Mane

Psykologisia tutkimuksia on perustellusti moitittu siitä, että amerikkalaisten yliopisto-opiskelijoiden tutkiminen ei välttämättä tuota yleispäteviä tuloksia, että ehkäpä jossain muualla ollaan erilaisia kuin Bostonissa.  Tämä tuli mieleeni, kun luin Didier Eribonin kuuluisaa teosta Paluu Reimisiin. Siinähän Eribon kertoo miten hän (nuorena, homona) häpesi työväenluokkaisia vanhempiaaan, koko heidän elämäntapaansa ja kaikkea mitä he (ja veljet myös!) edustavat. Ja että tämä häpeä johti tarpeeseen päästä muualle, ja kun sinne muualle eli ensin lukioon ja sitten Pariisiin pääsi, niin mennyt ja tausta piti hävittää, peittää uuteen puhetapaan. Aivan erityisesti kotona Reimisissä ei voinut käydä vuosikymmeniin ennen kuin isä kuoli ja sittenkin oli vaikeata.  Näin varmasti oli ja se on hyvin surullista. Mutta voiko tästä omakohtaisesta, 1960-luvulta 1980-luvun Ranskassa tapahtuneesta yleistää jotain sosiologisesti merkittävää? En tiedä, mutta kun vertaa Eribonin kokemuksia omaan elä...

Parasta Roihuvuoressa ovat ystävät. Aina kun menen kotiovesta ulos, niin muutaman minuutin aikana jo ystävän tapaan. Heitä asuu kotirapussakin ja naapuritaloissa ja kävelee ja pyöräilee pitkin raittia ja ovat ostoksilla kaupassa ja kahvilla Riossa ja merenrannassa nauttimasssa luonnosta ja Ruiskumestarin terassilla auringosta. Kun tapaan ystävän, se on aina iloinen hetki. Tervehdimme, vaihdamme kuulumisia, saatamme jopa innostua suunnittelemaan jotain yhteistä tekemistä, vaikkapa tapahtumaa. Ja sitten on vielä silleen, että joka vuosi saan täällä lisää ystäviä! Näin keski-ikäisenä se ei ole ollenkaan tavanomaista, jos lehtijuttuihin on uskominen. Roihuvuoressa uusien ystävien saaminen on helppoa. Täällä ihmiset ovat avoimia ystävyydelle ja esittelevät toisiaan uusille ystävilleen. En ikinä voi muuttaa pois ystävien luota. Onneksi Helsingistä vielä löytyy minun kaltaiselleni töitä eikä tarvise emigroitua Berliiniin. Olisi todella vaikeata joutua erilleen ystävistä. Tiedän sen pitkien y...

Erikoinen käänteinen dekkari. Tai ehkä pikemminkin thrilleri, jossa on dekkarin loppu eli lopussa ollaan kuulusteluhuoneessa.  Ollaan jossain pohjoisessa Ruotsissa, on keskitalvi, pakkasta ja lunta. Koulubussia ajava Dylan pelkää sydämensä katoavan, käy taas lääkärissä, joka ei tälläkään viikolla osaa auttaa mutta lupaa labrakokeita. Matkalla kotiin Dylan sitten tekee jotain, josta meininki vähitellen muuttuu karmeammaksi kuin kauhuleffoissa. Tunnelma on kuin tehosekoittimeen olisi pantu Twin Peaks, Teksasin moottorisahamurhaaja, Hohto ja Riget ja sitten olisi annettu sekoittimen pöristä tunnin verran. En kerro mitä tapahtuu, koska se pilaisi lukukokemuksen. Kokemus on väkevä, kirja on kirjoitettu omituisella monen kaikennäkevän kertojan tekniikalla, jossa vielä joidenkin hahmojen päässä puhuvat ties ketkä muut. Mitään ei selitellä, tapahtuman vaan vyöryvät kuin keväinen tulvajoki. Erikoinen teos, lukemisen arvoinen, joskin samalla tekniikalla voisi ehkä vähän vähemmän ahdistavista...

