Mane

Isäni isä, isoisäni, osti isälleni Rambler American -jenkkiauton, koska “täytyy pojalla kunnon auto olla, jotta pääsee naimisiin”. Isäni pääsi naimisiin, teki äitini kanssa häämatkan Ramblerilla Saksaan, aina Alpeille asti. Minä synnyin, ja perheemme kävi Tampereelta Savonlinnassa isäni vanhempia tapaamassa. Minä - ja myöhemmin veljeni - saimme takapenkin. Silloin ei ollut turvavöitä, ei lastenistuimia, joten meillä oli viltit, nallet ja lelut ja vapaasti saimme koko leveän takapenkin leikkiemme näyttämöksi. Heinolassa oli ruuhkaa, sankka pakokaasu.  Sitten maailmalla arabit päättivät jotain ja seurasi öljykriisi. Suomessakin jouduttiin miettimään miten energiaa käytetään, mihin sitä riittää. Kauppojen ikkunoista sammutettiin valot yöksi, samoin maanteiden varsilta. TV tietoiskuin takoi energiansäästön tärkeyttä, illasta toiseen. Mustavalkoisesta televisiosta mustavalkoisia ohjeita.  Niin meilläkin kotona, Papinkatu viidessä Kaakinmaalla, ryhdyimme säästämään energiaa. Va...

  Elämä muuttuu, tavat ja yleiset tekemiset ovat hetken samoja, sitten harrastus kuihtuu tai muuttaa muotaan, pieni suru valtaa mielen, ikävä omaan itseen entiseen leimahtaa hetken, kunnes vähitellen itse on tässä ja nyt ja elämä jatkuu. Joskus pyöräilin maantiellä, ystävien kanssa, korona lopetti sen, siirryin katuja keräilemään kunnes sekin loppui, nyt ajan yksin useimmiten, yritän keksiä uusia reittejä, ne ovat vähissä, mutta muistot kadunkulmissa, metsäreiteillä, aina uusia ja sitten muistan mitä ajattelin joskus just tässä paikassa polkiessani.  Ja muistot, ajatukset kiinnittyvät paikkoihin, kaupunki on täynnä ajatuksiani, ne löytyvät uusina aina vain kun saavun jonnekin, jotkin asiat kerääntyvät Viikin pelloille, toiset Tapulikaupunkiin, jotka tuulisilla rantakaduille, sateisille kujille, keskustelutkin vuodesta toiset kaikuina kaupungissa.  Kirjat, nekin elävät kaupungissa, siellä missä olen niitä lukenut, jotkin siellä missä niiden tapahtumat, Westö ja Hämeenantti...

Pirkka Petelius toteaa HS:n haastattelussa muistelmistaan: “Tämä on minun kirjoittamisen hetkellä kokemani totuus niistä hetkistä. Ei ole olemassa yhtä totuutta, on olemassa erilaisia näkökulmia” ja että että yksikään sana muistelmissa ei ole totta sellaisenaan. On vain muisto, joka elää ja muuttuu. Samaa sanoo Paul Sartren Inho-romaanin päähenkilö, jonka mukaan muistot eivät ole valokuvia vain jotakin, joka muuttuu joka kertaa muistellessa. Päähenkilö pyrkii siksi välttelemään muistelua. Tai niin minä muistan kirjan tarinan, enkä viitsi tarkistaa kirjasta vaikka sen kirjahyllyssäni on, joskaan en muista missä. Tai edes onko, luulen että on.  Psykologi ja psykoterapeuttu Marja Saarenheimo kirja Kuka minä olen käsittelee muistia ja sitä, kuinka me ihmisinä rakennamme identiteettimme ja miten muistin katoaminen dementiassa vaikuttaa identiteettiin (osin muuttaa, mutta jokin ydin tuppaa säilymään, tunto tai tuoksut voivat palauttaa menneen).  Saarenheimo perustaa kirjansa u...

  Kauan sitten, 1990-luvulla, Akateemisella kirjakaupalla oli alkuvuodesta kirja-ale. Se alkoi luettelon ilmestymisellä. Luettelosta saattoi valita haluamansa kirjat, kirjoittaa niiden nimet luettelon takakannen lomakkeeseen ja sitten palauttaa lomakkeen. Jonkin ajan päästä saattoi sitten hakea kirjakaupasta kirjat. Joskus sai ne kaikki, toisinaan osan.   Akateemisen kirja-ale oli tärkeä tapahtuma. Muistan ostaneeni erityisesti keittokirjoja, koska opiskelijana kokkaamalla säästin rahaa esimerkiksi baarielämään.  Ostin kirjoja myös siksi, että minulla oli niitä mielestäni liian vähän. Kirjahylly näytti tyhjyyttään nololta.  Akateemisen alea ei enää ole. Kirjahyllyssäni ei ole enää tyhjää tilaa eikä se siten näytä nololta. Päinvastoin: olisi ehkä hankkiuduttava eroon osasta muun muassa Akateemisen alesta ostetuista kirjoista.  Kirjamessuilta ostin vain yhden kirjan. Osan kirjoista olen oppinut lainaamaan kirjastosta. Se on yllättävän helppoa!  

