Mane

  Autottomuus. Huomioita. 1) Olen 58-vuotias ja olen koko elämäni pärjännyt hyvin ilman omaa autoa. Olen asunut Tampereella, Helsingissä, Hangzhoussa, Bostonissa, Gironassa. Missään ei ole tullut mieleenkään ostaa autoa, koska kaupungissa kaikki on lähellä. 2) Julkisilla ja fillarilla pääsen kävelymatkaa kauemmas, aina 25km himasta kauppaan etc, mutta harvoin niin kauas tarttee ostokille mennä (voi tilata himaan!). 3) Työpaikan olen suostunut ottamaan vain 30 minuutin pyöräilymatkan päästä himasta viimeisten 13 vuoden aikana. Sitä ennen harhauduin Otaniemeen (ennen metroa) ja Leppävaaraan. Ei ollut kivaa työmatkailu. 4) Maalle mennessä joskus on vuokrattava auto, kerran pari vuodessa. Se on halpaa, satasella saa viikonlopuksi auton. Bensaan menee 8€ per 100km. 5) Taksilla (oli se TaksiHelsinki, Bolt tai Über) en matkusta muutoin kuin vaalilautakuntahommissa. Niitä ei onneksi ole edes vuosittain. 6) Kaksi kertaa eläissäni olen meinannut ostaa auton. 18-vuotiaana käytetyn Mersun, mut...

Hassua miten popissa, rockissa ja punkissa tavataan paheksua yhtyeitä, jotka esittävät muiden kuin jäsentensä säveltämää musiikkia. Klassisen musiikin (taidemusiikin) kuulijoista ja esittäjistä tämmöinen vaikuttaa varmaan kummalliselta. Kukaanhan ei odota, että Radio sinfoniaorkesteri soittaisi vain jäsentensä / kapellimestarinsa säveltämää musiikkia! Sehän olisi aika vaikeata - loppuisivat konsertit hetimiten.  Punkissa muiden biisejä soittavia on toki ollut aina. Jo 1980-luvulla Ne Luumäet soittivat suomeksi kääntämiään Ramonesin kappaleita. Ja sitten heti perään kanadalainen The Deja Voodoo soitti Ne Luumäkien käännösbiisiä suomeksi. Bar Loosessa järjestettiin mainiot cover-iltamat. Ensin Control soitti The Clashin biisejä. Sehän sujui mainosti, koska bändi on tätä tehnyt jo vuodesta 1979 asti. Nuoruuden energia on jo laantunut, esitykseen oli hiipinyt vakavuttaa. Yleisö innostui aina ajankohtaisesta I am so bored with the USA -kappaleesta ja encorena esitetystä I fought the law...

1920-luvun alussa New Yorkin Harlemiin kerääntyi paremman elämän ja toistensa houkuttelemina nuoria taiteilijoita. Oli muusikoita Duke Ellintonista Noble Sissleen, kirjailijoita, runoilijoita, kuvanveistäjiä, kirjastonhoitajia, kustantajia ja vaikka ketä. Kaikki olivat afro-ameririkkalaisia, tai kuten he itse itseään silloin kutsuivat “negros, blacks”.  Taide-elämä oli vilkasta ja se sulautui yhteen yhteiskunnallisten pyrkimysten kanssa. Äänioikeutta ei ollut, klaanilaiset lynkkasivat etelässä, elämä oli joskus halpaa ja henki höllässä. Taiteilijat kokoontuivat yhteen vasemmistolaisten poliitikkojen kanssa, perustivat opintopiirejä, taideryhmiä ja -kouluja.  Tämä Harlemin renessanssiksi kutsuttu aika kesti alle 10 vuotta. Sen keskeisistä henkilöistä oli vielä 1972 moni elossa, ja William Greaves kutsui heidät juhliin Duke Ellingtonin asuntoon. Moni ei ollut tavannut toisiaan aikoihin, mutta keskustelu ja muistelu näkyy lähteneen vauhtiin nopeasti. Greaves johdatteli keskustelu...

