Mane

  Karhupuiston filmifestivaalien avaijaisnäytöksenä esitettiin turkkilaisen Melik Kurun elokuva Dump of Untitled Pieces. Esitys oli myös Pohjoismaiden ensi-ilta, ja sitä oli saapunut katsomaan Pengerkatu 11 1930-luvulla rakennettuun saliin satoja katsojia. Festareilla ja eurooppalaisella (tai ei-amerikkalaiselle) elokuvalla on kovasti ystäviä. Tilana Pengerkadun sali on huono, valkokangas pieni ja tuoli epämukavat ja katsoma tasalattiainen.  Vaan eipä huono tila ja huono tekniikka (verrattuna kaupallisiin teattereihin) haitannut, koska elokuva oli kiehtova. Nuori valokuvauksen opiskelija Asli ja hänen kämppiksensä ovat pulassa: rahat ovat lopussa, vuokraisäntä uhkaa häädöllä, sähkötkin maksamattomina katkeilevat.  Asli ja Murat yrittävät saada Aslin kuvia kaupaksi gallerioihin. Se on vaikeata, koska taloustilanne on huono, nettikin uhkaa. Lisäksi Asli on perustellusti ylpeä, ei siedä ylenkatsetta, ei patriarkaalista selitystä, ei miesten suosimista.  Nuorten elämä on...

  Millaista elämä oli 1880-luvun Suomessa? Miten nuoret miehet silloin löysivät merkityksen elämälleen, millaista oli rakastaa ja rakastua ja millaista oli opiskella, miten elämässä saattoi päästä nopeasti eteenpäin sattumalla sopiviin suomalaisuuspiireihin ja miten elämä oli kovin erilasita Turun konepajoilla kuin Pohjanmaalla pappina. Ja miten nuorena koettu suuri epäoikeudenmukaisuus voi pitkään suistaa elämän raiteiltaan koston kaipuussa.  Näistä ja monista muista osin ikiaikaisista, osin hyvinkin aikaansa sitoutuneista aiheista koostuu Järnefeltin kertomus veljeksistä. Heidän isänsä on pappi itäisessä Suomessa, kuolee ennen aikojaan ja perhe menettää kaiken pakkohuutokaupassa. Veljekset joutuvat erilleen: päähenkilö Henrik opiskelemaan Helsinkiin (ei tule mitään, ei pysty päättämään mitä opiskelisi), isoveli Johannes papiksi Pohjanmaalle, Gabriel Turkuun ja siellä Henrikin mielestä alempiarvoisiin töihin konepajalle, ja Uuno-kuopus opiskelemaan.  Äiti muuttaa Johanne...

Daniil Kozlovin vanhemmat muuttivat Pietarista Turkuun 1990-luvun alussa mukanaan pieni Daniil, joka kasvoi venäläisenä suomalaisessa yhteiskunnassa. Kasvuympäristönä oli monikansallinen lähiö, jossa aluksi kaikki meni Ok, mutta sittä vähitellen ja viimeistään päiväkodissa ryssä-leima muutti kaiken.  Yhtäkkiä Daniil alkoi tajuta, että hän ei kelpaisikaan itsenään vaan olisi aina venäläisyyden ilmentymä, ryssä. Tätä leimaa hän sitten eri tavoin yrittää peittää, poistaa, olemalla kovis, kehittämällä peiteroolikseen kovanaaman Herra D:n ja opettelemalla puhumaan ilman vierasta korostusta. Vaan turhaa on kaikki, leimasta ei pääse eroon, ja vaikka pääsisi ulkoisesti, se pysyy sisällä.  Kirja on kokoelma kertomuksia, jotka alkupuolella vaihtelevat aikatasosta toiseen, mutta vähitellen muuttuvat kronologiseksi kasvukertomukseksi. Daniil kasvaa, mutta niin kasvaa tai ainakin muuttuu yhteiskunta hänen ympärillään, ja viimeistään vuonna 2022 ryssyys on taas vaikea leima, josta ei pääse ...

