Mane Clauden tiivistämänä

Kokoelma kirjoituksia Matti ”Mane” Kinnusesta: kymmenen muotokuvaa 60-vuotispäivän kunniaksi (ennakolta; Mane on vasta 58-vuotias nyt lokakuussa 2026) ja neljä tiivistelmää siitä, mitä hän on blogissaan kirjoittanut pyöräilystä, filosofiasta, autoista ja matkailusta. Kaikki perustuu blogin julkisiin kirjoituksiin. Lainaukset on linkitetty alkuperäisiin kirjoituksiin, ja jokaisen osan lopussa on luettelo lähteistä.

Tekstit on kirjoittanut Claude (tekoäly) Manen pyynnöstä lokakuussa 2026. Kaikkea netissä lukevaa ei kannata uskoa! Teksteissä on virheitä sekä lähteisiin verrattuna että varsinkin todellisten tapahtumien ja ajatusten suhteen. Claudea ohjeena oli olla kohtelias ja kirjoittaaa tavallaan posin kautta ja poistaa pääosa muiden ihmisten nimistä. Sen vuoksi nämä tekstit ovat kiltimpiä kuin alkuperäisen blogi-kirjoiukset.

Mane, 60: pyöräilevä filosofi, joka ei koskaan lopettanut matkustamista

Matti ”Mane” Kinnunen täyttää 31. heinäkuuta 60 vuotta. Tamperelaislähtöinen loogikko, järjestelmäarkkitehti ja kaupunginosa-aktiivi on kirjoittanut elämästään blogiin jo yli kaksikymmentä vuotta. Kävimme sen läpi.

Kun Matti Kinnunen syntyi Tampereella heinäkuussa 1968, toisen maailmansodan loppumisesta oli kulunut 23 vuotta. Isä Jaakko oli savonlinnalainen saksan kielen lehtori Kaarilan lukiosta, äiti Terttu hämeenkyröläisen maatilan tytär, joka myöhemmin teki pitkän uran Sokos-marketin kassapäällikkönä. Kaksi vuotta myöhemmin syntyi pikkuveli Markku.

”Laittakaa se loskaämpäliin”, isoveli huusi, kun äiti toi vauvan kotiin. Veljeksistä tuli silti läheiset ystävät. Viisikymmentä vuotta myöhemmin Kinnunen kirjoittaa olevansa ”todella onnellinen, että pikkuveljeäni ei laitettu roskaämpäriin”.

Papinkadulta Epilään

Lapsuuden ensimmäiset 12 vuotta kuluivat Papinkadun kerrostalossa Pyynikin kupeessa. Pihalla oli aina kavereita, lumisodissa ei annettu armoa, ja kallistuvalla sisäpihalla pikkupoika sai pyöränsä mittariin ensimmäiset 20 kilometriä tunnissa. Ylpeys oli suuri.

Myös lempinimi syntyi ala-asteella. Viidennellä luokalla Matti ja Tero voittivat vihdoin luokan matematiikkanero Kyöstin kokeessa, ja Tero huusi: ”Mitäs me hyvät, Rane ja Mane!” Tero jäi Teroksi, Matista tuli Mane.

Kesällä 1980 perhe muutti Epilään uuteen rivitaloon, puolen kilometrin päähän isän lukiosta. Siellä vietettiin teinivuodet: mopo ostettiin pullopojan palkalla S-Marketista, se viritettiin kulkemaan 120 kilometriä tunnissa, ja Vaakkolammen kelluvat rämesaaret kuljettivat onkimiehiä keskelle lampea. Commodore VIC-20:llä syntyi muutama Basic-peli, minkä jälkeen kiinnostus tietotekniikkaan Kinnusen omien sanojen mukaan ”sammui eikä ole sen koommin syttynyt uudestaan”. Se ei estänyt häntä tekemästä koko uraansa alalla.

Kuusi laudaturia ja harhapolku

Ylioppilaaksi Kinnunen kirjoitti 1987, ja papereissa oli kuusi laudaturia. Hän pyrki alan vaikeimmalle linjalle, Tampereen teknillisen korkeakoulun tietokonetekniikkaan, ja pääsi sisään. Unix-tunnus vei mennessään, ja illat kuluivat Konetalon tietokoneluokassa ja keskusteluryhmien väittelyissä. Toisena vuonna kiinnostus siirtyi politiikkaan ja eläinkokeiden vastustamiseen, ja opintotuki uhkasi loppua.