Kriitikot Joonas Säntti ja Niklas Ferm keskustelivat Taru Torikan ja Maaria Ylikankaan järjesteämässä keskustelusarjassa “Oletko aina halunnut tietää, mistä kriitikot keskenään pimeissä nurkissa supattavat, mutta et ole uskaltanut kysyä, hyvä jos kuvitella?” Postitalon Rosebudissa. Aiheina oli erityisesti kritiikki kaunokirjallisuutena, eli miten tärkeää kritiikin kieli on. Keskustelu oli oppinutta, syvän kokemuksen värittämää. Olin mennyt kuulemaan oppiakseni paremmaksi amatöörikriitikoksi ja vähän opinkin. Opin erityisesti, että on hyvä antaa oman lukukokemuksen “vuotaa kritiikkiin”, antaa kritiikin olla henkilökohtaista eikä pidä pelätä, jos kritiikin kieli alkaa muistuttaa kohteensa kieltä. Opin myös, että kritiikin kirjoittaminen on hidasta, ja että nopeasti ei ole hyvä ellei ole taloudellinen tai määräpäivällinen pakko. Tätä oppia tuskin kärsimättömänä ADHD-hahmona pystyn ikinä noudattamaan. Keskusteli oli muutoinkin kiinnostavaa. Ja onhan se silleen, että ilman yleisöä ei taitee...

Ranskalainen Didier Eribon tunnetaan akateemisissa piireissä Foucault-elämäkerrastaan ja -asiantuntinaja, laajemmin omaelämäkerrallisesta kirjastaan Paluu Reimsiin, jossa hän kertoo miten työläistaustainen nuori homomies päätyy ranskalaisen akateemisen maailman huipulle ,mitä se vaati ja miten taustaa ei pääse pakoon. Kirja (jota luen, huomenna siitä lisää) on kuulemma innostanut Edward Louisia. Ensimmäisten 20 sivun perusteella kirja on kiinnostava.  Tänään Eribonia kertoi dosentti Markku Koivusalon haastattelemana Foucaultista. Eribon tutustui F:iin nuorena, torjui F:n iskuyritykset ja heidän välilleen syntyi syvä ystävyys. Näin hän kertoi tänään.  Koivusalo aloitti haastattelun omien sanojensa mukaann helpolla kysymyksellä “mitä F tutkisi tänään, mihin hän ottaisi kantaa”. Eribonin mukaan tähän ei voi tarkasti vastata, koska F:n kuolemasta on jo yli 40 vuotta. Hänen mukaansa F:n keskeinen kysymys oli keitä me olemme, mitä me olemme, siis ihmisinä, ja miten meistä on tullut ...

Eugen Rugen isoäiti oli vakaumuksellinen kommunisti, joka osallistui Saksassa kommunistien väkivaltaisuuksiin sen verran pontevasti, että sekä hankki kannuksen elämälle ja työlle Neuvostoliitossa että pääsin eroon Saksan kansalaisuudestaan.  Hän päätyi 1930-luvulla työskentelemään OMS:n radisti- ja sähköttajäkoulussa Moskovan liepeillä yhdessä miehensä kanssa. Stalinin vainot olivat pääsemässä valloilleen, yleinen vainoharhaisuus ja epäluulo ja tovereiden kavaltaminen olivat päivän sana. Ja niin kävi, että isoäidin kavallettiin lahjoittaneen gramofonin miehelle, joka oli joutunut kansanvihollisena tuomiolle ja ammuttiin. Työpaikalta tuli lomautus ja isoäiti miehineen pantiin asumaan Moskovan luksushotellin Metropoliin. Sinne alkoi vähitellen päätyä muitakin OMS:n työntekijöitä, jotka olivat pääosin ulkomaalaisia. Vainot jatkuivat. Kukaan ei ollut turvassa, mustat autot liikkuivat öisin Lubjankan vankilan porteista. Yksi kerrallaan lounasseura Metropolissa hupeni, öisin käytävillä k...