Kirjan takakansi kertoo kerrankin kaiken kirjasta ja silti ei mitään. Kirjassa pääosassa ovat sekä talo itärajan tuntumassa, Hallan talo, ja sen viimeisin asukas Hilja, jonka elämää saamme seurata 1960-luvulta nykypäivään. Saamme myös seurata talon elämää, sillä talo on todellakin elävä, muuttuva olento 1713 vuoden isovihasta alkaen. Ja välillä seuraamme Suomen historiaa tuolta kaukaa menneestä nykyisyyteen, vahvojen naisten elämää hyvin ankarissa oloissa.  Kirja on todella taitavasti kirjoitettu. Vaikka se etenee tavallaan menneestä nykyiseen, nykyisyys on menneen muotoilemaa ja kumpikin paljastuu vähitellen. Aivan alussa olemme Hiljan kanssa Hallan kuistilla 1960-luvulla, pääsemme todistamaan hänen rakkauttaaan ja valintojaan vähitellen. Sitten tarina vie meidät eri ajankohtiin, joissa Hallan asukkaat ovat vaihtuneet ja jossa sukupolvet ovat syntyneet ja kuolleet ja perineet Hallan aivan sen alkuperäisen asukkaan Pietan saneleman testamentin mukaan.  Kirjan rakkaustarinat ni...

Heikki on suuren talon poika jossain itäisessä Suomessa vaarojen mailla. Naapurissa on toinen talo, jonka omistaja on uuditusmielinen ja myy tilansa (ja sen läpi kulkevan kosken) keinoittelijalle. Heikin isä ei moisesta perusta, mutta vähitellen luonto antaa periksi ja hän lähettää Heikin Helsingin kouluun, josta hän valmistuu. Helsingissä on menossa suomalaisuuden nousu. Heikki joutuu sen pyörteisiin, on puheita ja juhlia ja kova pyrkimys ottaa maa haltuun venäläisiltä, luoda suomalainen kulttuuri. Tätä vaihetta Järnefelt kuvaa omakohtaisen kokemuksen myötä tarkasti. Ylioppilaiden elämä tulee hyvin kuvatuksi, samoin juhlissa pidetyt puheet.  Sattumien kautta Heikki palaa takaisin kotitilalle, yrittää sielläkin nostattaa henkeä vaan  huomaa maaperä huonosti itäväksi, palaa takaisin Helsinkiin, jossa tilanne on muuttunut. Ei enää idealistista pyrintöä vaan ankaraa vallantahtoista ja omaa etua tarvoittelevaa poliittista peliä. Ei se semmoinen Heikkiä miellytä, mutta onnekseen hä...

Matkustin vuonna 1989 Tampereelta Helsinkiin aloittaakseni opinnot Helsingin yliopistossa. Matka kesti pari tuntia eikä siitä jäänyt mitään kerrottavaa jälkipolville. 100 vuotta aiemmin vastaavan matkan tekee Kuopiosta varakkaan liikemiehen poika Antti Ljunberg, kaupungin kermaa ja äitinsä lellikki. Antin matka on ikuistettu Juhani Ahon pienoisromaaniin Helsinkiin.  Ja millainen matka onkaan. Aluksi äiti vetistelee, mutta Antti pysyy kovana, ei anna liikutuksen näkyä, koska onhan häntä kohdannut vakava takaisku. Hän on rakastunut toiseen, joka ei hänestä välitä vaan kihlautuu jonkun muun kanssa. Pah, parempi lähteä Helsinkiin, pois tuppukylästä ja siten näyttää tytölle kuka mitä osaa!  Matka on pitkä ja kulkuvälineet hitaita. Ensin höyrylaivalla Savonlinnan kautta Lappeenrantaan, joska Riihimäen kautta Helsinkiin. Samaan laivaan sattuu vieläkin rikkaamman isän rahoilla leveilevä ylioppilas. Poijaat ovat poikia ja innostuvat näyttämään toisllleen, miten viina maistuu ja sikari...

