Mane

Isäni isä, isoisäni, osti isälleni Rambler American -jenkkiauton, koska “täytyy pojalla kunnon auto olla, jotta pääsee naimisiin”. Isäni pääsi naimisiin, teki äitini kanssa häämatkan Ramblerilla Saksaan, aina Alpeille asti. Minä synnyin, ja perheemme kävi Tampereelta Savonlinnassa isäni vanhempia tapaamassa. Minä - ja myöhemmin veljeni - saimme takapenkin. Silloin ei ollut turvavöitä, ei lastenistuimia, joten meillä oli viltit, nallet ja lelut ja vapaasti saimme koko leveän takapenkin leikkiemme näyttämöksi. Heinolassa oli ruuhkaa, sankka pakokaasu.  Sitten maailmalla arabit päättivät jotain ja seurasi öljykriisi. Suomessakin jouduttiin miettimään miten energiaa käytetään, mihin sitä riittää. Kauppojen ikkunoista sammutettiin valot yöksi, samoin maanteiden varsilta. TV tietoiskuin takoi energiansäästön tärkeyttä, illasta toiseen. Mustavalkoisesta televisiosta mustavalkoisia ohjeita.  Niin meilläkin kotona, Papinkatu viidessä Kaakinmaalla, ryhdyimme säästämään energiaa. Va...

  Elämä muuttuu, tavat ja yleiset tekemiset ovat hetken samoja, sitten harrastus kuihtuu tai muuttaa muotaan, pieni suru valtaa mielen, ikävä omaan itseen entiseen leimahtaa hetken, kunnes vähitellen itse on tässä ja nyt ja elämä jatkuu. Joskus pyöräilin maantiellä, ystävien kanssa, korona lopetti sen, siirryin katuja keräilemään kunnes sekin loppui, nyt ajan yksin useimmiten, yritän keksiä uusia reittejä, ne ovat vähissä, mutta muistot kadunkulmissa, metsäreiteillä, aina uusia ja sitten muistan mitä ajattelin joskus just tässä paikassa polkiessani.  Ja muistot, ajatukset kiinnittyvät paikkoihin, kaupunki on täynnä ajatuksiani, ne löytyvät uusina aina vain kun saavun jonnekin, jotkin asiat kerääntyvät Viikin pelloille, toiset Tapulikaupunkiin, jotka tuulisilla rantakaduille, sateisille kujille, keskustelutkin vuodesta toiset kaikuina kaupungissa.  Kirjat, nekin elävät kaupungissa, siellä missä olen niitä lukenut, jotkin siellä missä niiden tapahtumat, Westö ja Hämeenantti...

  Isäni kirjasi kaikki menonsa eli siis kulunsa eli käyttämänsä rahat keittiön kaapissa pitämäänsä siniseen kouluvihkoon jo 1970-luvulla. Hänellä oli autonsa hansikaslokerossa toinen vihko, johon hän kirjasto auton kulut ja ajomäärät. Markan tarkkuudella, siis tarkemmin kuin artikkelin perheenäiti.   Vuosina 1993-1995, kun minulla vähän rahaa ja uusi Applen kannettava tietokone ja siinä MS Excel, kirjasin menoni ja tuloni (opintotuki, iltatyön palkka, kesän toimeentulotuki, vanhempien ja isovanhempieni antamat sataset) tietokoneelle laatimaani taulukkoon, joka laati minulle graafeja ja ennusteita. Tulostamani talousraportit ovat yhä tallessa veljeni autotallissa. Tarkkuus oli markan osia eli kymmeniä pennejä.  En kyllä säästänyt tonneja. Kaikki meni. Rahaa oli vähän ja äidiltäni olin oppinut sitä käyttämään. Hänell ei isoisäni mukaan koskaan ollut viikon vanhaa vitosta.  Nykyään en kirjaa menojani. Pankin ohjelmisto tekee sen puolestani. En tosin ole asiasta kovin ki...

  Stockmann ja minä, osa 3 Tampereen Stockmann muutti 1980-luvun alussa kauas rautatieaseman luo. Samaan aikaan äitini pääsi töihin Kalevan Prismaan, mikä toi meille S-ryhmän henkilöstöalennukset. Sen koommin emme juuri Stockmannilla käyneet vaateostoksilla. Sokoksen vaateosaston valikoima sai riittää. Vuonna 1975 avattu Sokos-tavaratalo tuli tutuksi. Kun muutin Helsinkiin, alennukset katosivat ja vaihdoin takaisin Stockmannille. Sokos oli pieni ja ahdas, sekava, Stockmann suuri, valoisa ja suuren maailman tunnelmaa täynnä. Ostin vaatteeni Stockmannilta, joskin opiskelijana en paljon vaatteita voinut ostaa. Rahat olivat vähissä ja niille oli muitakin käyttökohteita kuin vaatteet. Muistan kuitenkin ostaneeni hyvin kalliin kylpytakin Stockmannin ensimmäisen kerroksen kylpytakkiosastolta, takkeja. Ja tietenkin viherkasveja, niitä ostin tuon tuostakin, kävelin ainakin kerran viikossa viherkasviosaston kautta palatessani yliopistolta.  Kun muutimme Kiinaan vuonna 2003, teimme elämä...

