma, jota ei niin sanotusti hierota lukijan naamaan vaan jonka lukija saa itse oivaltaa.  Ali Smithin romaani Gliff on jälkimmäistä sorttia. Se ei väännä ratakiskosta sanomaansa vaan kertoo tarinan, jolla on jokin sanoma ja joka ei perustu akateemiseen tutkimukseen vaan ainoastaan kirjailijan havaintoihin maailmasta ja ihmisyydestä. Tarina kertoo kahdesta lapsesta, jotka elävät maailmassa, jossa on meitä ja heitä. Heidän talot ympyröidään punaisella viivalla ja he joutuvat vaarallisiin töihin tai katoavat. Lasten äiti katoaa, heistä huoltapitävä mies jättää lapset suojaan tuttavansa tyhjään taloon kera kasan säilykkeitä ja sanoo palaavansa. Hän ei palaa. Lapset joutuvat lyöttäytymään kaltaistensa “ei-verifioitujen” seuraan, muuttavat aidan taaksen entiseen kouluun, mutta punaisen viivan piirtä...

Kulta houkuttelee Asserin Rovaniemeltä kairaan, puoliso Mirjami jää kotiin, näin joka kesä 1960-luvun alussa. Kairassa Asser tapaa saamelaisen miehen, joka pitää hänestä ja muista kultaa kavavista huolta. Mirjami synnyttää lapsen, joka on vammainen ja toisen joka ei. Elämä on köyhää, Asser viettää yhä enemmän aikaa kultaa huuhtoen, kunnes tapahtuu jotain peruuttamatonta. Muunlaista peruuttamatonta on tapahtunut aiemmin Sveitsissä, jotain joka myös ajaa Asseria metsään, kauan pois. Sukupolvet seuraavat toisiaan, ihmissuhteet kietoutuvat toisiinsa. Loppua kohden kirjassa vihjauksina kulkeneet salaisuudet paljastuvat, ja vasta haudan takaa kirjeet kertovat mitä oli silloin kauan sitten. Kirjan kaari on pitkä aina 1950-luvulta koronapandemiaan asti. Muutamissa kohdin lopussa tarinan sattumat ovat liiankin yllättäviä, fiktio fantasioituu.  Magga kuvaa henkilöitään kiinnostavasti. Kirjan päähenkilöt vaihtuvat sukupolvien myötä, mutta ovat kaikki kokonaisia, koskettavia. Magga myös onnist...