Pitkän matematiikan laudaturilla pääsi kuitenkin Helsingin yliopistoon ilman pääsykoetta. Syksyllä 1989 Kinnunen muutti Helsinkiin. Matematiikka ei sujunut, mutta Esa Saarisen luennot sytyttivät kipinän filosofiaan. Hän valmistui teoreettisen filosofian maisteriksi 5.12.1995 pääaineenaan logiikka. Gradua ohjasi Aarne Ranta Jan von Platon tyyppiteorian ryhmässä.

Hippivuodet ja ensimmäinen pyörämielenosoitus

Opiskeluvuosien Helsinki tarkoitti yhteisöasumista. Töölössä oli Satumaa-niminen yhteisö, sitten Eerikinkadulla ja Kansakoulukadulla Etelä, jonka bileistä tuli käsite. Kinnunen perusti kaimansa kanssa pääkaupunkiseudun yhteisöjen yhteisön, johon kuului toistakymmentä yhteisöä. ”Koskaan ei ollut yksinäistä”, hän muistelee.

Keväällä 1990 Kinnusta suututti autojen ylivalta, ja hän päätti järjestää pyörämielenosoituksen. Kutsuja jaettiin pyörien tavaratelineille, ja kirje lähti kaikille Helsingin Polkupyöräilijöiden jäsenille omin rahoin. Tuntemattomalta autoilijalta tuli tappouhkaus. Silti Mannerheimintielle kerääntyi liki sata pyöräilijää, ja Vihreä Lanka teki tempauksesta kansijutun.

Samana kesänä hän pyöräili ystäviensä kanssa Gdańskista Istanbuliin. Myöhemmin samalla vuosikymmenellä Suomenlinnassa hän istui nurmikolla sananvapaus-kyltin kanssa niin sinnikkäästi, että Kiinan valtiovieras jätti illallispaikalle nousematta ja lähti laivalla pois. ”Minä ja kylttini vs Kiinan johtaja: 1–0!”

Vuoden 1997 Kinnunen teki siviilipalvelusta yliopiston tietokonelingvistiikan laitoksella. Samoihin aikoihin hän tapasi Sirkun, jonka kanssa hän on yhä. ”Olin tavannut S:n ja hyvin onnellinen, kuten yhä nyt.”

Nokia, Kiina ja MIT

Vuonna 1998 Nokia palkkasi filosofian maisterin suunnittelemaan ATM-verkkojen yhteydenhyväksyntäohjelmistoja. Kinnunen ei hänen omien sanojensa mukaan ollut koskaan kuullutkaan aiheesta. Hän eteni ohjelmisto- ja järjestelmäarkkitehdiksi ja keksi muutaman patentin arvoisen idean. Vuonna 2003 hän muutti Sirkun kanssa Hangzhouhun, jonne Nokia oli perustanut tuotekehitysyksikön, johtamaan arkkitehtuuritiimiä.

Kiinasta tie vei Bostoniin. Vuonna 2005 Kinnunen opiskeli MIT:ssä insinööritieteiden ja johtamisen maisteriksi (MSc in Engineering and Management). Apollo-ohjelman kurssilla hän tapasi kuussa kävelleen Charlie Duken ja haastatteli NASAn entistä apulaisjohtajaa Robert Seamansia sekä kuumoduulin isää John Houboltia. ”En ole koskaan oppinut muutamassa kuukaudessa yhtä paljon suurten järjestelmien suunnittelusta.” Samana vuonna syntyi englanninkielinen blogi, johon kertyi vuoteen 2007 mennessä 784 kirjoitusta.

Konsultti, joka ei usko tarkkoihin osaamisvaatimuksiin

Paluun jälkeen Kinnunen työskenteli Itellan tietohallinnossa ja konsulttina ensin Sofigatessa ja sitten Codentossa. Pandemian aikana hän toimi ruotsalaisen pankin pääarkkitehtina, ja sen jälkeen hän on taas ollut konsultti. Itseään hän kutsuu ”ikiaikaiseksi amatööriksi”, joka on lähes aina päätynyt töihin, joita ei ole ennen tehnyt.

”Työni on ajattelua, lukemista, kirjoittamista ja keskustelemista, päättelyä ja asioiden selkeyttämistä, eli juuri sitä mitä olen opiskellut.”

Roihuvuori, HePo ja lautamiehen tuoli

Vuonna 2012 Kinnunen ja Sirkku ostivat ensimmäisen oman kotinsa, kolmion Roihuvuoresta, koska siellä asui niin moni ystävä. Pian Kinnunen istui Roihuvuori-Seuran johtokunnassa ja oli vuonna 2014 sen puheenjohtaja. Itsenäisyyspäivänä hän piti juhlapuheen kirkon lipunnostossa. Samaan aikaan hän istui Open Knowledge Finlandin hallituksessa.

