Rahasta - ja äidistäni

“Meidän Tepalla ei ole viikon vanhaa vitosta”, tapasi äitini isä sanoa äidistäni. Terttu eli Tepa tykkäisi ostaa tavaroita, kauniita esinetä kotiin, ja lahjoja muille, lapsilleen, sukulaisilleen, ystävilleen. 

Vaikka äidilläni ei kuulemma viikon vanhaa vitosta ollutkaan, hän tiesi rahan arvon tarkalleen. Hän syntyi juuri ennen sotia, syksyllä 1938, kasvoi sotien aikana koululaiseksi ja koki sotien jälkeisen maaseudun köyhyyden, mutta myös vähittäisen koko yhteiskunnan vaurastumisen. 

Koululaitos oli 1940- ja 1950-luvuilla epätasa-arvoinen. Jos vanhemmat halusivat kouluttaa lapsensa kansakoulua pidemmälle, heidän oli osallistuttava koulutuksen kuluihin. Äidistäni ja hänen isoveljestään ei siksi koskaan tullut ylioppilaista, mutta äitini kahdesta nuoremmasta siskosta tuli. Yliopistoon heistä ei kukaan päässyt tai ehkä halunnutkaan opiskelemaan.

Äitini kertoi miten hän oli jo nuorena käynyt maatilan ulkopuolella töissä. Ensin hän kävi noin kolmen kilometrin päässä kaupassa apulaisena, sitten myöhemmin Hämeenkyrön kirkonkylällä. Myöhemmin hän muutti Tampereelle, opiskeli kosmetologikoulussa, mutta työskenteli maitokaupassa, jossa tapasi isäni. 

Kun minä synnyin, vuosi isäni ja äitini häiden jälkeen, ja useita vuosia vanhempieni tapaamisen jälkeen, äitini jäi kotiin hoitamaan minua ja alle kahden vuoden päästä syntynyttä veljeäni. Uskon äitini kotirouvuudella olleen suuri merkitys minun kasvussani jotakuinkin tasapainoiseksi ihmiseksi. 

Äitini pyrki ja pääsi töihin Tampereen Kalevaan, lähelle jäähallia, rakennettuun Sokos-Markettiin. Hänen piti käydä SOK:n järjestämä kurssi, jossa hän kassankäytön lisäksi oppi muun muassa tekstaamaan kauniisti kaupassa tarvittavia kylttejä ja ilmoituksia. Silloin 1970-luvun lopulla ei vielä ollut tietokoneita ja tulostimia kylttien valmistamiseen. 

Minäkin olin sitten töissä Sokos-Marketissa yläasteella, koko lukioajan. Opin, että raha ei ilmesty kukkarooni itsestään, että rahan saamiseksi on tehtävä töitä, vietettävä aikaa paikassa, jossa ilman rahaa ei aika viettäisi. Opin myös, että rahaa saa tarvittaessa lisää, että pihiys ei ole hyvä tapa elää.

Entä isäni - mitä opin häneltä rahan suhteen? Opin välttelemään velkaa. Isäni ei halunnut olla velkaa kenellekään, ei edes pankille. Minäkään en ole koskaan halunnut ja siksi ostin ensimmäisen (ja ainoan) omistusasuntonikin vasta 43-vuotiaana, ja olen/olemme sen nyt 54-vuotiaana maksanut. Ennen asunnon ostamista käytin rahani matkustamiseen (kuten isäni) ja MIT:ssä opiskeluun.

Vanhempieni merkitys rahasuhteeni muodostumisessa oli kyllä ratkaisevat. Hyvät opit sain.