  Isäni kirjasi kaikki menonsa eli siis kulunsa eli käyttämänsä rahat keittiön kaapissa pitämäänsä siniseen kouluvihkoon jo 1970-luvulla. Hänellä oli autonsa hansikaslokerossa toinen vihko, johon hän kirjasto auton kulut ja ajomäärät. Markan tarkkuudella, siis tarkemmin kuin artikkelin perheenäiti.   Vuosina 1993-1995, kun minulla vähän rahaa ja uusi Applen kannettava tietokone ja siinä MS Excel, kirjasin menoni ja tuloni (opintotuki, iltatyön palkka, kesän toimeentulotuki, vanhempien ja isovanhempieni antamat sataset) tietokoneelle laatimaani taulukkoon, joka laati minulle graafeja ja ennusteita. Tulostamani talousraportit ovat yhä tallessa veljeni autotallissa. Tarkkuus oli markan osia eli kymmeniä pennejä.  En kyllä säästänyt tonneja. Kaikki meni. Rahaa oli vähän ja äidiltäni olin oppinut sitä käyttämään. Hänell ei isoisäni mukaan koskaan ollut viikon vanhaa vitosta.  Nykyään en kirjaa menojani. Pankin ohjelmisto tekee sen puolestani. En tosin ole asiasta kovin ki...

  Isäni oli lukion lehtori ja OAJ:n jäsen, joten lapsuudessani postiluukusta löytyi säännöllisesti Opettaja-lehti. Luin sen aina kannesta kanteen, innokkaammin kuin Aku Ankan. Lehden mottona ollut ”lukeminen kannataa aina” tms innosti. Luin jopa puhjeenjohtajan palstan vaikken AY-puheenpartta oikein ymmärtänytkään. Muutettunani omilleni Opettaja jäi. Nykyään se taas saapuu säännöllisesti, koska Sirkku on jäsen. Vaan jostakin syystä luen lehteä vähemmän innokkaasti kuin 1980-luvulla. Uusimmassa numerossa oli mainiota artikkeleita kiusaamisesta, Pisa-tuloksista, tekoälystä ja vaikka mistä. On taas syytä alkaa lukemaan Opettaja-lehteä.

 Joskus 1980-luvulla opin (kavereiltani tai punk-lehdistä) TV:n katselun olevan ajanhukkaa. Parempi on aina lukea kirjoja, käydä leffassa, elokuvakerhossa, tai mellastaa baarissa. Siksi kuvittelin, etten ole eläissäni katsonut montaakaan TV-sarjaa. Käytin muutaman tunnin muisteluun ja joudun myöntämään, että olen katsonut eläissäni televisiosta sarjoja koko joukon.  TV-sarjoja, joita olen ahkerasti katsonut ja jotka muistan (81 kpl): 1. Vanha kettu 2. Kahden keikka 3. Babylon Berlin 4. Silta 5. Midsommerin murhat 6. Hiljainen todistaja 7. Raid 8. Fitz ratkaisee 9. Twin Peaks 10. Benny Hill 11. Bill Cosby 12. Happy Days 13. Komisario Morse / Nuori Morse 14. Pokkapitää 15. Deutschland 83 ja sen jatkokaudet 16. Avara luonto 17. Ivalo 18. Sorjonen 19. Karppi 20. Wallander 21. Hill street blues 22. Kallio 23. Aikuiset 24. Tellus 25. Dallas (vaan ei Dynastia) 26. Tankki täyteen 27. Frasier 29. Sex and the city 30. Dr No 31. Vero Stanhope ratkaisee 32. Lemmenlaiva 33. Paratiisi 34. ...