On kahdenlaisia kirjoja, tai no useampiakin mutta silti: kirjoja, joissa on jokin sanoma, jota kirjailija huolellisesti ja tutkimuksiin perustuen punoo juonen sekaan; ja kirjoja, joissa on sanoma, jota ei niin sanotusti hierota lukijan naamaan vaan jonka lukija saa itse oivaltaa.  Ali Smithin romaani Gliff on jälkimmäistä sorttia. Se ei väännä ratakiskosta sanomaansa vaan kertoo tarinan, jolla on jokin sanoma ja joka ei perustu akateemiseen tutkimukseen vaan ainoastaan kirjailijan havaintoihin maailmasta ja ihmisyydestä. Tarina kertoo kahdesta lapsesta, jotka elävät maailmassa, jossa on meitä ja heitä. Heidän talot ympyröidään punaisella viivalla ja he joutuvat vaarallisiin töihin tai katoavat. Lasten äiti katoaa, heistä huoltapitävä mies jättää lapset suojaan tuttavansa tyhjään taloon kera kasan säilykkeitä ja sanoo palaavansa. Hän ei palaa. Lapset joutuvat lyöttäytymään kaltaistensa “ei-verifioitujen” seuraan, muuttavat aidan taaksen entiseen kouluun, mutta punaisen viivan piirtä...

Kulta houkuttelee Asserin Rovaniemeltä kairaan, puoliso Mirjami jää kotiin, näin joka kesä 1960-luvun alussa. Kairassa Asser tapaa saamelaisen miehen, joka pitää hänestä ja muista kultaa kavavista huolta. Mirjami synnyttää lapsen, joka on vammainen ja toisen joka ei. Elämä on köyhää, Asser viettää yhä enemmän aikaa kultaa huuhtoen, kunnes tapahtuu jotain peruuttamatonta. Muunlaista peruuttamatonta on tapahtunut aiemmin Sveitsissä, jotain joka myös ajaa Asseria metsään, kauan pois. Sukupolvet seuraavat toisiaan, ihmissuhteet kietoutuvat toisiinsa. Loppua kohden kirjassa vihjauksina kulkeneet salaisuudet paljastuvat, ja vasta haudan takaa kirjeet kertovat mitä oli silloin kauan sitten. Kirjan kaari on pitkä aina 1950-luvulta koronapandemiaan asti. Muutamissa kohdin lopussa tarinan sattumat ovat liiankin yllättäviä, fiktio fantasioituu.  Magga kuvaa henkilöitään kiinnostavasti. Kirjan päähenkilöt vaihtuvat sukupolvien myötä, mutta ovat kaikki kokonaisia, koskettavia. Magga myös onnist...

Voiko henkilöstä kertovan dokumentin tehdä muutoin kuin kuvaamalla kymmeniä muita ihmisiä istumassa tuolissa kertomassa miten dokumentin aiheena oleva henkilö on kerrassaan erityisen merkittävä? Voiko ihmisestä kertoa ilman puhuvia päitä? Voisiko edes joskus yrittää? Ehkä se on liian vaikeaa. Parempi on antaa tuttujen todistaa, leikata nopeasti todistuksesta toiseen. Silleensä viesti menee perille, toisto on opinnoissa olennaista.  Tässä dokumentissa onneksi jonkin verran saamme kuulla Robert Christgaun omia mietteitä, näemme hänet 82-vuotiaana kirjoittamassa ehkäpä 18000. levyarvosteluaan levyjen ja kirjojen täyttämässä kodissaan. Näemme myös Robertin kävelemässä vaimonsa kanssa ja muistelemassa 70-lukua ja syömässä aamiaista. Ja niin on hyvä vaikka sitten joku taas todistaa tuolistaan. Christgau aloitti arvosteluiden kirjoittamisen 1960-luvulla ja jatkaa yhä. Välillä hän oli 37 Village voicen pääkriitikko ja yhä vielä hänen mielipiteitään kunnioitetaan USA:n musapiireissä, joskaa...

Passeronin suvussa ei ollut tapana puhua hänen sedästää Desirestä. Lapsena Passeron oli kuullut isältään ainoastaan lyhyen maininnan miten tämän oli pitänyt hakea Desire takaisin Nizzan lähellä olevaan pikkukylään kaukaan Amsterdamista. Mutta miksi? Ja mitä sitten tapahtui. Tätä Passeron alkoi tutkia aikuisena ja tuloksena on vaikuttava teos Ranskan pikkukaupunkien historiasta, niiden sosiaalisesta rakenteesta ja niitä 1980-luvulla piinanneista heroiiniongelmista ja AIDS-epidemiasta.  Kirjassa kulkee kaksi tarinaa. Toinen kertoo miten tutkijat vähitellen ymmärsivät mikä aiheutti homojen, huumeidenkäyttäjien ja verenvuototautisten sairastumisen ja karmeat kuolemat. Toinen kertoo Desiren tarinan, sen miten hän pakeni pikkukylän ennustettavaa aherrusta Amsterdamiin, miten hän matkallaan ja sen jälkeen Nizzassa sairastui heroiiniriippuvuuteen ja miten hän (ja niin monet muut, puoliso ja lapsensa) sairastuivat AIDSiin.  Pienen kaupungin pikkuporvarillisessa perheessa huumeongelma j...

