Kaljanjuontia kahdeksankymmentäluvulla
Kahdeksankymmentäluvulla alkoholin juominen oli teinien lempipuuhaa. Olutta sai kaupoista, henkkareita ei juuri kysytty. Pussikaljoittelu salaa vanhemmilta ja poliiseilta ja juomisen jälkeinen sekoilu täyttivät lauantai-illat.
Ensimmäisen kerran join alkoholia Pete K:n kotona järjestetyissä juhlissa syksyllä 1983. Olin 15-vuotias. Peten vanhemmat olivat poissa koko viikonlopun, joten saatoimme suunnitella juhlat. Juhlien suunnittelu oli jännittävää. Oli löydettävä hakumiehet, jotta saimme viiniä. Jostain syystä halusimme juoda viiniä. Otto tunsi pari vanhempaa kaveria, jotka suostuivat hakemaan meille viiniä. Ostimme muistaakseni unkarilaista Maguaria ja jotain muutakin.
Juhlat käynnistyivät lupaavasti. Alkoholi oli meille uusi asia, sen vaikutuksia emme tunteneet. Ensin oli hyvin hauskaa, mutta sitten huomasimme juoneemme liikaa. Ensin tuli monelle paha olo ja sitten tuli jotain kränääkin. Tätä jatkui muutama tunti kunnes juhlista jotenkin vihiä saaneet vanhempamme hakivat meidät kotiin. Hemmetin noloa. Seuraavana päivänä maalla mummolassa oli perunannostotalkoot. Ensimmäinen krapula ja perunoita nostamaan.
Pete K:n juhlien jälkeen emme hetkeen koskeneet alkoholiin. Vanhempamme, siis eivät vaan minun vaan myös esimerkiksi Teron, pitivät meitä silmällä. Minua Teron vanhemmat paheksuivat erityisesti, koska minä olin hommannut juomat. Paheksunta vain lisääntyi myöhemmin, kun löysimme oluen ilot ja innostuimme juopottelemaan kerran pari kuussa. Minä olin syntipukki myöhemminkin vaikka Tero ja muut kyllä ihan itse juomansa hankkivat.
Olutta ostimme Epilässä Pispalan valtatien pienestä ruokakaupasta. Kuvittelimme, että kauppias uskoi meidän olevan täysi-ikäisiä, mutta veikkaanpa kauppiaan ahneuksissaan tieten tahtoen alaikäisille olutta myyneen. Joka tapauksessa kävimme ostamassa olutta lauantaisin puoliltapäivin, koska kauppa meni kiinni jo kello 14. Kätkimme oluemme metsään, kävimme kotona syömässä ja palasimme kätköllemme. Joskus talvella emme päässeet kotoa kätkölle ajoissa ja oluet ehtivät jäätyä. Muutenkin oli kylmä. Silloin jouduimme rappukäytäviin juomaan. Yleensä meidät häädettiin rappukäytävistä meluamisen vuoksi ulos. Joskus keksimme kylmissämme ajella hissillä ylösalas ja juoda olutta. Kiirettä piti.
Kesällä juopotteleminen oli helpompaa. Juomat eivät jäätyneet. Lähiössä oli pusikoita ja kätköjä salaisiin juopottelusessioihin. Joskus homma lähti käsistä, joku joi liikaa. Muutaman kerran joku oli juonut niin paljon, että jouduimme nielemään ylpeytemme ja viemään pahoinvoivan toverimme kotiinsa. Siitä luonnollisesti seurasi kotiaresteja koko sakille. Useimmiten mitään ei sattunut, onnistuimme melko hyvin pysymään ehjinä ja jotenkin pääsimme koteihimme ilman, että vanhemmat huomasivat mitään. Uskoisin syyn olleen siinä, että aloitimme juomisen joskus klo 17, juomat loppuivat parissa tunnissa ja kotiin menimme puoliltaöin.
Kotiarestit eivät meitä pitkään pidätelleet. Opimme juomaan sopivia määriä, pysyimme pystyssä ja jonkin verran tolkuissamme. Itse en koskaan päätynyt putkaan, mutta muutama ystäväni kävi siellä useasti. Vielä useampi heräsin bussivarikolla nukahdettuaan viimeissä yöbussissa. Tampereen bussikuskit olivat ilkeitä ja herättivät vasta varikolla, eivät esimerkiksi päätepysäkillä. Nämä seikkailut eivät jääneet vanhemmilta huomaamatta.
Meillä oli useita lempipaikkoja pussikaljoitteluun. Ensin pysyttelimme pääosin Epilän ja Kaarilan metsissä, Epilänharjulla ja Likokalliolla. Eräänä vappuna kaverit jekuttivat minua Epilänharjulla. Huusivat "Poliisi tulee", minä pelästyin ja painuin harjua alas Lielahteen. Kaljani jäivät harjulle. Poliisia ei ollut missään. Kaljokaan ei ollut enää siinä vaiheessa kun jekun hoksasin. Likokalliolta näki kotiimme, tosin matkaa oli yli kilometri. Pelkäsin silti, että äitini näkee meidät. Kalkamo muisti minua tästä pelostani kiusoitella vuosikausia.