Neljännesvuosisata ensimmäisen pyörämielenosoituksensa jälkeen hän johti samaa yhdistystä, jonka osoitteistolla mielenosoitusta oli mainostettu. Hän oli Helsingin Polkupyöräilijöiden puheenjohtaja 2015–2016 ja piti juhlapuheen, kun Helsinki sai kaupunkipyöränsä. Vuoden 2017 kuntavaaleissa hän oli Vihreiden ehdokas, ja vuosina 2017–2022 vihreiden lautamies Helsingin käräjäoikeudessa. ”Lautamiehenä työskentely opetti paljon yhteiskunnasta ja ihmisyydestä.”

Kirjoittaja, lukija, pyöräilijä

Kinnusen blogi on vuosien mittaan paisunut yli 2 700 kirjoitukseksi. Koronakeväänä 2020 hän kirjoitti päiväkirjaa ja muisteli koteja, baareja ja työpaikkoja. Vuosina 2020–2021 hän kävi aakkosjärjestyksessä läpi 172 Helsingin katua. Kun Facebook-kiistely alkoi viedä liikaa aikaa, hän päätti keväällä 2023 kirjoittaa muistelmia. Niitä syntyi kymmeniä: Tampereesta, mummolasta Mahnalassa, 1970-luvun ruoista ja isän suvun uimahyppääjistä Savonlinnassa.

Kirja-arvioita on yli 430, ja elokuva- ja teatteriarvioita kymmeniä. Helsingin Sanomien mielipidesivuille hän on kirjoittanut 1990-luvulta lähtien yli neljäkymmentä kertaa, usein pyöräilystä.

Ja matkoja on riittänyt. Ylioppilaskesän interrail vei Portugaliin asti, ja sen jälkeen maita on kertynyt lähes kuusikymmentä. Kesällä 2022 Kinnunen pyöräili Travemündestä Lissaboniin ja edelleen Gironaan, kesällä 2024 Sirkun kanssa Travemündestä Gdańskiin ja Tukholmaan ja talvella 2026 junalla Italian, Ranskan ja Espanjan kautta Marokkoon ja Berliiniin. Liikuntaa kertyy hänen arvionsa mukaan 700–800 tuntia vuodessa, pääosin pyörällä ja kävellen.

Niel Martin sanoi hänelle kerran: ”Matti, you do not look like a cyclist, but a shot putter.” Kinnunen ei välitä. ”Pyöräilen omaksi ilokseni.”

Viisikymmentäneljävuotiaana hän kirjoitti keski-iästä tekstin, joka sopii myös kuusikymppisen motoksi: ”Olen tyytyväinen elämääni, minulla ei ole keski-ikäisyyskriisiä. Olen rauhallinen.”

Matti ”Mane” Kinnunen, filosofian maisteri ja MSc (MIT), syntyi Tampereella 31.7.1968. Hän asuu Roihuvuoressa Helsingissä Sirkun kanssa.

Lähteet blogista (11)

↑ Sisällysluetteloon

Matti ”Mane” Kinnunen 60 vuotta: elämä ansioluettelona

Filosofi, järjestelmäarkkitehti, pyöräaktivisti ja väsymätön bloggaaja täyttää 31. heinäkuuta 60 vuotta. Kokosimme hänen elämänsä ansioluettelon muotoon, hänen omien sanojensa höystämänä.

Matti Kinnunen

Syntynyt Tampereella 31.7.1968. Lempinimi Mane ala-asteen viidenneltä luokalta (ks. Erityisosaaminen). Asuu Helsingin Roihuvuoressa puolisonsa Sirkun kanssa.

Henkilötiedot

Vanhemmat: saksan kielen lehtori Jaakko Kinnunen (1930–2000), Savonlinnasta, ja kassapäällikkö Terttu Kinnunen (s. 1938, edesmennyt), Hämeenkyröstä. Veli Markku (s. 1970). Isoisä Veikko Kinnunen oli savonlinnalainen postimies, joka hyppäsi Savonlinnan uimalan avajaishypyn 10 metrin telineeltä yli 60-vuotiaana.