Historia tallentuu monenlaisiin paikkoihin. Kaupungin historia on suurelta osin sen kauppojen, kahviloiden, ravintoloiden ja toki myös muistomerkkien, museoiden historiaa. Vaikka eläisikin kaupungissa jatkuvasti, siis vaikka kaupunki olisi kotikaupunki kuten Helsinki on minulle, sen historiaa on vaikeata muistaa. Vaikka muistaisi missä taannoin tapasi käydä kahvilla tai oluella, missä oli joskus innostavimmat kulmat, niin millään ei muista mitä oli milloinkin.  Muistin tueksi voi lukea kirjoja. Osassa dekkareita on hyvinkin tarkkaa kaupunkikuvaaa, mutta parhaiten mennyttä voi muistella lukemalla matkaoppaita. Ne kertovat mikä oli parasta just silloin kun opas on julkaistu.  Vuoden 2013 Mondon Helsinki-opas kertoo, että keskeiset ravintolainstituutiot eivät ole vaihtuneet. Savoy, Elite, Sea Horse, Kosmos olivat jo silloin, mutta toisaalta pröystäilevämmän fine diningin mestoista moni on kaatunut. Samoin kaikki mainitut kasvisraflat Silvoplestä alkaen. Kahvilatkin ovat pysyneet,...

  Jostain kumman syystä lainasin kolme liike-elämäopasta Kallion kirjastosta pari kuukautta sitten. Sain ne jopa luettua. Totesin, että kaksi kolmesta on surkeita ja yksi kolmesta kelvollinen. Tämä on (ehkä sattumalta) parempi suhde kuin esimerkiksi lentokentällä myytävien business-oppaiden laita on. Nehän ovat liki kaikki yhdestä artikkelista laajennettuja kevyitä itseään toistavia turhuuksia.  Amerikassa on näet teollisuudenala, joka toimii seuraavasti. Joku proffa (tai näpsäkkä journalisti) saa päähänsä uuden ajatuksen tai uuden tavan tulkita vanha ajatus. Hän kirjoittaa siitä artikkelin esimerkiksi HBR:n tai johonkin vähäpätöisempään julkaisuun. Konferenssi ja TED-tapahtumat kutsuvat hänet pitämään esitelmän, sellaisen jossa on kaljoja ja mikrofoni korvalla ja kädet heiluvat. Sitten hän laventaa ajatuksensa kirjaksi, joka alkaa yleensä kertomuksella hänen kaveristaan “Consider Pete, a friend of mine, who had met with tough times, but who overcame them when he << t...

Etätyössä työntekijä on parhaimmillaan. Hän voi keskittyä omaan työhönsä muiden häiritsemättä - ja työpöytää ei tarvitse vaihtaa joka päivä eikä työpöydältä siivota läppäriä ja kirjoja ja papereita kaappiin töiden lopuksi. Ja hakea niitä ja paikkaa aamuisin. On hyvä, ihan parhautta!  Kyllä on työ tehokkaampaa kuin konttorissa, jossa aina joutuu eri mestaan ja sellaisten seuraan, jotka sattuvat  viereisen sähköpöydän äärestä just tänään itselleen työpöydän löytämään.  Myös äänimaailma on kotona parempi. Ei tarvitse kuunnella toisen tiimin tyyppien puheluiden puolikkaita vaan voi kuunnella hc-punkkia repeatilla, jos siltä tuntuu, ja  ihan kaiuttimista kuten kuuluukin.  Lisäksi firman kiinteistökulut ovat minimissään. Kunpa firmat voisivat  läppäreiden hankkimisen ulkoistaa työntekijöille, niin ois parempi, säästäisi euron pari päivässä lisää. Tuottavuus per euro paranisi!  Näin se on, mutta yksi ongelma näkyy olevan. Kun kukin optimoi oman työns...