“Iso”, vastaan tomerasti Stockmannin parturille, kun hän kysyy nimeäni. Olen muutaman vuoden ikäinen, äitini vienyt minut taas kerran tukanleikkuuseen. Olen ylpeä isoveli, tukkani on paksu ja punainen, se leikataan lyhyeksi ja sitä hieman ohennetaan. Tämän tarinan äitini kertoi minulle usein riemukkaasti nauraen.  Stockmannin parturi oli tavaratalon yläkerrassa. Muistan pitkänomaisen huoneen, olen muistavinani jonkin kahvilan parturin lähellä. Aivan kuin olisin saanut kahvilasta jotain palkkioksi, mutta en voi olla varma.  Tampereen Stockmann oli 1970-luvulla Hämeenkadun ja Kuninkaankadun kulmassa. Maanalaisen käytävän kautta pääsi tavaratalon toiseen osaan Kauppakadun toisella puolen. Stockmannilla oli aina hieno käydä, siellä oli paremman väen tunnelma, jotain eksoottistakin, joskus Kanada-päivillä jopa vaahterasiirappia, josta pidin yli kaiken kunnes allergisoiduin sille.  Stockmannin vaateosastolla oli joskus 1980-luvun puolivälissä pieni puoti, joka möi rokahtavia va...

Viime yönä katselin taas aamukahteen asti TLC-kanavan Hengenvaarallisesti lihav a -sarjaa. Kaikessa toisteisuudessaan se kiehtoo minua yhä lähemmäs 20 episodia jälkeen. Sarjan kuvaus riippuvuussairaudesta (ihminen syö itseään hengiltä vaikka tietää hyvin mitä on tekemässä) vertautuu yllättävästi muihin riippuvuuskertomuksiin, juoppouteen, narkomaniaan, peliriippuvaisuuteen. Ehkäpä sarjan katsominen aamuyöllä nukkumisen sijaan on jonkinlaista riippuvuutta, eskapismia. Viime yön jaksossa oli kaksi lihavaa, molemmat liki 300kg painavia. Molemmat onnistuivat laihduttamaan lähes 150 kiloa ohjelman loppuun mennessä (eli 18 kuukauden aikana). Östersundomin kirkko ja S.  Sarja voisi kyllä enemmän kommentoida, edes kuvin, riippuvuuden yhteiskunnallista taustaa, koska ylenmääräinen lihavuus vaikuttaa olevan amerikkalainen erikoisuus. Miksi kolmesataa kiloa painavia kaksikymppisiä on Amerikassa, mistä se kertoo? Sarjan katsomisen jälkeen en malttanut mennä nukkumaan vaan ajauduin koro...

"Että ottaa päähän autojen ylivalta!", ajattelin keväällä 1990. Jotain sille on tehtävä, on näytettävä, että kaupungissa on muitakin liikkeellä kuin autoilijoita. Erityisesti pyöräilijöitä on ja olisi enemmän, jos heille olisi annettu tilaa. Näin ajattelin keväällä 1990 ja päätin järjestää pyörämielenosoituksen. Tuumasta toimeen. Ensin piti keksiä missä mielenosoitus olisi näkyvin ja siten mahdollisesti vaikuttaisi päätöksiä tekeviin. Olin jo aiemmin ollut mukana jotakin vastustavassa mielenosoituksessa eduskuntatalolla, jopa pitänyt siellä Rauhapiipun puheen ja puheen jälkeen pyrkinyt sisälle eduskuntaan. Sieltä minun poliisi poisti hyvin ystävällisesti mutta päättäväisesti, heti ovelta. Mielenosoituksen lähtöpaikka Ruohonjuuren mökin edessä Päätin siksi, että hyvä paikka mielenosoitukselle olisi Mannerheimintie Postikadun ja Erottajan välillä. Siinä olisi hyvä pyöräillä koko ajoradan leveydeltä edestakaisin muutamia kierroksia. Seuraava ongelma oli saada ihmisiä p...