  Autottomuus. Huomioita. 1) Olen 58-vuotias ja olen koko elämäni pärjännyt hyvin ilman omaa autoa. Olen asunut Tampereella, Helsingissä, Hangzhoussa, Bostonissa, Gironassa. Missään ei ole tullut mieleenkään ostaa autoa, koska kaupungissa kaikki on lähellä. 2) Julkisilla ja fillarilla pääsen kävelymatkaa kauemmas, aina 25km himasta kauppaan etc, mutta harvoin niin kauas tarttee ostokille mennä (voi tilata himaan!). 3) Työpaikan olen suostunut ottamaan vain 30 minuutin pyöräilymatkan päästä himasta viimeisten 13 vuoden aikana. Sitä ennen harhauduin Otaniemeen (ennen metroa) ja Leppävaaraan. Ei ollut kivaa työmatkailu. 4) Maalle mennessä joskus on vuokrattava auto, kerran pari vuodessa. Se on halpaa, satasella saa viikonlopuksi auton. Bensaan menee 8€ per 100km. 5) Taksilla (oli se TaksiHelsinki, Bolt tai Über) en matkusta muutoin kuin vaalilautakuntahommissa. Niitä ei onneksi ole edes vuosittain. 6) Kaksi kertaa eläissäni olen meinannut ostaa auton. 18-vuotiaana käytetyn Mersun, mut...

Hassua miten popissa, rockissa ja punkissa tavataan paheksua yhtyeitä, jotka esittävät muiden kuin jäsentensä säveltämää musiikkia. Klassisen musiikin (taidemusiikin) kuulijoista ja esittäjistä tämmöinen vaikuttaa varmaan kummalliselta. Kukaanhan ei odota, että Radio sinfoniaorkesteri soittaisi vain jäsentensä / kapellimestarinsa säveltämää musiikkia! Sehän olisi aika vaikeata - loppuisivat konsertit hetimiten.  Punkissa muiden biisejä soittavia on toki ollut aina. Jo 1980-luvulla Ne Luumäet soittivat suomeksi kääntämiään Ramonesin kappaleita. Ja sitten heti perään kanadalainen The Deja Voodoo soitti Ne Luumäkien käännösbiisiä suomeksi. Bar Loosessa järjestettiin mainiot cover-iltamat. Ensin Control soitti The Clashin biisejä. Sehän sujui mainosti, koska bändi on tätä tehnyt jo vuodesta 1979 asti. Nuoruuden energia on jo laantunut, esitykseen oli hiipinyt vakavuttaa. Yleisö innostui aina ajankohtaisesta I am so bored with the USA -kappaleesta ja encorena esitetystä I fought the law...

1920-luvun alussa New Yorkin Harlemiin kerääntyi paremman elämän ja toistensa houkuttelemina nuoria taiteilijoita. Oli muusikoita Duke Ellintonista Noble Sissleen, kirjailijoita, runoilijoita, kuvanveistäjiä, kirjastonhoitajia, kustantajia ja vaikka ketä. Kaikki olivat afro-ameririkkalaisia, tai kuten he itse itseään silloin kutsuivat “negros, blacks”.  Taide-elämä oli vilkasta ja se sulautui yhteen yhteiskunnallisten pyrkimysten kanssa. Äänioikeutta ei ollut, klaanilaiset lynkkasivat etelässä, elämä oli joskus halpaa ja henki höllässä. Taiteilijat kokoontuivat yhteen vasemmistolaisten poliitikkojen kanssa, perustivat opintopiirejä, taideryhmiä ja -kouluja.  Tämä Harlemin renessanssiksi kutsuttu aika kesti alle 10 vuotta. Sen keskeisistä henkilöistä oli vielä 1972 moni elossa, ja William Greaves kutsui heidät juhliin Duke Ellingtonin asuntoon. Moni ei ollut tavannut toisiaan aikoihin, mutta keskustelu ja muistelu näkyy lähteneen vauhtiin nopeasti. Greaves johdatteli keskustelu...