Kodit: Tampere 1968–1989 (Papinkatu, Epilä, Impilinna), Helsinki 1989 alkaen. Lisäksi Hangzhou 2003–2004, Boston ja Cambridge 2005–2006 sekä Girona syksyllä 2016. Omien laskujensa mukaan 24 kotia vuoteen 2016 mennessä. Ensimmäinen omistusasunto vasta 43-vuotiaana. ”Isäni ei halunnut olla velkaa kenellekään, ei edes pankille. Minäkään en ole koskaan halunnut.”

Koulutus

  • 1987 Ylioppilas, Tampere. Kuusi laudaturia.
  • 1987–1989 Tietokonetekniikan opintoja, Tampereen teknillinen korkeakoulu. Keskeytyivät, koska Unix-tunnus vei mennessään ja politiikka kiinnosti enemmän.
  • 1989–1995 Helsingin yliopisto. Ensin matematiikkaa, sitten teoreettista filosofiaa. FM 5.12.1995, erikoistumisalana logiikka ja looginen kielitiede.
  • 2005 MSc in Engineering and Management, Massachusetts Institute of Technology. Opinnot valmistuivat aikataulussa. Pääsykoehaastattelussa keskusteltiin lähinnä sotahistoriasta ohjelman johtajan, sukellusvene-everstin, kanssa.

”Teoreettista filosofiaa opiskellessa oppii lähinnä käsitteellistä ajattelua, analyyttistä lukemista, päättely- ja argumentaatiotaitoja ja kirjoittamaan selkeästi.”

Työkokemus

  • 1980-luku Pullopoika, S-Market, Tampere. Myös trukkikuski, joka ajoi työkaverin auton lyttyyn.
  • 1987 Täryjyrän kuljettaja, Tampereen kaupunki. Kaksi viikkoa, minkä jälkeen rannekello jäi pois pysyvästi.
  • 1988–1989 Xenix-ylläpitäjä, Nokia Data. Kehitti vapaa-ajallaan levykokoelmalleen tietokantageneraattorin komentotulkilla ja awkilla.
  • 1990–1995 Iltavahtimestari, Helsingin kaupungin kouluja. Lisäksi matematiikan sijaisopettaja Härmälässä ja Jakomäessä. Jakomäen oppilaat lähtivät ensimmäisenä päivänä ikkunan kautta.
  • 1996 Tutkija, tyyppiteorian tutkimusryhmä, Helsingin yliopisto.
  • 1997 Siviilipalvelus, tietokonelingvistiikan laitos.
  • 1998–n. 2006 Nokia. Ohjelmistosuunnittelija, ohjelmisto- ja järjestelmäarkkitehti, muutama patentin arvoinen idea. Vuodesta 2003 arkkitehtuuritiimin vetäjä Nokian uudessa tuotekehitysyksikössä Hangzhoussa.
  • n. 2006 Itellan tietohallinto, lajittelukonejärjestelmän arkkitehtuuri.
  • n. 2006–2013 Konsultti, Sofigate (seitsemän vuotta).
  • n. 2014–2010-luvun loppu Konsultti, Codento. Syksyllä 2016 etätöissä Gironasta, kun Roihuvuoren kotia putkiremontoitiin.
  • 2020–2021 Pääarkkitehti, ruotsalainen pankki.
  • 2022– Konsultti- ja asiantuntijatehtäviä.

”Konsulttihomma on tavallaan helppoa: pitää vain oppia asioita nopeasti, puhua epäröimättä ja paljon, ja heilutella käsiä.”

Luottamustehtävät ja kansalaistoiminta

  • 1990 Helsingin ensimmäisten pyörämielenosoitusten järjestäjä, liki sata osallistujaa Mannerheimintiellä.
  • 1990-luku Etelä-yhteisön perustajajäsen ja pääkaupunkiseudun yhteisöjen verkoston toinen perustaja.
  • 2013–2014 Roihuvuori-Seuran johtokunta, puheenjohtaja 2014.
  • 2010-luku Open Knowledge Finlandin hallitus.
  • 2015–2016 Helsingin Polkupyöräilijöiden (HePo) puheenjohtaja.
  • 2017 Kuntavaaliehdokas, Helsingin Vihreät.
  • 2017–2022 Lautamies, Helsingin käräjäoikeus.

Julkaisut

  • Blogi vuodesta 2003, yli 2 700 kirjoitusta. Englanninkielinen alkukausi 2003–2007 käsittää 784 kirjoitusta.
  • Muistelmasarjat 2020 ja 2023 (yli sata kirjoitusta), koronapäiväkirja (64 merkintää), sarja Helsingin kadut (172 katua aakkosjärjestyksessä).
  • Kirja-arvioita yli 430 vuodesta 2013, elokuva-, teatteri- ja tanssiarvioita 84.
  • Mielipidekirjoituksia Helsingin Sanomiin vuodesta 1990, yli 40 julkaistua, sekä yksi Tekniikan Maailmaan.
  • Kirjoituksia Codenton yritysblogiin ja haastattelu Tietoviikolle Apotti-hankkeesta.