  Stockmann ja minä, osa 3 Tampereen Stockmann muutti 1980-luvun alussa kauas rautatieaseman luo. Samaan aikaan äitini pääsi töihin Kalevan Prismaan, mikä toi meille S-ryhmän henkilöstöalennukset. Sen koommin emme juuri Stockmannilla käyneet vaateostoksilla. Sokoksen vaateosaston valikoima sai riittää. Vuonna 1975 avattu Sokos-tavaratalo tuli tutuksi. Kun muutin Helsinkiin, alennukset katosivat ja vaihdoin takaisin Stockmannille. Sokos oli pieni ja ahdas, sekava, Stockmann suuri, valoisa ja suuren maailman tunnelmaa täynnä. Ostin vaatteeni Stockmannilta, joskin opiskelijana en paljon vaatteita voinut ostaa. Rahat olivat vähissä ja niille oli muitakin käyttökohteita kuin vaatteet. Muistan kuitenkin ostaneeni hyvin kalliin kylpytakin Stockmannin ensimmäisen kerroksen kylpytakkiosastolta, takkeja. Ja tietenkin viherkasveja, niitä ostin tuon tuostakin, kävelin ainakin kerran viikossa viherkasviosaston kautta palatessani yliopistolta.  Kun muutimme Kiinaan vuonna 2003, teimme elämä...

Keväällä 1998 olin lähdössä konferenssiin. Juuri ennen lähtöä kaadoin valkoiselle villapaidalleni curry-kastiketta. Paita oli pilalla, pesemiseen ei ollut aikaa. Onneksi pöydälläni lojui Stockmannin kuvasto, jota selatessani olin sattunut näkemään kivan villapaidan. Takki päälle, vajaa kilometrin kävely Ratakadulta Stockmannille ja pian olin uuden villapaidan omistaja. Konferenssimatka Alpeilla onnistui hyvin.  Aikoinaan Stockmann pelasti pulasta, oli pula sitten jostain tietystä tavasta, haaveista, uusien ihmeellisten esineiden ja palveluiden näkemisestä, tai vaikkapa erilaisista viherkasveista. Erityisesti viherkasvien ostopaikkana Stockmannin 5. kerros oli kaupungissamme ylivertainen. Kävin siellä yliopistolla kävellessäni viikoittain ja niin minulla olikin hieno kokoelma viherkasveja.  Stockmannilta oli myös helppoa ostaa vaatteita. Siellä oli laaja valikoima eri valmistajien vaatteita vierekkkäin, asiantuntevia myyyjiä. Jos uutta vaatetta ei Stockmannilta löytynyt, oli ty...

“Iso”, vastaan tomerasti Stockmannin parturille, kun hän kysyy nimeäni. Olen muutaman vuoden ikäinen, äitini vienyt minut taas kerran tukanleikkuuseen. Olen ylpeä isoveli, tukkani on paksu ja punainen, se leikataan lyhyeksi ja sitä hieman ohennetaan. Tämän tarinan äitini kertoi minulle usein riemukkaasti nauraen.  Stockmannin parturi oli tavaratalon yläkerrassa. Muistan pitkänomaisen huoneen, olen muistavinani jonkin kahvilan parturin lähellä. Aivan kuin olisin saanut kahvilasta jotain palkkioksi, mutta en voi olla varma.  Tampereen Stockmann oli 1970-luvulla Hämeenkadun ja Kuninkaankadun kulmassa. Maanalaisen käytävän kautta pääsi tavaratalon toiseen osaan Kauppakadun toisella puolen. Stockmannilla oli aina hieno käydä, siellä oli paremman väen tunnelma, jotain eksoottistakin, joskus Kanada-päivillä jopa vaahterasiirappia, josta pidin yli kaiken kunnes allergisoiduin sille.  Stockmannin vaateosastolla oli joskus 1980-luvun puolivälissä pieni puoti, joka möi rokahtavia va...

Tunnustan, nykyajan muodin mukaan läväytän tai isken yllättävän asian pöytään: minä en ole kiinnostunut tietotekniikasta. Olin viimeksi todella innostunut ja kiinnostunut tietotekniikasta joskus 1980-luvun alkupuolella, kun sain puhuttua isäni ostamaan minulla Commodoren VIC-20 tietokoneen. Sen parissa vierähti yläasteaikana vuosi pari: opettelin ohjelmoimaan Basic-kielellä, toteutin muutaman pelin. Sitten kiinnostus tietotekniikkaan sammui eikä ole sen koommin syttynyt uudestaan.  Olen kuitenkin koko työurani työskennellyt tietotekniikan parissa. Olenko siis hukannut elämäni, toiminut typerästi. En usko niin olevan, koska ensinnäkin jos ei ole perintörikas ja työtä on elannon vuoksi tehtävä, on syytä tehdä hommia, joista saa rahaa mahdollisimman vähällä vaivalla ja mahdollisimman miellyttävissä olosuhteissa. Tietojärjestelmien kanssa puuhastelu ovat sattuneet olemaan elinaikanani hyvin palkattua, helppoa, siistiä sisätyötä.  Koska en ole kiinnostunut tietotekniikasta sinänsä,...