Telttanäytös puistossa keskellä Helsinki oli kuin Sodankylän festareiden vierailu. Ulkona puhalsi tuuli, sade ropisi, ja samaan aikaan kankaalla nuoret ranskalaiset kävelivät aurinkoista rantaa ja rannikkoa ja puhuivat, oi miten he puhuivatkaan. Koskaan ei heistä yksikään jäänyt sanattomaksi, aina oli jotain nokkelaa ja välillä syvällistäkin sanottavaaa, eikä edes riita lopettanut puhetta.  Juoni se sellainen, että nuori mies G saapuu pieneen rantapaikkaan odottamaan. Hän asettuu kaverinsa huoneeseen (kaveri on muualla), kävelee rannalla, odottaa tyttöystäväänsä L:a, tapaa ravintolan tarjoilijattaren M:n, jonka kanssa ystävystyy. M:n poikaystävä on ulkomailla, mutta kun L:a ei kuulu, tunteita herää, joskin G:n kömpelö suudelma ei johda mihinkään. M esittelee ystävättärensä S:n G:lle, ja siitä syntyy romanssin alku, joka kuitenkin sekin on hankala, mutta loputtomasti puhetta siinäkin, ja periaatteita. Lopulta L saapuu, mutta on hankala ja sitten G on ihan sekaisin kolmen naisen kesk...

  Karhupuiston filmifestivaalien avaijaisnäytöksenä esitettiin turkkilaisen Melik Kurun elokuva Dump of Untitled Pieces. Esitys oli myös Pohjoismaiden ensi-ilta, ja sitä oli saapunut katsomaan Pengerkatu 11 1930-luvulla rakennettuun saliin satoja katsojia. Festareilla ja eurooppalaisella (tai ei-amerikkalaiselle) elokuvalla on kovasti ystäviä. Tilana Pengerkadun sali on huono, valkokangas pieni ja tuoli epämukavat ja katsoma tasalattiainen.  Vaan eipä huono tila ja huono tekniikka (verrattuna kaupallisiin teattereihin) haitannut, koska elokuva oli kiehtova. Nuori valokuvauksen opiskelija Asli ja hänen kämppiksensä ovat pulassa: rahat ovat lopussa, vuokraisäntä uhkaa häädöllä, sähkötkin maksamattomina katkeilevat.  Asli ja Murat yrittävät saada Aslin kuvia kaupaksi gallerioihin. Se on vaikeata, koska taloustilanne on huono, nettikin uhkaa. Lisäksi Asli on perustellusti ylpeä, ei siedä ylenkatsetta, ei patriarkaalista selitystä, ei miesten suosimista.  Nuorten elämä on...

  Millaista elämä oli 1880-luvun Suomessa? Miten nuoret miehet silloin löysivät merkityksen elämälleen, millaista oli rakastaa ja rakastua ja millaista oli opiskella, miten elämässä saattoi päästä nopeasti eteenpäin sattumalla sopiviin suomalaisuuspiireihin ja miten elämä oli kovin erilasita Turun konepajoilla kuin Pohjanmaalla pappina. Ja miten nuorena koettu suuri epäoikeudenmukaisuus voi pitkään suistaa elämän raiteiltaan koston kaipuussa.  Näistä ja monista muista osin ikiaikaisista, osin hyvinkin aikaansa sitoutuneista aiheista koostuu Järnefeltin kertomus veljeksistä. Heidän isänsä on pappi itäisessä Suomessa, kuolee ennen aikojaan ja perhe menettää kaiken pakkohuutokaupassa. Veljekset joutuvat erilleen: päähenkilö Henrik opiskelemaan Helsinkiin (ei tule mitään, ei pysty päättämään mitä opiskelisi), isoveli Johannes papiksi Pohjanmaalle, Gabriel Turkuun ja siellä Henrikin mielestä alempiarvoisiin töihin konepajalle, ja Uuno-kuopus opiskelemaan.  Äiti muuttaa Johanne...

