Ala-asteella

Aleksanterin koulu, Wivi Lönnin suunnittelema kansallisromattinen rakennus, seisoo Aleksanterin kirkon vieressä. Koululla oli ikää jo yli 70 vuotta, kun ensimmäistä kertaa astuin sen ovesta koulutielleni elokuussa 1975. Äitini toi minut kouluun, olin varmaan jännityksestä riehakas. Pidin koulusta, koulunkäynnistä, kavereistani, oppimisesta.

Kirjoitin korona-aikana, melkein päivälleen kolme vuotta sitten,  31 ala-astemuistoa. Ne kertoivat enemmän koulussa tapahtuneesta ja vähemmän koulurakennuksesta. 

Koulurakennus on suuri, pienelle pojalle sen käytävät olivat korkeita, luokat avaria. Ensimmäinen luokkamme oli ensimmäisessä kerroksessa ja sinne pääsi koulun päädyn ovista raput ylös kipuamalla, Jos olisi mennyt raput alas, olisi päätynyt kuvaamataitoluokkaan, mutta sinne menimme harvoin. Siispä raput ylös, takit naulakkoon ja luokkahuoneessa. 

Rehtorin puoliso, ruova Honkajoki, odotti meitä liitutaulun edessä, pöydän takana ja urkuharmoonin vieressä. Hänen ankara olemuksensa ja lempeä katseensa katseli asettautumista pulpetteihimme. Pulpettien kannen alla oli tilaa kirjoille, vihkoille, kynille ja kumeille, jotka saimme ensimmäisenä koulupäivänämme. Opetus alkoi, mutta katse hakeutui väkisinkin ikkunasta ulos koulun pihalle, jossa muiden luokkien liikuntatunti oli meneillään. 

Myöhemmin, kolmannelle luokalla, saimme uuden opettajan, ja muutimme kerrosta ylemmäs koulun toiseen päähän. Luokkatila oli samanlainen, näköala pihan sijaan kirkkopuistoon. Luokan vieressä oli laaja aula, sen toisella puolen rouva Löyttyniemen valtakunta, englanninluokka. En millään meinannut (haluta) oppia englannin ääntämystä vaikka kieltä muuten opinkin. Keskiviikon opin ääntämään vasta aikuisena .

Aulasta pääse myös voimistelusaliin, josta minulla ei ole kovin kivoja muistoja. Olin huono voimistelemaan, en osannut tehdä kuperkeikkaan, en jaksanut vetää leukaa. Kyösti osasi ja pystyi vetämään 13 leukaa, hän oli luokan sankarivoimamies! 

Liikuntasaliin yläpuolella oli juhlasali, jossa esitimme uskonnollisia näytelmiä jouluna. Muuta en salista muista, se näkyy mielessäni pimeänä, vanhempien täyttämänä, jännityksen ja joulun odotuksen tyyssijana. 

Alimmainen sali oli puutyöluokka. Siellä opimme sahaamaan, poraamaan, höyläämään, ja rakentamaan kaikenlaista tarpeetonta, jonkinlaisen lipaston muistan, ja kaasupolttimella koristellun taide-esineen. Myöhemmin näin vastaavia taide-esineitä Kiinassa, vaalesta puusta vanhoiksi poltettuja. Kiitos koulun opetuksen, tunnistin metodin. 

Liikuntasalikerroksessa, opettajainhuonetta vastapäätä oli lavuaari, jonka reunaan löin nokkahuiluni kuudennen luokan todistustenjaon jälkeen. Onneksi lavuaari oli nokkahuilua vahvempi.