Lukioaikoina siirryimme Pyynikille, kauniiseen harjumaisemaan. Löysimme Suomi-paikaksi kutsumamme kallion, josta oli mainiot kansallismaisemaiset näköalat Pyhäjärvelle ja jossa ei liikkunut muita ihmisiä. Siellä kelpasi isollakin porukalla remuta. Suomi-paikalle oli Tampereen keskustasta ja Koulukadun kaljakaupasta useampi kilometri. Ihmettelen kovasti miten viitsimme niin kauas kävellä, ehkäpä maiseman vuoksi.
Koulukadun kaljakauppa oli legendaarinen. Pieni kivijalkakauppa, pitäjänä vanha mummo, iso kylmiö, josta sai itse hakea olutta. Ostimme yleensä Vaasassa pantua Karjalaa. Se oli mielestämme parasta. Mummo möi auliisti. Luultavasti oluen myyminen alaikäisille oli hänen kauppansa kannattavuuden salaisuus. Ihmeellistä, ettei poliisi tai joku muu viranomainen saanut asiasta vihiä.
Pyynikin kesäteatterin lähellä Joselinin niemellä oli myös hyvä pussikaljoitella. Pienessä niemessä on pari penkkiä, avoin maisema kohti kaupunkia, vähän ihmisiä. Muistan lukemattomia kertoja juoneeni olutta silloisen parhaan ystäväni Laurikaisen kanssa. Muistan myös miten hyvältä Laurikaisen
polttamat savukkeet tuoksuivat. Pussikaljojen loputtua palasimme keskustaan muiden seuraan. Silloin nuorilla oli tapana kävellä Raatihuoneen korttelia ympäri. Siellä näki tuttuja, mutta myös pelottavia skinejä, joita piti väistellä.
Laurikaisen kanssa otimme joskus tavaksemme juoda viiniä Laurikaisen talon kellarissa. En muista miten saimme Maquar Feher Bor -pulloja, mutta muistan aikataulumme. Viinipullo piti juoda 10 minuutissa, hidastelu oli noloa. Nuoren laihan kaverin pää meni moisesta ihan sekaisin. Sitten olikin hyvä lähteä ulos etsimään tuttuja. Kovin fiksua moinen ei kyllä ollut. Älysimme onneksi lopettaa sen melko pian.
Aikaa kului, täytimme 18 vuotta ja pääsimme kapakoihin. Niistä olenkin jo aiemmin kirjottanut.
Suurin osa meistä selvisi (sic!) teini-iän juopotteluista hyvin. Muutamat eivät selvinneet vaan alkoholisoituivat seuraavan vuosikymmenen aikana. Osa heistä on jo poistunut keskuudestamme, osa elää ongelmiensa kanssa. Itselleni kävi hyvin, ehkäpä vanhempieni välittämisen ja huolenpidon vuoksi, ehkäpä koulunkäyntiin liittyneen kunnianhimoni hillitessä alkoholin käyttöäni, ehkäpä vain en ole geneettisesti altis alkoholisoitumaan.
Lue aiemmat muistelmani.
Ensimmäisen kerran join alkoholia Pete K:n kotona järjestetyissä juhlissa syksyllä 1983. Olin 15-vuotias. Peten vanhemmat olivat poissa koko viikonlopun, joten saatoimme suunnitella juhlat. Juhlien suunnittelu oli jännittävää. Oli löydettävä hakumiehet, jotta saimme viiniä. Jostain syystä halusimme juoda viiniä. Otto tunsi pari vanhempaa kaveria, jotka suostuivat hakemaan meille viiniä. Ostimme muistaakseni unkarilaista Maguaria ja jotain muutakin.
 |
| Pyynikin Suomi-paikka talvella |
Juhlat käynnistyivät lupaavasti. Alkoholi oli meille uusi asia, sen vaikutuksia emme tunteneet. Ensin oli hyvin hauskaa, mutta sitten huomasimme juoneemme liikaa. Ensin tuli monelle paha olo ja sitten tuli jotain kränääkin. Tätä jatkui muutama tunti kunnes juhlista jotenkin vihiä saaneet vanhempamme hakivat meidät kotiin. Hemmetin noloa. Seuraavana päivänä maalla mummolassa oli perunannostotalkoot. Ensimmäinen krapula ja perunoita nostamaan.
Pete K:n juhlien jälkeen emme hetkeen koskeneet alkoholiin. Vanhempamme, siis eivät vaan minun vaan myös esimerkiksi Teron, pitivät meitä silmällä. Minua Teron vanhemmat paheksuivat erityisesti, koska minä olin hommannut juomat. Paheksunta vain lisääntyi myöhemmin, kun löysimme oluen ilot ja innostuimme juopottelemaan kerran pari kuussa. Minä olin syntipukki myöhemminkin vaikka Tero ja muut kyllä ihan itse juomansa hankkivat.