Daniil Kozlovin vanhemmat muuttivat Pietarista Turkuun 1990-luvun alussa mukanaan pieni Daniil, joka kasvoi venäläisenä suomalaisessa yhteiskunnassa. Kasvuympäristönä oli monikansallinen lähiö, jossa aluksi kaikki meni Ok, mutta sittä vähitellen ja viimeistään päiväkodissa ryssä-leima muutti kaiken.  Yhtäkkiä Daniil alkoi tajuta, että hän ei kelpaisikaan itsenään vaan olisi aina venäläisyyden ilmentymä, ryssä. Tätä leimaa hän sitten eri tavoin yrittää peittää, poistaa, olemalla kovis, kehittämällä peiteroolikseen kovanaaman Herra D:n ja opettelemalla puhumaan ilman vierasta korostusta. Vaan turhaa on kaikki, leimasta ei pääse eroon, ja vaikka pääsisi ulkoisesti, se pysyy sisällä.  Kirja on kokoelma kertomuksia, jotka alkupuolella vaihtelevat aikatasosta toiseen, mutta vähitellen muuttuvat kronologiseksi kasvukertomukseksi. Daniil kasvaa, mutta niin kasvaa tai ainakin muuttuu yhteiskunta hänen ympärillään, ja viimeistään vuonna 2022 ryssyys on taas vaikea leima, josta ei pääse ...

Kirjan takakansi kertoo kerrankin kaiken kirjasta ja silti ei mitään. Kirjassa pääosassa ovat sekä talo itärajan tuntumassa, Hallan talo, ja sen viimeisin asukas Hilja, jonka elämää saamme seurata 1960-luvulta nykypäivään. Saamme myös seurata talon elämää, sillä talo on todellakin elävä, muuttuva olento 1713 vuoden isovihasta alkaen. Ja välillä seuraamme Suomen historiaa tuolta kaukaa menneestä nykyisyyteen, vahvojen naisten elämää hyvin ankarissa oloissa.  Kirja on todella taitavasti kirjoitettu. Vaikka se etenee tavallaan menneestä nykyiseen, nykyisyys on menneen muotoilemaa ja kumpikin paljastuu vähitellen. Aivan alussa olemme Hiljan kanssa Hallan kuistilla 1960-luvulla, pääsemme todistamaan hänen rakkauttaaan ja valintojaan vähitellen. Sitten tarina vie meidät eri ajankohtiin, joissa Hallan asukkaat ovat vaihtuneet ja jossa sukupolvet ovat syntyneet ja kuolleet ja perineet Hallan aivan sen alkuperäisen asukkaan Pietan saneleman testamentin mukaan.  Kirjan rakkaustarinat ni...

Heikki on suuren talon poika jossain itäisessä Suomessa vaarojen mailla. Naapurissa on toinen talo, jonka omistaja on uuditusmielinen ja myy tilansa (ja sen läpi kulkevan kosken) keinoittelijalle. Heikin isä ei moisesta perusta, mutta vähitellen luonto antaa periksi ja hän lähettää Heikin Helsingin kouluun, josta hän valmistuu. Helsingissä on menossa suomalaisuuden nousu. Heikki joutuu sen pyörteisiin, on puheita ja juhlia ja kova pyrkimys ottaa maa haltuun venäläisiltä, luoda suomalainen kulttuuri. Tätä vaihetta Järnefelt kuvaa omakohtaisen kokemuksen myötä tarkasti. Ylioppilaiden elämä tulee hyvin kuvatuksi, samoin juhlissa pidetyt puheet.  Sattumien kautta Heikki palaa takaisin kotitilalle, yrittää sielläkin nostattaa henkeä vaan  huomaa maaperä huonosti itäväksi, palaa takaisin Helsinkiin, jossa tilanne on muuttunut. Ei enää idealistista pyrintöä vaan ankaraa vallantahtoista ja omaa etua tarvoittelevaa poliittista peliä. Ei se semmoinen Heikkiä miellytä, mutta onnekseen hä...

