Mane

Norjassa ihmisillä menee hyvin. Kaikki ovat keskiluokkaa, asuvat omakotitaloissaan vuonon reunalla, perhesuhteet ovat auvoiset, lapset oppivat koulussa hyvin ja vain harvoja kiusataan. Tai sitten ei ihan kuitenkaaan, oikeastaan norjalaisella keskiluokalla menee kuten keskiluokalla missä vain.  Eli siis. Perhe-elämä on arkea, sotkua on lattialla, lapset eivät poimi vaatteita lattialta. Työ on mälsää ja työkaverit myös. Paitsi just se yksi työkaveri, joka on erityisen ihana ja jonka kanssa voi lähettää himokkaita viestejä kylppäristä perhe-illallisen tauolla. Ja lapset ovat teinejä eivätkä tule ajoissa kotiin.  Oikeastaan ainoa ero Norjan ja USA:n keskiluokka välillä kirjallisuuden mukaan on se, että Amerikassa on tapana käydä terapiassa oli ongelmia tai ei. Norjassa vaikeudet selviävät joko puhumalla tai mököttämällä.  Aubertin kirjassa Linnea on pääsemässä ripille. Koko suku tai ainakin perhe saapuu juhliin. Hanne-täti on laihtunut ja hommannut Juliasta itselleen puolison...

 Suhina klubi keskittyy kokeelliseen ja improvisoituun musiikkiin. Sen vetäjistä Jukka Kääriäinen soitti tänään kitaraa, virolainen Katariin Raska virolaista säkkipilliä ja Antti Lötjönen bassoa.  Konsertin aluksi muusikot sopivat soittavansa yhden setin eivätkä kahta. En tiedä miten setit olisivat toisistaan poikenneet.Nyt kuulemani setti oli täynnä riemastuttavaa, virkistävää, hämmästyttävää improvisaatiota, toisten tarkkaa kuuntelemista.  Raskan säkkipilli voi välillä kuin loppukesän ampiainen, Kääriäinen loihti erilaisin mekaanisin ja elektronisin apuvälinein kitarastaan suhinaa, kellojen soittoa, pimputusta ja ties mitä. Lötjösen basso möyrisi välillä taustalla, mutta muuttui toisinaan pimputtavaksi, toisinaan näppäilyin heleästi tukea muille tuovaksi.   Suljin silmäni, annoin musiikin viedä mukanaan. Syvä rauha laskeutui minuun, aloin nähdä unikuvia, joihin musiikki sulautui. Uneksin kesästä, vuoristosta, kedoista, ja heräsin, avasin silmäni. Konsertti jatkui...

Poliittinen satiiri on vaikea laji. Sen on oltava ajan hermolla, ei siis kovin kaukaisia tapahtumia kommentoivaa, tunnistettavaa eli aiheiden on oltava yleisesti yleisön tuntemia, yllättävää eli uusia näkökulmia tuovaa. Satiirin kirjoittaminen ei ole helppoa muun muassa näistä syistä. Niin ja satiiri on myös esitettävä kiinnostavasti!  Jubilee komedian Sähkeet uutismediashow 2025 (jo 10. vuosi!) onnistuu hyvin. Aiheet ovat ajankohtaisia (asevarustelu, Helsingin katuremontit, Sofia Virta, ja tietenkin Trump ja Musk, persujen ja Orpon nokittelu, jne). Show alkaa Hanne Seppäsen laulamalla ajankohtaiskatsauksella Helsingin kunnallispolitiikkaan (tuttuja aiheuta, ajankohtaista, kivoja aiheiden vastakkainasetteluja), ja jatkuu laulujen ja videoiden vuorovedolla.  Laulut ovat taiten tehtyjä. Kaikkien tuntemiin renkutuksiin on kirjotettu uudet sanat. Nokkeluus panee väkisinkin nauramaan ja tuttujen laulujen mainio esittäminen laittaa jalan vipattamaan.  Videot ovat teatterin voim...

