Mitä isäni sairaus opetti minulle?
Isäni sai ensimmäisen sydänkohtauksensa 47-vuotiaana vuonna 1977. Olin silloin 9-vuotias, veljeni oli vasta 7-vuotias. Kertomuksen mukaan isäni oli ollut nostelemassa kirjalaatikoitaan työpaikallaan Kaarilan lukiossa, kun hänen rintaansa oli alkanut sattua. Hän - tai joku muu, en tiedä - soitti ambulanssin, ja isäni vietiin Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan.
1970-luvun lopussa oli vielä melko tavallista viisikymppisten miesten kuolla sydänkohtaukseen. Äitini oli siksi todella järkyttynyt. Muistan äitini itkeneen lohduttomasti, se oli järkytys minulle, äidin hätä ja heikkous, pakenin nojatuolin alle piiloon. En oikein tajunnut mitä oli tapahtunut, pelkäsin ettei isä tule enää kotiin.
Isäni toipui sydänkohtauksestaan, palasi kotiin ja töihin. Mikään ei kuitenkaan ollut ennallaan. Isäni ei ollut enää sama vahva mies, joka oli luistinradalla näyttänyt entisenä Sapkon (Savonlinnan palloseuran) jääpalloilijana nopean luistelun mallia, ei mies, joka potkaisi jalkapalloa kovempaa kuin muiden isät. Nämä asiat unohtuivat kuitenkin nuorelta lapselta nopeasti. Isäni sairaus ei näkynyt, totuimme hänen rauhallisempaan tapaansa elää. Totuimme myös hänen pitkiin kävelylenkkeihinsä, joita lääkäri oli hänelle määrännyt ja joita hän teki päivittäin. Itse olen varmaankin perinyt kävelyintoni noilta ajoilta, isäni mallia matkien.
Isäni pysyi terveenä vajaat kymmenen vuotta. Sitten hänen sydänvaltimonsa ahtautuivat, hän sai uuden sydänkohtauksen, joutui ensimmäiseen ohitusleikkaukseen. Leikkauksia ja muita operaatiota oli myöhemmin useampia, opin tuntemaan Tampereen yliopistollisen sairaalaan sydänosaston, kahvilat hyvin. Kävimme usein katsomassa isääni. Hän oli aina hyvällä tuulella, ei koskaan valittanut, ei edes leikkausten jälkeisiä kipujaan. Muutaman kerran isäni sydän pysähtyi ja käynnistettiin sähköshokilla. Minä en ollut paikalla, veljeni oli, joskus jopa viemässä isääni sairaalaan sydämen pysähtyessä. Rankka kokemus veljelleni.
Isäni oli sairaalassa, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Muistan käyneeni kertomassa kirjoitusten sujumisesta, isäni kannusti, oli ylpeä hyvin sujuneista kokeista. Ylioppilasjuhliin vuona 1987 isäni toipui, silloin hän taisi olla jo jäämässä eläkkeelle, tai melko pian juhlien jälkeen kuitenkin.
Muutin opiskelemaan Helsinkiin. Kävin usein Tampereella, isäni tuli aina vastaan asemalle, pirteänä ja reippaana. Myöhemmin kuulin veljeltäni isäni odottaneen vierailuitani, mutta olleen niiden jälkeen väsynyt. Hän halusi ilmeisesti näyttää terveämmältä kuin olikaan, minulle, joka en häntä arjessa nähnyt. Muistan erityisesti erään kerran, kun keskustelimme englannin yleistettyjen kvanttoreiden kieliopista automatkalla asemalta kotiimme Epilään. Hetki jäi onnellisena mieleeni.
Opiskeluaikoina isäni ei käynyt Helsingissä. En ole varma oliko hän liian sairas ja väsynyt matkustamaan vai halusiko hän antaa minun elää omaa elämääni. En tullut koskaan kysyneeksi, enkä nuorena oikein ehtinyt asiaa ihmettelemään. Näimme kuitenkin kuukausittain Tampereella. Puhuimme usein puhelimessa.