On kahdenlaisia kirjoja, tai no useampiakin mutta silti: kirjoja, joissa on jokin sanoma, jota kirjailija huolellisesti ja tutkimuksiin perustuen punoo juonen sekaan; ja kirjoja, joissa on sanoma, jota ei niin sanotusti hierota lukijan naamaan vaan jonka lukija saa itse oivaltaa.  Ali Smithin romaani Gliff on jälkimmäistä sorttia. Se ei väännä ratakiskosta sanomaansa vaan kertoo tarinan, jolla on jokin sanoma ja joka ei perustu akateemiseen tutkimukseen vaan ainoastaan kirjailijan havaintoihin maailmasta ja ihmisyydestä. Tarina kertoo kahdesta lapsesta, jotka elävät maailmassa, jossa on meitä ja heitä. Heidän talot ympyröidään punaisella viivalla ja he joutuvat vaarallisiin töihin tai katoavat. Lasten äiti katoaa, heistä huoltapitävä mies jättää lapset suojaan tuttavansa tyhjään taloon kera kasan säilykkeitä ja sanoo palaavansa. Hän ei palaa. Lapset joutuvat lyöttäytymään kaltaistensa “ei-verifioitujen” seuraan, muuttavat aidan taaksen entiseen kouluun, mutta punaisen viivan piirtä...

Kulta houkuttelee Asserin Rovaniemeltä kairaan, puoliso Mirjami jää kotiin, näin joka kesä 1960-luvun alussa. Kairassa Asser tapaa saamelaisen miehen, joka pitää hänestä ja muista kultaa kavavista huolta. Mirjami synnyttää lapsen, joka on vammainen ja toisen joka ei. Elämä on köyhää, Asser viettää yhä enemmän aikaa kultaa huuhtoen, kunnes tapahtuu jotain peruuttamatonta. Muunlaista peruuttamatonta on tapahtunut aiemmin Sveitsissä, jotain joka myös ajaa Asseria metsään, kauan pois. Sukupolvet seuraavat toisiaan, ihmissuhteet kietoutuvat toisiinsa. Loppua kohden kirjassa vihjauksina kulkeneet salaisuudet paljastuvat, ja vasta haudan takaa kirjeet kertovat mitä oli silloin kauan sitten. Kirjan kaari on pitkä aina 1950-luvulta koronapandemiaan asti. Muutamissa kohdin lopussa tarinan sattumat ovat liiankin yllättäviä, fiktio fantasioituu.  Magga kuvaa henkilöitään kiinnostavasti. Kirjan päähenkilöt vaihtuvat sukupolvien myötä, mutta ovat kaikki kokonaisia, koskettavia. Magga myös onnist...

Voiko henkilöstä kertovan dokumentin tehdä muutoin kuin kuvaamalla kymmeniä muita ihmisiä istumassa tuolissa kertomassa miten dokumentin aiheena oleva henkilö on kerrassaan erityisen merkittävä? Voiko ihmisestä kertoa ilman puhuvia päitä? Voisiko edes joskus yrittää? Ehkä se on liian vaikeaa. Parempi on antaa tuttujen todistaa, leikata nopeasti todistuksesta toiseen. Silleensä viesti menee perille, toisto on opinnoissa olennaista.  Tässä dokumentissa onneksi jonkin verran saamme kuulla Robert Christgaun omia mietteitä, näemme hänet 82-vuotiaana kirjoittamassa ehkäpä 18000. levyarvosteluaan levyjen ja kirjojen täyttämässä kodissaan. Näemme myös Robertin kävelemässä vaimonsa kanssa ja muistelemassa 70-lukua ja syömässä aamiaista. Ja niin on hyvä vaikka sitten joku taas todistaa tuolistaan. Christgau aloitti arvosteluiden kirjoittamisen 1960-luvulla ja jatkaa yhä. Välillä hän oli 37 Village voicen pääkriitikko ja yhä vielä hänen mielipiteitään kunnioitetaan USA:n musapiireissä, joskaa...