Olutta ostimme Epilässä Pispalan valtatien pienestä ruokakaupasta. Kuvittelimme, että kauppias uskoi meidän olevan täysi-ikäisiä, mutta veikkaanpa kauppiaan ahneuksissaan tieten tahtoen alaikäisille olutta myyneen. Joka tapauksessa kävimme ostamassa olutta lauantaisin puoliltapäivin, koska kauppa meni kiinni jo kello 14. Kätkimme oluemme metsään, kävimme kotona syömässä ja palasimme kätköllemme. Joskus talvella emme päässeet kotoa kätkölle ajoissa ja oluet ehtivät jäätyä. Muutenkin oli kylmä. Silloin jouduimme rappukäytäviin juomaan. Yleensä meidät häädettiin rappukäytävistä meluamisen vuoksi ulos. Joskus keksimme kylmissämme ajella hissillä ylösalas ja juoda olutta. Kiirettä piti.
 |
| Pyynikin näköalapaikka = Suomi-paikka |
Kesällä juopotteleminen oli helpompaa. Juomat eivät jäätyneet. Lähiössä oli pusikoita ja kätköjä salaisiin juopottelusessioihin. Joskus homma lähti käsistä, joku joi liikaa. Muutaman kerran joku oli juonut niin paljon, että jouduimme nielemään ylpeytemme ja viemään pahoinvoivan toverimme kotiinsa. Siitä luonnollisesti seurasi kotiaresteja koko sakille. Useimmiten mitään ei sattunut, onnistuimme melko hyvin pysymään ehjinä ja jotenkin pääsimme koteihimme ilman, että vanhemmat huomasivat mitään. Uskoisin syyn olleen siinä, että aloitimme juomisen joskus klo 17, juomat loppuivat parissa tunnissa ja kotiin menimme puoliltaöin.
Kotiarestit eivät meitä pitkään pidätelleet. Opimme juomaan sopivia määriä, pysyimme pystyssä ja jonkin verran tolkuissamme. Itse en koskaan päätynyt putkaan, mutta muutama ystäväni kävi siellä useasti. Vielä useampi heräsin bussivarikolla nukahdettuaan viimeissä yöbussissa. Tampereen bussikuskit olivat ilkeitä ja herättivät vasta varikolla, eivät esimerkiksi päätepysäkillä. Nämä seikkailut eivät jääneet vanhemmilta huomaamatta.
Meillä oli useita lempipaikkoja pussikaljoitteluun. Ensin pysyttelimme pääosin Epilän ja Kaarilan metsissä, Epilänharjulla ja Likokalliolla. Eräänä vappuna kaverit jekuttivat minua Epilänharjulla. Huusivat "Poliisi tulee", minä pelästyin ja painuin harjua alas Lielahteen. Kaljani jäivät harjulle. Poliisia ei ollut missään. Kaljokaan ei ollut enää siinä vaiheessa kun jekun hoksasin. Likokalliolta näki kotiimme, tosin matkaa oli yli kilometri. Pelkäsin silti, että äitini näkee meidät. Kalkamo muisti minua tästä pelostani kiusoitella vuosikausia.
 |
| Koulukadun kauppa ja iloiset ystäväni |
Koulukadun kaljakauppa oli legendaarinen. Pieni kivijalkakauppa, pitäjänä vanha mummo, iso kylmiö, josta sai itse hakea olutta. Ostimme yleensä Vaasassa pantua Karjalaa. Se oli mielestämme parasta. Mummo möi auliisti. Luultavasti oluen myyminen alaikäisille oli hänen kauppansa kannattavuuden salaisuus. Ihmeellistä, ettei poliisi tai joku muu viranomainen saanut asiasta vihiä.
Pyynikin kesäteatterin lähellä Joselinin niemellä oli myös hyvä pussikaljoitella. Pienessä niemessä on pari penkkiä, avoin maisema kohti kaupunkia, vähän ihmisiä. Muistan lukemattomia kertoja juoneeni olutta silloisen parhaan ystäväni Laurikaisen kanssa. Muistan myös miten hyvältä Laurikaisen
polttamat savukkeet tuoksuivat. Pussikaljojen loputtua palasimme keskustaan muiden seuraan. Silloin nuorilla oli tapana kävellä Raatihuoneen korttelia ympäri. Siellä näki tuttuja, mutta myös pelottavia skinejä, joita piti väistellä.
 |
| Joselininniemi joskus ammoisina aikoina |
Aikaa kului, täytimme 18 vuotta ja pääsimme kapakoihin. Niistä olenkin jo aiemmin kirjottanut.
Suurin osa meistä selvisi (sic!) teini-iän juopotteluista hyvin. Muutamat eivät selvinneet vaan alkoholisoituivat seuraavan vuosikymmenen aikana. Osa heistä on jo poistunut keskuudestamme, osa elää ongelmiensa kanssa. Itselleni kävi hyvin, ehkäpä vanhempieni välittämisen ja huolenpidon vuoksi, ehkäpä koulunkäyntiin liittyneen kunnianhimoni hillitessä alkoholin käyttöäni, ehkäpä vain en ole geneettisesti altis alkoholisoitumaan.
Lue aiemmat muistelmani.
Kommentit