  Tajusin just, että koulussa sain lounaaksi hyvää kouluruokaa ilmaiseksi. Söin sitä suurella ruokahalulla. Sitten myöhemmin ylipistossa sain puoli-ilmaiseksi UniCafen mainoita safkoja. Todella hyvin maistuivat! Kun ylipiston jälkeen pääsin töihin (silloin ei tarttenut työttömänä kärvistellä, kaikki sai duunia), työpaikalla on aina ollut tarjolla hyvää lounasta. Yleensä edullisesti. Eikä ruokahalussakaan ollut vikaa. Ja kun opiskelin MIT:ssä, sielläkin oli kaikenlaisia lounaspaikkoja kampuksella ja niiden lisäksi mainio kiinalainen Bostonin Back Bayssa. Siellä söin aina saman kala-annoksen lounaaksi. Kun nyt myöhemmin olen ollut pari vuotta työttömänä/sapattivapaalla, olen syönyt liki kaikki lounaani Suomessa ja ulkomailla ravintoloissa. Elämäni on mennyt silleen hyvin, ettei ole tarttenut käyttää aikaa lounaiden kokkaamiseen, jostain muodikaasta ”meal prepping”-ruokarasiahommasta puhumattakaan. Nyt vaan tarttee järkätä silleen, ettei eläkkeelläkään ole pakko ryhtyä kokkaamaan lo...

  Kauan sitten minulle oli pomona herra E. Hänellä oli tapana olla oikeassa. Kerran hän ei sitten kaikkien yllätykseksi, erityisesti omaksi yllätyksekseen, ollutkaan oikeassa. Kerroin hänelle osastotilaisuudessa miten asiat ovat. Hän ei hämmentynyt: "Olet kyllä Matti aivan oikeassa, mutta teemme silti eri tavalla eli kuten minä sanon". Näin se on. Kun on valtaa, sitä kannattaa käyttää vaikka tulisikin tehtyä väärä päätös. Mainehan siinä menee ja uskottavuus, mutta vallankäytöllä on hintansa, jonka maksaminen on joskus viisautta! -- Kerran toisessa työpaikassa pomoni sanoi, että ei ole soveliasta puhua työaikana työpaikalla ideologiasta eli työmatkapyöräilystä. Itse hän korosti työaikana työpaikalla miten työsuhdeauto oli hänelle työsuhteen edellytys, mutta se ei ollut ideologiaa. Minä olin, että mitäs vittua tämä tällainen. Semmoista se on, työelämä. 

Trieste, ensimmäisen maailmansodan aika. Mario on jo ikääntynyt konttoristi, joka yhden romaanin julkaisseena on ylpeä kyvystään kirjoittaa kirjeitä pomonsa puolesta. Hän on myös kovin toiveikas, että hän vielä saa ansaitsemansa huomion romaanikirjailijana. Mario ystävä, kaupparatsu Gaia, tykkää keppostella ja häntä kiehtoo käyttää hyväkseen Marion toiveikkuutta, lapsenomaista uskoa tulevaan kunniaan. Niinpä Gaia järjestää kepposena paikalla mukamas saksalaisen kustantajan agentin, joka lupaa julkaista kirjan kunhan Mario hieman osallistuu kuluihin. Kuluihin on osallistuttava, koska sota haittaa maksuliikennettä. Niinpä Mario ottaa lainan ja osallistuu, jää odottamaan kuuluisuutta, jota ei tietenkään tule. Vaan kepposet eivät aina onnistu, tai jos onnistuvatkin niin uhriksi saattaa joutua keppostelija itse. Tässäkin tapauksessa olosuhteet pilaavat Gaian katalat aikeet. Ylpeys käy kaikille lankeemuksen edellä.  Kirjan juoni pitää otteessaan, samoin eläväinen kuvaus 1910-luvun tavois...

  Joko olet nähnyt Helsingin vesilaitoksen 150-vuotisen historian juhlakaivonkansia? Laitos perustetiiin varmistamaan terveellinen vesihuolto ja niin se on tehnyt. Nykyisinhän laitos tunnetaan nimellä HSY ja se tarjoilee maailman parasta juomavettä puoli-ilmaiseksi. Vesi saapuu Helsinkiin ja lähikuntiin kaukaa Päijänteen keskeltä. Tämä juhlakaivonkansi on yksi noin 2000 tänä vuonna uusittavasta kannesta. Koska kaivoja on ties kuinka paljon, 2000 kantta katoaa helposti kaduille. Tämän bongasin Kirstikadulta Josafatinkadun risteyksen keskeltä. Työmatka tänään Herttoniemen kartanon puiston, Kruuunuvuoren ja Harjun kautta. Oli kaunis aamu. Lintuja kuten tavallista muutamia, satakielet yhä laulavat Mustikkamaallakin. Kartanonpuistossa oli viikko sitten 9 poikasen telkkäperhe ja tämän viikon alussa 10 poikasen sorsaperhe. Kumpaakaan ei näkynyt tänään - sorsaemot ja telkkänaaras kyllä lammella uiskentelivat. Onkohan puistossa jokin peto, joka syö poikaset vai ovatko perheet lähteneet mer...