Passeronin suvussa ei ollut tapana puhua hänen sedästää Desirestä. Lapsena Passeron oli kuullut isältään ainoastaan lyhyen maininnan miten tämän oli pitänyt hakea Desire takaisin Nizzan lähellä olevaan pikkukylään kaukaan Amsterdamista. Mutta miksi? Ja mitä sitten tapahtui. Tätä Passeron alkoi tutkia aikuisena ja tuloksena on vaikuttava teos Ranskan pikkukaupunkien historiasta, niiden sosiaalisesta rakenteesta ja niitä 1980-luvulla piinanneista heroiiniongelmista ja AIDS-epidemiasta.  Kirjassa kulkee kaksi tarinaa. Toinen kertoo miten tutkijat vähitellen ymmärsivät mikä aiheutti homojen, huumeidenkäyttäjien ja verenvuototautisten sairastumisen ja karmeat kuolemat. Toinen kertoo Desiren tarinan, sen miten hän pakeni pikkukylän ennustettavaa aherrusta Amsterdamiin, miten hän matkallaan ja sen jälkeen Nizzassa sairastui heroiiniriippuvuuteen ja miten hän (ja niin monet muut, puoliso ja lapsensa) sairastuivat AIDSiin.  Pienen kaupungin pikkuporvarillisessa perheessa huumeongelma j...

Telttanäytös puistossa keskellä Helsinki oli kuin Sodankylän festareiden vierailu. Ulkona puhalsi tuuli, sade ropisi, ja samaan aikaan kankaalla nuoret ranskalaiset kävelivät aurinkoista rantaa ja rannikkoa ja puhuivat, oi miten he puhuivatkaan. Koskaan ei heistä yksikään jäänyt sanattomaksi, aina oli jotain nokkelaa ja välillä syvällistäkin sanottavaaa, eikä edes riita lopettanut puhetta.  Juoni se sellainen, että nuori mies G saapuu pieneen rantapaikkaan odottamaan. Hän asettuu kaverinsa huoneeseen (kaveri on muualla), kävelee rannalla, odottaa tyttöystäväänsä L:a, tapaa ravintolan tarjoilijattaren M:n, jonka kanssa ystävystyy. M:n poikaystävä on ulkomailla, mutta kun L:a ei kuulu, tunteita herää, joskin G:n kömpelö suudelma ei johda mihinkään. M esittelee ystävättärensä S:n G:lle, ja siitä syntyy romanssin alku, joka kuitenkin sekin on hankala, mutta loputtomasti puhetta siinäkin, ja periaatteita. Lopulta L saapuu, mutta on hankala ja sitten G on ihan sekaisin kolmen naisen kesk...

  Karhupuiston filmifestivaalien avaijaisnäytöksenä esitettiin turkkilaisen Melik Kurun elokuva Dump of Untitled Pieces. Esitys oli myös Pohjoismaiden ensi-ilta, ja sitä oli saapunut katsomaan Pengerkatu 11 1930-luvulla rakennettuun saliin satoja katsojia. Festareilla ja eurooppalaisella (tai ei-amerikkalaiselle) elokuvalla on kovasti ystäviä. Tilana Pengerkadun sali on huono, valkokangas pieni ja tuoli epämukavat ja katsoma tasalattiainen.  Vaan eipä huono tila ja huono tekniikka (verrattuna kaupallisiin teattereihin) haitannut, koska elokuva oli kiehtova. Nuori valokuvauksen opiskelija Asli ja hänen kämppiksensä ovat pulassa: rahat ovat lopussa, vuokraisäntä uhkaa häädöllä, sähkötkin maksamattomina katkeilevat.  Asli ja Murat yrittävät saada Aslin kuvia kaupaksi gallerioihin. Se on vaikeata, koska taloustilanne on huono, nettikin uhkaa. Lisäksi Asli on perustellusti ylpeä, ei siedä ylenkatsetta, ei patriarkaalista selitystä, ei miesten suosimista.  Nuorten elämä on...