Matkustin vuonna 1989 Tampereelta Helsinkiin aloittaakseni opinnot Helsingin yliopistossa. Matka kesti pari tuntia eikä siitä jäänyt mitään kerrottavaa jälkipolville. 100 vuotta aiemmin vastaavan matkan tekee Kuopiosta varakkaan liikemiehen poika Antti Ljunberg, kaupungin kermaa ja äitinsä lellikki. Antin matka on ikuistettu Juhani Ahon pienoisromaaniin Helsinkiin.  Ja millainen matka onkaan. Aluksi äiti vetistelee, mutta Antti pysyy kovana, ei anna liikutuksen näkyä, koska onhan häntä kohdannut vakava takaisku. Hän on rakastunut toiseen, joka ei hänestä välitä vaan kihlautuu jonkun muun kanssa. Pah, parempi lähteä Helsinkiin, pois tuppukylästä ja siten näyttää tytölle kuka mitä osaa!  Matka on pitkä ja kulkuvälineet hitaita. Ensin höyrylaivalla Savonlinnan kautta Lappeenrantaan, joska Riihimäen kautta Helsinkiin. Samaan laivaan sattuu vieläkin rikkaamman isän rahoilla leveilevä ylioppilas. Poijaat ovat poikia ja innostuvat näyttämään toisllleen, miten viina maistuu ja sikari...

Historia tallentuu monenlaisiin paikkoihin. Kaupungin historia on suurelta osin sen kauppojen, kahviloiden, ravintoloiden ja toki myös muistomerkkien, museoiden historiaa. Vaikka eläisikin kaupungissa jatkuvasti, siis vaikka kaupunki olisi kotikaupunki kuten Helsinki on minulle, sen historiaa on vaikeata muistaa. Vaikka muistaisi missä taannoin tapasi käydä kahvilla tai oluella, missä oli joskus innostavimmat kulmat, niin millään ei muista mitä oli milloinkin.  Muistin tueksi voi lukea kirjoja. Osassa dekkareita on hyvinkin tarkkaa kaupunkikuvaaa, mutta parhaiten mennyttä voi muistella lukemalla matkaoppaita. Ne kertovat mikä oli parasta just silloin kun opas on julkaistu.  Vuoden 2013 Mondon Helsinki-opas kertoo, että keskeiset ravintolainstituutiot eivät ole vaihtuneet. Savoy, Elite, Sea Horse, Kosmos olivat jo silloin, mutta toisaalta pröystäilevämmän fine diningin mestoista moni on kaatunut. Samoin kaikki mainitut kasvisraflat Silvoplestä alkaen. Kahvilatkin ovat pysyneet,...

Väinö Tanner mainitsee kirjassaan Näin Helsingin kasvavan ruotsinopettajansa Ernst Palmenin matkakirjat. Nehän sitten piti saada luettavaksi, ja voi pojat, olipas hyvää settiä. Milloin Ernst matkustaa keskellä talvea Kainuuseen neuvottelemaan Matkailijayhdistyksen valtuuttamana kesää varten soutuveneitä ja muita palveluita. Toisinaan Ernst matkaa laivalla Savonlinnasta ja ihailee savolaisten puheenpartta eli jatkuvaa haastamista.  Vaan kaikkein kiehtovinta ovat kertomukset Ernstin ja muiden ylioppilaslaulajien matkoista ilahduttamaan Venäjän tsaaria, jonka puoliso halusi kuulla lapsuudessaan kuulemiaan lauluja. Pojat matkustavat Pietarin lähelle ja saavat siellä erityisen hyvän kohtelun. Ernstin kuvaus näistä matkoista on todella tärkeää kulttuurihistoriaa.  Matkakertomukset vievät lukijan myös Saksaan 1800-luvun lopulla, junamatkalle Mikkeliin ja ties minne. Kummallisen paljon lehtorilla on ollut rahaa ja aikaa matkailla. Onneksi hänellä oli myös intoa ja aikaa kirjoittaa mat...

Kertomus ihmisen uteliaisuudesta, ahneudesta, tietämättömyydestä alkaa tutkimusmatkalla Siperian läpi aina Tyynenmeren rannikolla. Tarkoitus on löytää reitti Amerikkaan ja samalla tutkia tuntemattomia korpia. Mönkäänhän se menee, on hankalaa, jäädään jumiin ties minne saarelle, mutta samalla löydetään ennestään tuntemattomia merilehmiä.  Tutkimusmatkaiijoista melkein kaikille käy huonosti, mutta merilehmille vasta käykin pian huonosti. Ne eivät osaa pelätä ihmisiä, jotka tykkäävät että kuollut lehmä on paras lehmä ja panevat koko eläinlajin lihoiksi. Yksi luuranko päätyy Helsingin kokoelmiin ja museoihin.  Kirja on fiktiota, mutta se perustuu tosiin tapahtumiin. Kirjailija on ahkerasti tutkinut historiaa, kuvitellut sen päälle ihmisten elämän, toiveet, intohimot, kaunat. Kertomus vie mukanaan, lukija oppii paljon, mutta jotekin kirja jättää tyhjän olon. Voisiko todellisuuden kuvittaminen olla sittenkin riittämätöntä?