Raskaana oleva nainen ja hänen miehensä matkaavat autolla. Tapahtuu onnettomuus, ensipelastajat joutuvat irroittamaan heidät autosta. Mies on tajuton, nainen näkee ensimmäisenä Simon, joka on äärimmäisen lempeä ja viisas, jolla on aikaa naiselle. Tajuton mies ei tule tajuihinsa, kuolee koomaan.  Nainen tukeutuu Simoon, jolla on aikaa auttaa. Synnytykseen tarvitaan joku mukaan, Simo suostuu. Vähitellen tunteet syvenevät, syntyy suhde, elämä vastasyntyneen kanssa muttuu perhe-elämäksi.  Simo on jatkuvasti rauhallinen, rauhoittava, viisas, myötämielinen. Käy ilmi, että onnettomuudessa kuollut mies ei ole ollut samanlainen vaan usein äkäinen, etäinen, välttelevä, jopa alkaneen raskauden aikana. Tämän kirja kertoo takaumina, jotka kirjan edetessä ovat yhä kauempana menneessä. Miesten välinen kotrasti on syvä. Vaan miten uusperheen käy? Sitä en kerro, kirjan juoni on kiinnostava vaikka kirja pääosin käsittelee rakkauden mahdollisuuksia, suruja, ihmissuhteita. Lehtola kirjoittaa suju...

  Helsinki ja lippakioskit. Missään muualla ei yhtä hienoja vanhoja lippakioskeja eri puolilla kaupunkia. Vaikka kioskit ovat saman suunnitelman tai samojen suunnitelmien toteumia, ne ovat kaikki yksilöitä, luonteikkaita. Kukin tarjoaa hyvin valittuja juomia ja ruokia. Tänään vierailin Il Beccossa Tove Janssonin puistossa. Siellä sain herkullista viiniä italialaiseen tapaan naksujen kanssa. Suosittelen kioskin proseccoja, joista vaalea on roseeta parempaa. Kävin myös Linnakosken puistossa Puolen hehtaarin lippakioskissa. Siellä erikoisuutena ovat tuoreet pullat ja keksit. Lapsille on keppihevosia lainattavaksi ja esterata valloitettavaksi. Kävin myös tsekkaamassa Mannerheimintie varren uuden puiston ja matkustin lautalla Kruunuvuoreen. Turistina pyöräilyä kertyi 32km. Kuvia Instassa. #manenkesähesa2026  

Ystävyys, Instagram, kadonnut lapsuus ja yhteiset teinivuodet, aikuisuus, ahneus ja petos. Siinä Johanna Forssin Pitojen ainesosat.  Maria ja Marianne ovat tutustuneet jo lapsena Kuopiossa. Marian vanhemmat olivat kiireisiä, etäisiä ja rikkaita. Mariannen yksinhuoltajaäiti oli lämmin, huolehtiva ja köyhä, ailahteleva. Mariannen piti ottaa vastuuta jo nuorena itsestään ja äidistään, Maria sai kasvaa teininä rauhallisemmin. Yhdessä he löytävät taiteen, erityisesti valokuvauksen. Maria pääsee opiskelemaan, valmistuu, päätyy töihin museoon. Marian elämä kuluu toisin, ankaralla itsekurilla hänkin valmistuu yliopistosta. Ystävykset joutuvat erilleen ja tapaavat Marianne rikastuttua, päädyttyä Instagram-julkkikseksi, joka järjestää suuret juhlat, joihin hän kutsuu Marian. Juhlat ovat suuruuden lisäksi pinalliset. Ihmiset kuvaavat itseään, postaavat maanisesti. Forss kuvaa nykyisen SoMe-julkisuuden raadollisuutta, pinnallisuutta viiltävästi, mikä tekee kirjan alun kiusalliseksi, nolous val...