  Millaista elämä oli 1880-luvun Suomessa? Miten nuoret miehet silloin löysivät merkityksen elämälleen, millaista oli rakastaa ja rakastua ja millaista oli opiskella, miten elämässä saattoi päästä nopeasti eteenpäin sattumalla sopiviin suomalaisuuspiireihin ja miten elämä oli kovin erilasita Turun konepajoilla kuin Pohjanmaalla pappina. Ja miten nuorena koettu suuri epäoikeudenmukaisuus voi pitkään suistaa elämän raiteiltaan koston kaipuussa.  Näistä ja monista muista osin ikiaikaisista, osin hyvinkin aikaansa sitoutuneista aiheista koostuu Järnefeltin kertomus veljeksistä. Heidän isänsä on pappi itäisessä Suomessa, kuolee ennen aikojaan ja perhe menettää kaiken pakkohuutokaupassa. Veljekset joutuvat erilleen: päähenkilö Henrik opiskelemaan Helsinkiin (ei tule mitään, ei pysty päättämään mitä opiskelisi), isoveli Johannes papiksi Pohjanmaalle, Gabriel Turkuun ja siellä Henrikin mielestä alempiarvoisiin töihin konepajalle, ja Uuno-kuopus opiskelemaan.  Äiti muuttaa Johanne...

Daniil Kozlovin vanhemmat muuttivat Pietarista Turkuun 1990-luvun alussa mukanaan pieni Daniil, joka kasvoi venäläisenä suomalaisessa yhteiskunnassa. Kasvuympäristönä oli monikansallinen lähiö, jossa aluksi kaikki meni Ok, mutta sittä vähitellen ja viimeistään päiväkodissa ryssä-leima muutti kaiken.  Yhtäkkiä Daniil alkoi tajuta, että hän ei kelpaisikaan itsenään vaan olisi aina venäläisyyden ilmentymä, ryssä. Tätä leimaa hän sitten eri tavoin yrittää peittää, poistaa, olemalla kovis, kehittämällä peiteroolikseen kovanaaman Herra D:n ja opettelemalla puhumaan ilman vierasta korostusta. Vaan turhaa on kaikki, leimasta ei pääse eroon, ja vaikka pääsisi ulkoisesti, se pysyy sisällä.  Kirja on kokoelma kertomuksia, jotka alkupuolella vaihtelevat aikatasosta toiseen, mutta vähitellen muuttuvat kronologiseksi kasvukertomukseksi. Daniil kasvaa, mutta niin kasvaa tai ainakin muuttuu yhteiskunta hänen ympärillään, ja viimeistään vuonna 2022 ryssyys on taas vaikea leima, josta ei pääse ...

Kirjan takakansi kertoo kerrankin kaiken kirjasta ja silti ei mitään. Kirjassa pääosassa ovat sekä talo itärajan tuntumassa, Hallan talo, ja sen viimeisin asukas Hilja, jonka elämää saamme seurata 1960-luvulta nykypäivään. Saamme myös seurata talon elämää, sillä talo on todellakin elävä, muuttuva olento 1713 vuoden isovihasta alkaen. Ja välillä seuraamme Suomen historiaa tuolta kaukaa menneestä nykyisyyteen, vahvojen naisten elämää hyvin ankarissa oloissa.  Kirja on todella taitavasti kirjoitettu. Vaikka se etenee tavallaan menneestä nykyiseen, nykyisyys on menneen muotoilemaa ja kumpikin paljastuu vähitellen. Aivan alussa olemme Hiljan kanssa Hallan kuistilla 1960-luvulla, pääsemme todistamaan hänen rakkauttaaan ja valintojaan vähitellen. Sitten tarina vie meidät eri ajankohtiin, joissa Hallan asukkaat ovat vaihtuneet ja jossa sukupolvet ovat syntyneet ja kuolleet ja perineet Hallan aivan sen alkuperäisen asukkaan Pietan saneleman testamentin mukaan.  Kirjan rakkaustarinat ni...