1980-luvun alussa Epilässä Tampereella kulki erikoinen hahmo. Pitkä mies musta pomppa päällään harppoi edes takaisin, usein käveli Kaarilan bensa-aseman kahvilaan pyytämään lasin vettä ja jatkoi sitten matkaansa. Pikkupoikina ihmettelimme miestä, joskus häntä seurasimme. Kerran mies käveli joutomaalle, tapaisi toisen erikoisen hahmon ja antoi hahmolle pillereitä. Seurasimme pitkää miestä. Saimme selville missä hän asui ja samalla miksi hän oli erikoinen. Mies asui mielenterveyskuntoutujien asuntolassa, Sopimusvuoressa. Ilmeisesti hänet oli sinne kotiutettu Pitkäniemen mielisairaalasta. Mies ei pystynyt käymään töissä, mutta pystyi elämään asuntolassa. Ja oli täysin harmiton. Epilässä asui myös Epilän keisari. Hän oli mies, jonka sanottiin opiskelleen yliopistossa ja lukeneen liikaa ja siksi menettäneen mielenterveytensä. Hänen erikoisuutensa oli yleisen haahuilun lisäksi naisten vaatteisiin pukeutuminen. Hän ei jostain syystä pukeutunut naisten vaatteisiin kotonaan vaan vaihtoi ne ylle...

Istun kuvassa äitini isä sylissä. On jouluaatto, olen saanut lahjaksi apinan, jolla on vielä lappu kaulassa. Näyn saaneen myös auton, se on papan kädessä. Olen hieman hämmentyneen näköinen. Veljeni on varmaankin saanut lahjaksi koiran. Vasemmalla näkyy hedelmäkakku, sokeriastia, ja niiden vieressä varmaankin äitini vaatteista päätellen. On varmaan juotu joulukahvit. Olemme mummulan vanhan talon peräkammarissa, kahdesta kammarissa isommassa. On lämmin, Musti-koiran takana uunissa varmaan tuli.  Koira ja auto ovat kadonneet, niistä ei ole jäänyt edes muistikuvia. Apina on tallella, istuu nyt minun potkuhousuihini puettuna kotimme sohvalla. Rakastin apinaa yli kaiken lapsena, leikin sen kanssa jatkuvasti, ja niin apina vähitellen kärsi rakkaudestani. Sen varpaat irtosivat, sormet katkesivat ja sen sisältä pursui täytettä ulos.  Vaikka Maija-tätini aina meillä käydessään parsi ja kursi apinaa kokoon, sille oli puettava potkuhousuni päälle. Näin apina, jolle ei ole nimeä tarttunut,...

Isäni isällä oli moottorivene, jolla isäni perhe liikkui Savonlinnan lähivesillä. Veneessä oli keskimoottori, joka käynnistyi petroolilla ja kävi bensiinillä, tai sitten toisinpäin. Muistan olleeni joskus keskimoottoriveneessä Saimaalla, muistan moottorin monimutkaisen käynnistämisen, putputtavan käynnin, ja veneen rauhallisen lipumisen. Muistan saaria, kapeita salmia, vastaan tulleen höyrylaivan. En tiedä oliko vene isoisäni vene, olisinko voinut olla hänen veneessään kolmivuotiaana. Ehkä vene oli jonkin isäni ystävän, ja minä vanhempi.  Muistan toisenkin venereissun Savonlinnassa. Kukkakauppias Parkkinen oli saanut myydyksi oopperajuhlaväelle kukkia paljon ja kauppiaan kannalta hyvään hintaan. Voittorahoilla hieman leuhka Parkkinen oli ostanut - pikkupojan silmään - ison moottoriveneen, jolla matkasimme hänen mökilleen parin tunnin venematkan verran Savonlinnasta etelään. Vene oli hieno, harmitti ettei meillä ollut sellaista. Jokainen pikkupoika haluaa, että hänen isällään on yht...

A leksanterin koululla oli pihalle päin kolmet ovet. Vasemmalla, lähimpänä Hallituskatua, koulun pihan reunalla, avautuivat ovet rappukäytävään. Jos rappukäytävässä kääntyi vasempaan, pääsi pimeää käytävää pitkin terveydenhoitajan vastaanotolle. Jos meni sisään koulun keskellä olevista ovista, joutui hammaslääkärille. Jos valitsi oikeanpuoleisimmat ovat, niitä olisi useampi, joutui poikien vessaan.  Poikien vessassa kävin ala-asteen aikana kerran. Totesin sen niin saastaiseksi, että päätin pidätellä koulutuntien ajan. Onneksi koulupäivät olivat lyhyitä. Yläasteen vessa oli yhtä vastenmielinen. Siellä oli käytävä, koska koulupäivät olivat pidempiä. Nykyisin kouluissa on yksittäisiä vessoja, ehkäpä lapset eivät saa vessatraumoja enää nykyään.  Hammaslääkärissä käymistä en pystynyt välttelemään. Oli pakko mennä tarkastukseen, ja joskus hammasta särki. Ei auttanut mikään, oli mentävä merkilliseltä tuoksuvaan odotushuoneeseen. Muistan tuoksun vieläkin, mutta en pysty nimeämään sitä...