Isäni pysyi aktiivisena ja innokkaan oppimaan uutta koko elämänsä. Eläkkeellä hän - saksanopettaja - opetteli työväenopistossa ranskaa sen verran, että pystyi keskustelemaan pariisilaisen ystäväni kanssa puhelimessa vuonna 1996 vieraillessani Pariisissa. Myöhemmin isäni opetteli käyttämään tietokonetta ja oli melkoinen velho etsimään tietoja 1990-luvun lopun internetistä
Isäni kuoli sydänsairauteen vuonna 2000. Sain olla paikalla isäni kuollessa, hetki oli lopullisuudesta huolimatta kaunis. Isäni makasi sairaalan sängyssä, hänen hengityksensä heikkeni ja harveni vähitellen. Sitten hengitys loppui kokonaan eikä isääni enää ollut. Suru oli tainnuttava, yksinäisyyden tunne veljeni ja äitini kanssa jaettu ja silti kunkin oma. Mutta päällimmäisenä, muutaman viikon päästä, kiitollisuus isäni elämästä ja esimerkistä.
Isäni pitkä sairaus, minun lapsuudessani jo alkanut, on vaikuttanut minuun valtavasti. Opin jo hyvin nuorena, että elämä on tässä ja nyt, ikinä ei pidä odottaa, että sitten joskus eläkkeellä tai muulloin kaukana tulevaisuudessa on aika tehdä jotain. Opin myös syömään terveellisesti, lopetin lihansyönnin vuonna 1989 terveyssyistä, ja olen syönyt kolestrolilääkkeitä alle 30-vuotiaasta. Opin myös kunnioittamaan lääkäreitä ja lääketiedettä, noudattamaan lääkärin määräyksiä ja ohjeita.
Isäni antoi minulle myös hyvän esimerkin vakavan sairauden kanssa elämisestä. Hänen rohkeutensa sairauteensa suhtautumisessa, pelottomuutensa kuolevaisuutemme edessä, oli mielestäni esimerkillistä, ja haluaisin pystyä samaan vakavasti sairastuessani, jokainenhan meistä joskus vakavasti sairastuu. Kerran kysyin isältäni pelkääkö hän kuolemaan. Hän vastasi: "En pelkää, mutta olen viime aikoina alkanut teititellä kuolemaan sinuttelun sijaan."
En tiedä mitä isäni ajattelisi nykyisestä pandemiasta. Sen tiedän, että hän ei pelkäisi, lukisi uutisia utaliaana ja loisi esimerkillään toiveikkuutta ympärilleen.
(lue aiemmat muistelmani)
 |
| TAYS kauan sitten |
1970-luvun lopussa oli vielä melko tavallista viisikymppisten miesten kuolla sydänkohtaukseen. Äitini oli siksi todella järkyttynyt. Muistan äitini itkeneen lohduttomasti, se oli järkytys minulle, äidin hätä ja heikkous, pakenin nojatuolin alle piiloon. En oikein tajunnut mitä oli tapahtunut, pelkäsin ettei isä tule enää kotiin.
Isäni toipui sydänkohtauksestaan, palasi kotiin ja töihin. Mikään ei kuitenkaan ollut ennallaan. Isäni ei ollut enää sama vahva mies, joka oli luistinradalla näyttänyt entisenä Sapkon (Savonlinnan palloseuran) jääpalloilijana nopean luistelun mallia, ei mies, joka potkaisi jalkapalloa kovempaa kuin muiden isät. Nämä asiat unohtuivat kuitenkin nuorelta lapselta nopeasti. Isäni sairaus ei näkynyt, totuimme hänen rauhallisempaan tapaansa elää. Totuimme myös hänen pitkiin kävelylenkkeihinsä, joita lääkäri oli hänelle määrännyt ja joita hän teki päivittäin. Itse olen varmaankin perinyt kävelyintoni noilta ajoilta, isäni mallia matkien.
Isäni pysyi terveenä vajaat kymmenen vuotta. Sitten hänen sydänvaltimonsa ahtautuivat, hän sai uuden sydänkohtauksen, joutui ensimmäiseen ohitusleikkaukseen. Leikkauksia ja muita operaatiota oli myöhemmin useampia, opin tuntemaan Tampereen yliopistollisen sairaalaan sydänosaston, kahvilat hyvin. Kävimme usein katsomassa isääni. Hän oli aina hyvällä tuulella, ei koskaan valittanut, ei edes leikkausten jälkeisiä kipujaan. Muutaman kerran isäni sydän pysähtyi ja käynnistettiin sähköshokilla. Minä en ollut paikalla, veljeni oli, joskus jopa viemässä isääni sairaalaan sydämen pysähtyessä. Rankka kokemus veljelleni.