  Jostain kumman syystä lainasin kolme liike-elämäopasta Kallion kirjastosta pari kuukautta sitten. Sain ne jopa luettua. Totesin, että kaksi kolmesta on surkeita ja yksi kolmesta kelvollinen. Tämä on (ehkä sattumalta) parempi suhde kuin esimerkiksi lentokentällä myytävien business-oppaiden laita on. Nehän ovat liki kaikki yhdestä artikkelista laajennettuja kevyitä itseään toistavia turhuuksia.  Amerikassa on näet teollisuudenala, joka toimii seuraavasti. Joku proffa (tai näpsäkkä journalisti) saa päähänsä uuden ajatuksen tai uuden tavan tulkita vanha ajatus. Hän kirjoittaa siitä artikkelin esimerkiksi HBR:n tai johonkin vähäpätöisempään julkaisuun. Konferenssi ja TED-tapahtumat kutsuvat hänet pitämään esitelmän, sellaisen jossa on kaljoja ja mikrofoni korvalla ja kädet heiluvat. Sitten hän laventaa ajatuksensa kirjaksi, joka alkaa yleensä kertomuksella hänen kaveristaan “Consider Pete, a friend of mine, who had met with tough times, but who overcame them when he << t...

Etätyössä työntekijä on parhaimmillaan. Hän voi keskittyä omaan työhönsä muiden häiritsemättä - ja työpöytää ei tarvitse vaihtaa joka päivä eikä työpöydältä siivota läppäriä ja kirjoja ja papereita kaappiin töiden lopuksi. Ja hakea niitä ja paikkaa aamuisin. On hyvä, ihan parhautta!  Kyllä on työ tehokkaampaa kuin konttorissa, jossa aina joutuu eri mestaan ja sellaisten seuraan, jotka sattuvat  viereisen sähköpöydän äärestä just tänään itselleen työpöydän löytämään.  Myös äänimaailma on kotona parempi. Ei tarvitse kuunnella toisen tiimin tyyppien puheluiden puolikkaita vaan voi kuunnella hc-punkkia repeatilla, jos siltä tuntuu, ja  ihan kaiuttimista kuten kuuluukin.  Lisäksi firman kiinteistökulut ovat minimissään. Kunpa firmat voisivat  läppäreiden hankkimisen ulkoistaa työntekijöille, niin ois parempi, säästäisi euron pari päivässä lisää. Tuottavuus per euro paranisi!  Näin se on, mutta yksi ongelma näkyy olevan. Kun kukin optimoi oman työns...

  Tajusin just, että koulussa sain lounaaksi hyvää kouluruokaa ilmaiseksi. Söin sitä suurella ruokahalulla. Sitten myöhemmin ylipistossa sain puoli-ilmaiseksi UniCafen mainoita safkoja. Todella hyvin maistuivat! Kun ylipiston jälkeen pääsin töihin (silloin ei tarttenut työttömänä kärvistellä, kaikki sai duunia), työpaikalla on aina ollut tarjolla hyvää lounasta. Yleensä edullisesti. Eikä ruokahalussakaan ollut vikaa. Ja kun opiskelin MIT:ssä, sielläkin oli kaikenlaisia lounaspaikkoja kampuksella ja niiden lisäksi mainio kiinalainen Bostonin Back Bayssa. Siellä söin aina saman kala-annoksen lounaaksi. Kun nyt myöhemmin olen ollut pari vuotta työttömänä/sapattivapaalla, olen syönyt liki kaikki lounaani Suomessa ja ulkomailla ravintoloissa. Elämäni on mennyt silleen hyvin, ettei ole tarttenut käyttää aikaa lounaiden kokkaamiseen, jostain muodikaasta ”meal prepping”-ruokarasiahommasta puhumattakaan. Nyt vaan tarttee järkätä silleen, ettei eläkkeelläkään ole pakko ryhtyä kokkaamaan lo...