Matkablogeista

Kirjoitan blogiini (ja Instaan ja Facebookiin) tunnelmakuvia matkaltani. Olen yrittänyt keskittyä havaintoihini ja hieman yleistämään niitä. Olen yrittänyt ymmärtää näkemiäni paikkoja ja kertoa niistä jotain kuvien lisäksi. Osa kirjoituksistani on matkaopasmaisia tarinoita junamatkoista ja -matkailusta. En keskity matkallani omaan naamaani enkä takapuoleeni,  kuten instassa monet vaikuttajat tekevät. 

el calamare bravo

Tämänkaltainen matkakirjoittelu vaikuttaa olevan nykyisin hyvin harvinaista. Netti on pullollaan matkailublogeja ja matkoista kertovia Instagram-tilejä. Ne ovat pääosin hyvin pinnallisia. 

Olen esimerkiksi seurannut kahden nuoren naisen matkaa maata pitkin Münchenistä Tokioon. Heidän kuvaamansa videot ja niistä tehdyt koosteet olivat kiinnostavia ja kauniita, kuten tekijänsäkin, mutta kokonaisuus jäi erittäin pinnalliseksi. En saanut tietää mitään paikoista joissa he kävivät. Kertomukset keskittyivät majapaikkoihn. Vaikka he tapasivat paljon ihmisiä ja asuivat paikallisten luona, he eivät kertoneet tapaamiensa elämistä ja olosuhteista, toiveista. 

Seurasin myös egyptiläisen nuoren miehen matkaa Kairosta Tokioon. Sama mies matkaa nyt maailman ympäri. Hänen instansa koostuu videosta ja toistuvista teksteistä “saavuin, nukuin, ostin lipun, tullissa kävin”. Mitään hän ei kerro paikoista, joissa käy. Vastaava vaivaa suomalaista naista, joka yrittää kävellä maailman ympäri. Hän ei edes yritä kirjoittaa vaan puhuu päivistään, lähinnä kävelystään, täysin yleistämättä kokemaansa mitenkään. Muutaman päivän jälkeen on vaikeata perustella seuraamista. 

Uusimpana yritin seurata nuoren kanadalaisen pariskunnan matkaa junalla Hampurista Tokioon. He tuottavat Instagrammiin reelsejä, joissa pääosassa ovat heidän omat naamansa. Mitään he eivät kerro paikoista, joissa he käyvät eivätkä ihmisistä, joita kertovat tavanneensa. Miksi seuraisin ihmisten naamoja eri puolilla maailmaa? 

Sama vaivaa Blogit.fi-palvelusta löytyviä matkablogeja. Niistä suurin osa on valokuvakokoelmia ja kronologisia päiväkertomuksia (“herättiin käytiin kahvilla ja sit nähtii tämä talo tässä kuvassa ja syötiin”). Erona instaan on omien naamakuvien vähyys, mitä voi pitää ansiokkaana. 

Kuvassa suosittu mustakalasämpylöitä myyvä baari El Calamar Bravo Zaragozassa. Se oli lauantaina illalla niin täysi, että möivät jonossa odottaville mukaan sämpylöitä, joiden syöminen oli valkosipulikastikkeen vuoksi sotkuista mutta nautinnollista. Jäin ihmettelemään miksi Espanjassa erittäin hyviä mustekalarafloja on erityisesti sisämaassa - parhaat olen löytänyt Melidestä, josta on pitkä ja mäkinen matka merelle. Onko tämä pitkä perinne vai viime vuosikymmenien parantuneen logistiikan ansiota?