Jäätelöstä

Istun kuvassa äitini isä sylissä. On jouluaatto, olen saanut lahjaksi apinan, jolla on vielä lappu kaulassa. Näyn saaneen myös auton, se on papan kädessä. Olen hieman hämmentyneen näköinen. Veljeni on varmaankin saanut lahjaksi koiran. Vasemmalla näkyy hedelmäkakku, sokeriastia, ja niiden vieressä varmaankin äitini vaatteista päätellen. On varmaan juotu joulukahvit. Olemme mummulan vanhan talon peräkammarissa, kahdesta kammarissa isommassa. On lämmin, Musti-koiran takana uunissa varmaan tuli. 

Koira ja auto ovat kadonneet, niistä ei ole jäänyt edes muistikuvia. Apina on tallella, istuu nyt minun potkuhousuihini puettuna kotimme sohvalla. Rakastin apinaa yli kaiken lapsena, leikin sen kanssa jatkuvasti, ja niin apina vähitellen kärsi rakkaudestani. Sen varpaat irtosivat, sormet katkesivat ja sen sisältä pursui täytettä ulos. 

Vaikka Maija-tätini aina meillä käydessään parsi ja kursi apinaa kokoon, sille oli puettava potkuhousuni päälle. Näin apina, jolle ei ole nimeä tarttunut, säilyi ja on seurannut nyt minua yli 50 vuoden ajan uskollisesti. Nykysin sen kanssa ei enää tohdi leikkiä, se on niin hauras.

Kun Maija-täti tuli meille kylään, hän toi aina minulle ja veljelleni Jolla-jäätelöt. Ne olivat mielestäni parhaat jäätelöt: jollan (veneen) muotoisessa keksikuoressa kermäjäätelöä, jonka päällä suklaakuorrutus ja sisällä mansikkahilloa. Maija-täti oli suosikkitätini: toi jäätelöä ja kursi kasaan apinan.

Jäätelö oli lapsuudessani kalliimpaa ja sitä syötiin harvemmin. Kesällä jäätelöä sai ostaa Hämeenpuiston jäätelökioskista läheltä Aleksanterin kirkkoa ja kouluani. Minulla ei ollut rahaa, mutta isäni heltyi usein ostamaan minulle irtojäätelöpallon. Valitsin aina tiikerijäätelöä. Siinä oli appelsiiniviiruja ja se oli ylivoimaisesti herkullisinta jäätelöä. Myöhemmin sitä joskus sai myös paketissa kaupasta, oi onnea!

1975 Tampereelle avattiin suuri Sokos-tavaratalo. Sen ensimmäisen kerroksen rullaportaiden vieressä oli pehnytjäätelömyyjä, joka myi pehmiksen markalla. Viikkorahoilla saattoi ostaa jäätelöä tai kyniä viereiseltä konttoritarvikeosastolta. Valinta oli vaikea, oppi ankara: kaikkea ei voi saada. Jäätelö voitti useimmiten. 

Jäätelöt muistuvat mieleeni muutenkin. Mummullani oli aina pakastimessaan Ville Vallaton -puikkoja, myöhemmin 1990-luvulla jäätelötuutteja. Mummolle oli tärkeää tarjota lapsenlapsilleen jäätelöä, ja kyllähän se meille maistui.

Myöhemmiltä vuosilta muistan Super-puikon, kitaranmuotoisen jäätelön. Ostimme sellaiset usein luokkakaverini ja ystäväni Harri Airaksisen kanssa kävellessämme Amurin koulun kirjanpitotunneilta takaisin omaan kouluumme. Jäätelöä syödessä oli hyvä jutella tärkeistä asioista, jotka ovat jo unohtuneet. Jäätelö ei ole unohtunut. Muistan myös Kingis-puikon, sen suklainen ydin houkutteli ostamaan Kingiksen Superin sijaan. Valinta oli vaikea. Oli myös nykyisin Puffet-nimellä myytäviä jäätelöitä, joissa jäätelö oli paksujen pehmeiden keksien välissä. Ja tietenkin erilaisia ja erikokoisia tuutteja, aina vaan isompia. 

Ja olipa jäätelöllä osansa ensimmäisessä seurustelusuhteessani. Lukion toisella luokalla työskentelin Sokos-Marketissa, jonka jäätelömyymälään tuli töihin Teija, johon ihastuin. Monen jäätelön jälkeen ryhdyimme seurustelemaan. Jäätelön voimaa ei pidä aliarvioida.