Kohtaamisia kyiden kanssa
Isovanhempani äitini puolelta asuivat pientilallaan Hämeenkyrön Mahnalassa. Isoisäni suvun nimi oli Honkasuo. Maatilaan, nimeltään Suoniemi, kuului pieni suo, Honkasuo, jonka vieressä oli paljon erikokoisia kiviä ja rikkonaista kalliota. Kallionkoloissa, kivien alla, talvehti ja muutenkin majaili kyyperheitä.
Kyyt eivät pysyneet kallioillaan vaan vaelsivat aina välillä muutaman sadan metrin matkan mummolan pihaan. Siellä ne aina ensimmäisenä huomasi Musti-koira, joka ei haukkunut koskaan muulloin kuin kyyn (tai vesikirpun) nähdessään. Kun kuulimme Mustin haukkuvan pihalla, tiesimme kyyn saapuneen kallioltaan. Aikuiset sitten hääsivät - ja usein valitettavasti tappoivat - kyyn.
Opin jo lapsena, että kyytä ei tarvitse pelätä, eihän se tehnyt koirallekaan mitään, kunhan koira vain pysyi metrin parin päässä kyystä. Kyy kummasteli haukkuvaa koiraa. Aluksi kumpikaan ei perääntynyt eikä kumpikaan hyökännyt. Yleensä kyy väistyi vähän matkaa, mutta koira saattoi seurata.
Keväisin kävimme veljeni kanssa kyykalliolla katsomassa kyitä. Niitä oli melko vaikeata löytää, koska ne luonnollisesti kuulivat meidän tulomme ja menivät koloihinsa. Joskus näimme kyyn ja olimme siitä kovin innoissamme. Kyykallion vieressä kasvoi näsiä, jonka kukkia myös ihastelimme. Sehän on kaunis, mutta myrkyllinen, kasvi. Meitä oli ankarasti kielletty koskemasta näsiään.
Äitini tapaisi kertoa tarinaa vuodelta 1973 Ruoveden mökiltä. Olimme kävelemässä hiekkatiellä, kun minä yhtäkkiä pysähdyin, osoitin eteeni ja sanoin: "Äiti, mikä tuossa ässättelee?". Kyyhän se siinä mateli tien poikki.
Lähimmäksi kyytä olen päässyt vuoden 2008 tienoilla Porkkalanhiemessä. Olimme telttailemassa ja istuin kirjaa lukien risti-istunnassa lämpimällä kalliolla. Yhtäkkiä näin polveni alla jotakin kiermurtelevaa . Katsoin tarkemmin ja huomasin kyyn jalkani alla. Olin aivan liikkumatta. Kyy jatkoi rauhallisesti matkaansa. Ilmeisesti se ei ollut huomannut minua, koska olin ollut pitkään aivan paikallani.
Ehkäpä tänä keväänä taas pitkästä aikaa tapaan tai edes näen kyyn. Toivon niin.
Mummolani sijainti, kyyt asuivat Honkasuolla.
 |
| Kyy, © Yle. |
Kyyt eivät pysyneet kallioillaan vaan vaelsivat aina välillä muutaman sadan metrin matkan mummolan pihaan. Siellä ne aina ensimmäisenä huomasi Musti-koira, joka ei haukkunut koskaan muulloin kuin kyyn (tai vesikirpun) nähdessään. Kun kuulimme Mustin haukkuvan pihalla, tiesimme kyyn saapuneen kallioltaan. Aikuiset sitten hääsivät - ja usein valitettavasti tappoivat - kyyn.
Opin jo lapsena, että kyytä ei tarvitse pelätä, eihän se tehnyt koirallekaan mitään, kunhan koira vain pysyi metrin parin päässä kyystä. Kyy kummasteli haukkuvaa koiraa. Aluksi kumpikaan ei perääntynyt eikä kumpikaan hyökännyt. Yleensä kyy väistyi vähän matkaa, mutta koira saattoi seurata.
Keväisin kävimme veljeni kanssa kyykalliolla katsomassa kyitä. Niitä oli melko vaikeata löytää, koska ne luonnollisesti kuulivat meidän tulomme ja menivät koloihinsa. Joskus näimme kyyn ja olimme siitä kovin innoissamme. Kyykallion vieressä kasvoi näsiä, jonka kukkia myös ihastelimme. Sehän on kaunis, mutta myrkyllinen, kasvi. Meitä oli ankarasti kielletty koskemasta näsiään.
 |
| Näsiä, © Ivar Leidus |
Äitini tapaisi kertoa tarinaa vuodelta 1973 Ruoveden mökiltä. Olimme kävelemässä hiekkatiellä, kun minä yhtäkkiä pysähdyin, osoitin eteeni ja sanoin: "Äiti, mikä tuossa ässättelee?". Kyyhän se siinä mateli tien poikki.
Lähimmäksi kyytä olen päässyt vuoden 2008 tienoilla Porkkalanhiemessä. Olimme telttailemassa ja istuin kirjaa lukien risti-istunnassa lämpimällä kalliolla. Yhtäkkiä näin polveni alla jotakin kiermurtelevaa . Katsoin tarkemmin ja huomasin kyyn jalkani alla. Olin aivan liikkumatta. Kyy jatkoi rauhallisesti matkaansa. Ilmeisesti se ei ollut huomannut minua, koska olin ollut pitkään aivan paikallani.
Ehkäpä tänä keväänä taas pitkästä aikaa tapaan tai edes näen kyyn. Toivon niin.
Mummolani sijainti, kyyt asuivat Honkasuolla.
_-_Keila_loomets.jpg){kind=link}
Kommentit