Hienosti sommitellussa pienoisromaanissa Elsa ja Tom lähtevät matkalle. Tapaamme heidät tullissa odottamassa vuoroaan, jonossa muiden kanssa. Elsa on puhelias, Tom kiusallisen vaitonainen, ovat olleet yhdessä vuoden nettipalvelussa tavattuaan. On siis nykyaika, mitä ei muutoin huomaisi, tapahtumat ovat pääosin menneessä, aina Elsan lapsuudessa asti, matkoissa Pietariin silloin kun se oli vielä Leningrad.  Kirjassa on kaikkitietävä kertoja, joka kertoo mitä Elsalle tapahtuu odotushuoneessa, millaisia muut ihmiset ovat. Ensimmäisen luvun jälkeen Elsa saa oman äänensä, joka on kertojasta erilainen sekä luonteeltaan että kirjaintyyliltään. Tapahtumat siistyvät Elsan äänen myötä kauemmas menneeseen.  Jono etenee, tarina etenee, Elsan ja kertojan mieleen tulevat yhä enemmän antiikin tarut, Venäjän historia ja aina jossain välissä Elsan ja Tomin suhdetta haittaava puheliaisuus ja sen puute.  Kirja yllätti huolellisuudellaan, tarkkuudellaan. Se on Joel Haahtelan romaanien kaltain...

Vuoden 2025 100. kirja-arvioni! Olen kyllä lukenut noin 110 kirjaa, mutta aivan jokaisesta en ole saanut arviota kirjoitettua.  Hekuma / Elina Airio Naisella on tapana ostaa kukkia kotiinsa. Lähiön kukkakauppias haluaisi myydä jonkin muun kuin gerbiilin, mutta nainen ei anna myöten. Gerbiili on saatava, kaunis vaaleanpunainen, mutta kauneudessa on särö: kukkakauppias tupakoi kuin korsteeni ja gerbiili pilaa kodin ilman, haisu ei lähde edes tuulettamalla.  Gerbiili on kuitenkin kaunis kuin hekuma, ottaa naisen valtaansa perhe-elämän keskellä. Halu on suuri, tilaisuudet lasten ja kissan ja miehen töiden keskellä harvat. Veitsi ja sakset houkuttelevat, jonkinlainen epävakaus, vaara vaanii.  Elämä soljuu myrskyn lailla, tyyntä välillä, mutta syvällä sisällä hekuma ja halu. Onneksi on ystävä, jonka kanssa viestitellä kun tilanne äityy. Tilanne on tavannut äityä jo lapsena, naapurin kissat varastettu ja viikset niiltä leikattu.  Kirjassa on alku ja se loppuu. Tarina ei ala...

Kehityskertomus, kolmen ihmisen näkökulmasta kerottuna, joskus hyvin sekaisin äänet sotkien, siitä miten Monni, Petteri ja Tiia tapaavat Ikean viereen jääneessä Mörskässä, jo hieman rapistuneessa talossa. Monni on eläköitynyt tehdastyöläinen, arvonsa tunteva nainen, joka asuu yhdessä kummipoikansa Petterin kanssa. Petterin on päätynyt Monnin luo, kun hänen isänsä tappoi puolisonsa, Petterin äidin. Petteri pelaa, lihoo ja ottaa pikavippejä. Monni huolehtii talosta.  Tanskasta saapuu Tiia, köyhistä oloista ponnistanut, Tanskaan päätynyt sukulainen. Tiia on raskaana ja messumatkalla, samalla yrittämässä tavata vanhempiaan, jotka toivottivat hänet kotoaan maailmalle huutaen, että takaisin ei ole tulemista. Tiia on rikas, asuu miehensä Ollin kanssa hienoa merenrantataloa Köpiksen lähellä.  Vähitellen menneisyys paljastuu, kuka teki mitä ja mitä jäi sanomatta, aina jää ja paljon, ja miten köyhyys ja raskas työ riistävät ihmisiltä elämät, mutta eivät arvoa, jossa he itseään pitävät. ...