Aleksanterin koulu, Wivi Lönnin suunnittelema kansallisromattinen rakennus, seisoo Aleksanterin kirkon vieressä. Koululla oli ikää jo yli 70 vuotta, kun ensimmäistä kertaa astuin sen ovesta koulutielleni elokuussa 1975. Äitini toi minut kouluun, olin varmaan jännityksestä riehakas. Pidin koulusta, koulunkäynnistä, kavereistani, oppimisesta. Kirjoitin korona-aikana, melkein päivälleen kolme vuotta sitten,  31 ala-astemuistoa . Ne kertoivat enemmän koulussa tapahtuneesta ja vähemmän koulurakennuksesta.  Koulurakennus on suuri, pienelle pojalle sen käytävät olivat korkeita, luokat avaria. Ensimmäinen luokkamme oli ensimmäisessä kerroksessa ja sinne pääsi koulun päädyn ovista raput ylös kipuamalla, Jos olisi mennyt raput alas, olisi päätynyt kuvaamataitoluokkaan, mutta sinne menimme harvoin. Siispä raput ylös, takit naulakkoon ja luokkahuoneessa.  Rehtorin puoliso, ruova Honkajoki, odotti meitä liitutaulun edessä, pöydän takana ja urkuharmoonin vieressä. Hänen ankara olemukse...

“Kesärenkaat vesiliirtotestissä” luki Tuulilasi-lehden kannessa Kuopion torin lehtikioskissa kesällä 1979, kun olin vanhempieni kanssa kesälomamatkalla Itä-Suomessa. Sain ruinatuksi lehden itselleni. Illalla hotellissa luin sitä, muista vieläkin lasin läpi otetut kuvat renkaista, kun auto ajoi eri nopeuksilla lasi yli.  Olimme kolmisin lomalla. Markku-veljeni oli todennut viihtyvänsä paremmin mummulassa kuin automatkalla. Minulle se sopi, koska sain vanhempieni huomion kokonaan ja enemmän herkkuja. Automme oli tuolloin Toyota Corolla, jonka takapenkillä oli hyvin tilaa yhdelle pikkupojalle.  Matkasimme ensin Mikkeliin, jossa söimme torin laidan ravintolassa, muistaakseni sain ranskanperunoita. Ravintolan muistan siksi, että myöhemmin sen lähellä räjähti autopommi. En saa silmiini kuvaa vanhemmistani ravintolassa vaikka ruokani muistan.  Matkamme jatkui itään. Kiersimme Pielisen, kävimme Bomba-talossa, joka oli käsittämättömän suuri ja jonka tarkoitus ei silloin eikä myöhe...

“Meidän Tepalla ei ole viikon vanhaa vitosta”, tapasi äitini isä sanoa äidistäni. Terttu eli Tepa tykkäisi ostaa tavaroita, kauniita esinetä kotiin, ja lahjoja muille, lapsilleen, sukulaisilleen, ystävilleen.  Vaikka äidilläni ei kuulemma viikon vanhaa vitosta ollutkaan, hän tiesi rahan arvon tarkalleen. Hän syntyi juuri ennen sotia, syksyllä 1938, kasvoi sotien aikana koululaiseksi ja koki sotien jälkeisen maaseudun köyhyyden, mutta myös vähittäisen koko yhteiskunnan vaurastumisen.  Koululaitos oli 1940- ja 1950-luvuilla epätasa-arvoinen. Jos vanhemmat halusivat kouluttaa lapsensa kansakoulua pidemmälle, heidän oli osallistuttava koulutuksen kuluihin. Äidistäni ja hänen isoveljestään ei siksi koskaan tullut ylioppilaista, mutta äitini kahdesta nuoremmasta siskosta tuli. Yliopistoon heistä ei kukaan päässyt tai ehkä halunnutkaan opiskelemaan. Äitini kertoi miten hän oli jo nuorena käynyt maatilan ulkopuolella töissä. Ensin hän kävi noin kolmen kilometrin päässä kaupassa apulai...