Pitkä kirja, lyhyt arvio: todella taiten kirjoitettu romaani, johon on pakattu mukaan kasvukertomus, syömishäiriö, saattohoito, vanhempien alkoholismi, rakkaustarina, perheväkivalta ja jopa Twin Peaks-mäinen painajaismainen tunnelma saarimökillä. Kirja alkaa kertomuksena äidistä, joka on saattokodissa, tyttärestä, joka käy katsomassa äitiiän ja muistelee elämäänsä, ja sokeasta vanhasta miehestä, joka on naapurihuoneessa, ja jota saapuu pojanpoika katsomaan kaukaa ulkomailta.  Tytäs käy töissä vanhojen tavaroiden kaupassa. Sinne tulee asiakkaaksi mies, joka hurmaa tyttären, syntyy rakkaus, joka johtaa yhteenmuuttoon, joka ei sitten ehkä olekaan voittava arpa. Samalla kirjassa kulkee tarina jostain, jota on tapahtunut mökillä, ja jossa kuoli nuori nainen. Onko kirjan miehillä kuoleman kanssa tekemistä? Kuuluvainen on punonut verkon, johon lukija hukkuisi, jos verkko ei olisi niin hyvin kudottu. Nyt tarina kantaa, moninaiset tasot lomittuvat. Tunnelmat, kertomistapa muuttuvat tapahtum...

Rikollisuuden syistä on monesti kiistaa. Onko syynä hankala lapsuus vai huonot vanhemmat vai tekeekö tilaisuus varkaan vai onko kaikki geenien tai päihteiden syytä? Nadia Sandhun teoksen Rikosten juuret pyrkii vastaamaan ja kertomaan, miten rikollisuutta voitaisiin ennalta ehkäistä.  Kirjassa on tapauskertomuksia, joissa erilaisia ei niin kovin vakavia rikoksia tehneet kertovat miksi kävin niin kuin kävi. Miksi tuli tehtyä varkauksia, puukotettua kaveria, ryöstettyä vastaantulija.  Tapauskertomusten eli ex-rikollisten haastattalemisen lisäksi Sanhdu on lukenut valtavan määrän tutkimuskirjallisuutta ja haastattelut tutkijoita. Tulokset eivät yllätä. Rikollisuuteen liittyy yleensä lapsuus, jossa lapsi ei saa tukea, arvostusta vaan jossa hänen itsetuntonsa ei kehitys kunnolla. Hänestä alkaa tuntua, että hänellä ei ole arvoa. Tätä arvottomuutta moni sitten pakenee päihteisiin hyvinkin nuorena, joutuu heitteille huonoista kotioloista ja sitten vähitellen tekemään rikoksia tavallaan...

 Työelämän perusteita:  1) ylitöitä ei pidä tehdä ilmaiseksi ja  2) työantaja hommaa työvälineet. Jos töitä on enemmän kuin ehtii tehdä, ensin tsekataan voiko jotkin tehtävät jättää tekemättä. Jos ei voi ja osa tehtävistä on tilapäisiä, ne voi tehdä maksua vastaan ylitöitä. Jos jokin työ ei ole tarpeen, sen voi jättää tekemättä, mikä voi poistaa ylitöiden tarpeen. Jos kaikki työt ovat tarpeen ja pysyviä, on palkattava lisää työntekijöitä. Saldotunnit eivät ole ylitöitä vaan työsopimuksen mukaisten työtuntien siirtämistä päivästä toiseen. Työvälineet hommaa työnantaja. Tämä pätee vihkoihin, kyniin, läppäreihin, puhelimiin, autoihin, kaivinkoneisiin, elektronimikroskoopoeihin ja MRI-laitteisiin. Ja kaikkeen muuhun. Näistä kahdesta periaatteesta ei pidä tinkiä ikinä.