Mane

Olen kotoisin Tampereelta. Asuin siellä (Kaakinmaalla, Epilässä, Amurissa) syntymästäni kunnes muutoin opiskelemaan Helsinkiin eli vuoden 1968-1989. Muutettuani Helsinkiin kävin Tampereella usein, asuivathan siellä veljeni, isäni, äitini ja ystäväni. Sittemmin vanhempieni kuoltua ja elämäni asettuessa keski-ikäisyyteen olen käynyt Tampereella harvemmin, muutamia kertoja vuodessa pääosin veljeäni tapaamassa. Ystäviäni olen harvemmin tavannut, ja vielä harvemmin olen viettänyt tuntiakaan Tampereella turistina nopeasti muuttuvaa kaupunkia katsellen.  Nyt työttömänä - ja jostain syystä Suomessa oleskelevana - huomasin, että Tamperehan on lähellä kuten se on aika ollut, junat kulkevat usein ja nopeasti, jopa paikallisjunat. Siispä Tampereelle satunnaisena päivänä, joksi valikoitui perjantai.  Turistina kysyin netiltä mitä Tampereella kannattaisi syyspäivänä tehdä. Netti suositteli Vapriikkia, joka on entisiin Finlaysonin tehtaisiin perustettu museokeskus. Erityisesti minua kiinnost...

Pikkupojat - ja vähän isommatkin - keppostelevat ja tekevät kolttosia. Uteliasuus on suurta ja rajojen etsiminen ankaraa. Sallitun tekemisen rajat löytyvät osin kokeilemalla, joskin usein jo kolttosia tehdessä on selvää, että parempi olisi olla tekemättä. Tehty mikä tehty, kaikki ovat jo vanhentuneet, nyt kelpaa muistella. Kepposet mielessä Savonlinnassa 1972. Äitini tapasi kertoa miten minä ja Tero L olimme Tampereen Aleksanterin kirkon puistossa puistotädin hoidossa päivisin. Olimme kolmevuotiaita pojanviikareita. Keksimme miten pääsimme puistoa rajaavan aidan yli. Heti puistotädin silmän välttäessä painuimme kirkon taakse piiloon. Kyyhötimme siellä piilossa. Puistotäti oli pulassa, koska ei hän voinut lähteä peräämme eikä antaa meidän olla pakosalla. En tiedä miten hän pulman ratkaisi, sitä äitini ei kertonut. Vähän vanhempana, ehkäpä 9-vuotiaina, olimme Tero L:n kanssa heittelemässä samaisen kirkon takana busseja lumipalloilla. Se oli suurta hupia, sillä tiesimme ettei n...