Isäni oli sairaalassa, kun kirjoitin ylioppilaaksi. Muistan käyneeni kertomassa kirjoitusten sujumisesta, isäni kannusti, oli ylpeä hyvin sujuneista kokeista. Ylioppilasjuhliin vuona 1987 isäni toipui, silloin hän taisi olla jo jäämässä eläkkeelle, tai melko pian juhlien jälkeen kuitenkin.
Muutin opiskelemaan Helsinkiin. Kävin usein Tampereella, isäni tuli aina vastaan asemalle, pirteänä ja reippaana. Myöhemmin kuulin veljeltäni isäni odottaneen vierailuitani, mutta olleen niiden jälkeen väsynyt. Hän halusi ilmeisesti näyttää terveämmältä kuin olikaan, minulle, joka en häntä arjessa nähnyt. Muistan erityisesti erään kerran, kun keskustelimme englannin yleistettyjen kvanttoreiden kieliopista automatkalla asemalta kotiimme Epilään. Hetki jäi onnellisena mieleeni.
Opiskeluaikoina isäni ei käynyt Helsingissä. En ole varma oliko hän liian sairas ja väsynyt matkustamaan vai halusiko hän antaa minun elää omaa elämääni. En tullut koskaan kysyneeksi, enkä nuorena oikein ehtinyt asiaa ihmettelemään. Näimme kuitenkin kuukausittain Tampereella. Puhuimme usein puhelimessa.
Isäni pysyi aktiivisena ja innokkaan oppimaan uutta koko elämänsä. Eläkkeellä hän - saksanopettaja - opetteli työväenopistossa ranskaa sen verran, että pystyi keskustelemaan pariisilaisen ystäväni kanssa puhelimessa vuonna 1996 vieraillessani Pariisissa. Myöhemmin isäni opetteli käyttämään tietokonetta ja oli melkoinen velho etsimään tietoja 1990-luvun lopun internetistä
Isäni kuoli sydänsairauteen vuonna 2000. Sain olla paikalla isäni kuollessa, hetki oli lopullisuudesta huolimatta kaunis. Isäni makasi sairaalan sängyssä, hänen hengityksensä heikkeni ja harveni vähitellen. Sitten hengitys loppui kokonaan eikä isääni enää ollut. Suru oli tainnuttava, yksinäisyyden tunne veljeni ja äitini kanssa jaettu ja silti kunkin oma. Mutta päällimmäisenä, muutaman viikon päästä, kiitollisuus isäni elämästä ja esimerkistä.
Isäni pitkä sairaus, minun lapsuudessani jo alkanut, on vaikuttanut minuun valtavasti. Opin jo hyvin nuorena, että elämä on tässä ja nyt, ikinä ei pidä odottaa, että sitten joskus eläkkeellä tai muulloin kaukana tulevaisuudessa on aika tehdä jotain. Opin myös syömään terveellisesti, lopetin lihansyönnin vuonna 1989 terveyssyistä, ja olen syönyt kolestrolilääkkeitä alle 30-vuotiaasta. Opin myös kunnioittamaan lääkäreitä ja lääketiedettä, noudattamaan lääkärin määräyksiä ja ohjeita.
Isäni antoi minulle myös hyvän esimerkin vakavan sairauden kanssa elämisestä. Hänen rohkeutensa sairauteensa suhtautumisessa, pelottomuutensa kuolevaisuutemme edessä, oli mielestäni esimerkillistä, ja haluaisin pystyä samaan vakavasti sairastuessani, jokainenhan meistä joskus vakavasti sairastuu. Kerran kysyin isältäni pelkääkö hän kuolemaan. Hän vastasi: "En pelkää, mutta olen viime aikoina alkanut teititellä kuolemaan sinuttelun sijaan."
En tiedä mitä isäni ajattelisi nykyisestä pandemiasta. Sen tiedän, että hän ei pelkäisi, lukisi uutisia utaliaana ja loisi esimerkillään toiveikkuutta ympärilleen.
(lue aiemmat muistelmani)
Kommentit