Oi, on elämä!

 Elämä muuttuu, tavat ja yleiset tekemiset ovat hetken samoja, sitten harrastus kuihtuu tai muuttaa muotaan, pieni suru valtaa mielen, ikävä omaan itseen entiseen leimahtaa hetken, kunnes vähitellen itse on tässä ja nyt ja elämä jatkuu. Joskus pyöräilin maantiellä, ystävien kanssa, korona lopetti sen, siirryin katuja keräilemään kunnes sekin loppui, nyt ajan yksin useimmiten, yritän keksiä uusia reittejä, ne ovat vähissä, mutta muistot kadunkulmissa, metsäreiteillä, aina uusia ja sitten muistan mitä ajattelin joskus just tässä paikassa polkiessani. 

Ja muistot, ajatukset kiinnittyvät paikkoihin, kaupunki on täynnä ajatuksiani, ne löytyvät uusina aina vain kun saavun jonnekin, jotkin asiat kerääntyvät Viikin pelloille, toiset Tapulikaupunkiin, jotka tuulisilla rantakaduille, sateisille kujille, keskustelutkin vuodesta toiset kaikuina kaupungissa. 

Kirjat, nekin elävät kaupungissa, siellä missä olen niitä lukenut, jotkin siellä missä niiden tapahtumat, Westö ja Hämeenanttila ja Antti Hurskaisen esseet, ja jotkin vain kirjastossa, kuten Dummetin Frege kirja minua aina odottaa Kansalliskirjastossa vaikken sitä ymmärtänytkään 1993, en unohda tunnetta sitä lukiessa. 

Ystävät, rakkaat, koko elämäni vuodesta 1989 Helsingissä, muistan miten kävelin Etelä-Haagasta pysäkille, tapaamaan ystäviä Vanhan kuppilaan, miten valtasimme Yliopiston hallintorakennuksen, jossa nut Reaktorin konsultit, ja miten Kookostehtaan, ja miten oi vaikka mitä, pitkä elämä ja niin paljon kaikkea, rakas Helsinki täynnä elämääni.