Isovanhempani äitini puolelta asuivat pientilallaan Hämeenkyrön Mahnalassa . Isoisäni suvun nimi oli Honkasuo. Maatilaan, nimeltään Suoniemi, kuului pieni suo, Honkasuo, jonka vieressä oli paljon erikokoisia kiviä ja rikkonaista kalliota. Kallionkoloissa, kivien alla, talvehti ja muutenkin majaili kyyperheitä. Kyy, © Yle . Kyyt eivät pysyneet kallioillaan vaan vaelsivat aina välillä muutaman sadan metrin matkan mummolan pihaan. Siellä ne aina ensimmäisenä huomasi Musti-koira, joka ei haukkunut koskaan muulloin kuin kyyn (tai vesikirpun) nähdessään. Kun kuulimme Mustin haukkuvan pihalla, tiesimme kyyn saapuneen kallioltaan. Aikuiset sitten hääsivät - ja usein valitettavasti tappoivat - kyyn. Opin jo lapsena, että kyytä ei tarvitse pelätä, eihän se tehnyt koirallekaan mitään, kunhan koira vain pysyi metrin parin päässä kyystä. Kyy kummasteli haukkuvaa koiraa. Aluksi kumpikaan ei perääntynyt eikä kumpikaan hyökännyt. Yleensä kyy väistyi vähän matkaa, mutta koira saattoi seurata. ...

Vanhemmillani oli tapana vuokrata kesäksi mökki 1970-luvulla ja 1980-luvun alussa. Isäni oli haluton omistamaan mitään ylimääräistä, ilmeisesti koska hän ei halunnut ottaa vastuulleen kotimme lisäksi muita kiinteistöjä. 1970-luvulla lainojen korot olivat myös korkeat, mikä varmasti vähensi lukion lehtorin ja kassanhoitajan mahdollisuuksia oman mökin ostamiseen. Melkoisen kalan sain Vietimme kesämme vuokramökeissä eri puolilla Suomea. Vuonna 1972 täytin heinäkuun lopussa 4 vuotta. Vietimme kesämme Lavialla, 70 kilometriä Tampereelta länteen. Muistan mökin olleen pieni, olohuone ja ehkä yksi makuuhuone, lähellä rantaa, nurmikon viettäneen järveen. Erityisesti muistan ruokapöydän, jonka laatikoissa oli aterimia. Se oli loputtoman kiehtovaa, laatikon avaaminen, lusikoiden ja muiden penkominen. Lavian mökkiin liittyy tarina, jonka mukaan minua 2 vuotta nuorempi veljeni olis joutunut veden varaan ja minä olisin rääkymällä kutsunut vanhempani pelastuspuuhiin. En tiedä onko tarina tos...

Muisteluni jatkuvat. Olen jo kirjoittanut elämäni kahviloista , baareista ja kodeistani . Tänään muistelen työpaikkojani 1980-luvun alun yläasteen TET-harjoittelustani vuoteen 1995.  LinkedIn-CV kertoo työpaikoistani sen jälkeen. (1) TET-harjoittelu, Anttila, Tampere, 1980-luvun alku Anttila Peruskouluun kuului 1980-luvun alussa jonkinlainen työharjoittelu. Nykyään vastaavan nimi on käsittääkseni TET, työelämään tutustuminen. En muista millä nimellä sitä kutsuttiin aiemmin. Minä ja (muistaakseni) luokkakaverini Severi, voin toki muistaa väärinkin, saimme harjoittelupaikan Anttilan tavaratalosta, vuoden betonirakenteena palkitusta silloin hyvin hienosta ja jännittävästä paikasta. En muista mitä teimme, muistan vain tunnelman, jännityksen jonka vallassa saavuimme aamulla harjoitteluun, uteliaisuutemme ja innostuksen, kun pääsimme tavaratalon varastoon tekemään jotain.  Vuonna 2010 konsulttina autoin Anttilan ja City-Marketin käyttötavaraliiketoiminnan yhdistä...

Korona kirvoittaa muistot. Muistelin jo elämäni kahviloita ja baareja . Tänään muistelen kotejani. (1) Papinkatu 8 A 21, Tampere, 1968 - 1980 Vanhempani olivat muuttaneet C-rapun kaksiosta A-rapun kolmioon ennen syntymääni. Täällä asuin ensimmäiset 12 elinvuottani. Muistan asunnon pitkän eteiskäytävän, sen seinän ison peilin, läpikäveltävän keittiön. Eteisessä joskus pelasimme jääkiekkoa, mutta emme saaneet peiliä rikki. Muistan lastenhuoneen, jossa nukuimme veljeni kanssa kerrossängyissämme ja teimme läksyjämme. Kolmannella luokalla sain luvan tehdä läksyni isän työpöydän ääressä vanhempieni makuuhuoneessa. Se tuntui hienolta. Isäni osti aina uusinta teknologiaa. Muistan ensimmäisen väritelevisiomme, josta katselimme kuuden miljoonan dollarin mies tä. Ensimmäiset Salora-stereot soittivat minulle Baccaran levyltä yes sir I can boogie . Muista isän 1960-luvulla Saksasta tuoman grillin, jossa hän paistoi meille pihvejä ja kyljyksiä. Asunnossa on parveke, sen edessä iso vaahte...