Matkat

  • Ensimmäinen ulkomaanmatka Tukholmaan vanhempien kanssa noin vuonna 1980.
  • Ensimmäinen interrail 1987 Portugaliin asti.
  • Pyörämatkoja: Gdańsk–Istanbul 1990, Baltia 1993, Travemünde–Lissabon–Girona 2022 ja Travemünde–Gdańsk–Tukholma Sirkun kanssa 2024.
  • Junamatkoja: interrail 2022, 2023 ja talvella 2026 Helsingistä Italiaan, Ranskaan, Espanjaan, Marokkoon ja Berliiniin.
  • Vieraillut 58 maassa ja yli 340 paikkakunnalla kaikilla mantereilla. Lentänyt mahdollisimman vähän vuodesta 2018.

”Olen varmasti elämässäni käyttänyt matkustamiseen saman verran rahaa kuin mitä asuntomme maksoi vuonna 2011. Eikä kaduta yhtään!”

Erityisosaaminen

Harrastukset

Pyöräily, kävely, lukeminen ja kahviloissa istuminen. Liikuntaa 700–800 tuntia vuodessa. Vuonna 2013 pyörällä kertyi syyskuun loppuun mennessä 8 434 kilometriä.

Joukkuelajit jäivät koulussa B-joukkueeseen ja Ilveksen jääkiekko alle kauden. ”Tulipahan opittua, että joukkuelajit eivät ole minulle sopivia.”

Suosittelijat

Kinnusen MIT-hakemuksen suosittelija, logiikan professori Jan von Plato, sai kiitoksen ylistävästä suosituksesta. Puoliso Sirkku hioi hakemusesseen.

Itse hän kirjoitti 54-vuotiaana: ”Olen hyvä juuri sellaisena kuin olen, minun ei tarvitse muuttaa itseäni (ja muita vielä vähemmän).”

Lähteet blogista (8)

↑ Sisällysluetteloon

Matti Kinnunen lukijana: ”Syöminen kirjatta jättää sielun nälkäiseksi”

Helsinkiläinen järjestelmäarkkitehti ja filosofian maisteri Matti Kinnunen täyttää 60 vuotta 31. heinäkuuta 2028. Hän on lukenut koko ikänsä ja kirjoittanut lukemistaan blogiinsa yli 430 kirja-arviota. Tämä on muotokuva lukijasta.

Tampereella 1970-luvulla pieni poika makaa vanhempiensa parisängyssä isänsä oikealla puolella, ja pikkuveli on vasemmalla. Isä lukee ääneen. Kirjan nimeä Matti Kinnunen ei enää muista, mutta tunnelman hän muistaa: ”hetken turvallisuuden” ja kirjan ihmeellisyyden. Siinä oli kuvia, ja niiden vieressä oli jotain, josta isä osasi kertoa tarinan.

Siitä alkoi elämä, jossa lukemattomuus on vaikeampaa kuin lukeminen. ”Kun kerran opin lukemaan, ryhdyin lukemaan enkä ole koskaan lopettanut”, Kinnunen kirjoittaa muistelmassaan Lukemisesta (2023). Jos tekemistä ei ollut, hätä oli suuri. Joskus hän joutui lukemaan Anttilan postimyyntikuvastoa tai aamiaispöydässä maitotölkin kylkeä uudestaan ja uudestaan.

Lapsuudenkodin kirjahylly

Lukeminen ei aluksi ollut helppoa. Ensimmäisellä luokalla Kinnunen joutui harjoittelemaan paljon, ja ääneen lukeminen meni aina mönkään. Lauseet muuttuivat silmien ja suun välillä, ja niin ne tekevät yhä: hän sanoo ääneen oman tulkintansa tai mielestään paremman muotoilun.

Kodin kirjahylly oli kunniapaikalla. Lukion saksanlehtorina työskennellyt isä osti sinne sivistäviä kirjoja. Kinnunen luki Otavan isoa tietosanakirjaa satunnaisista kohdista, kuusiosaisen Toisen maailmansodan lähes kannesta kanteen ja Grimbergin kansojen historiaa. Kun isä huomasi poikien kiinnostuksen tekniikkaan, kotiin alkoi tulla osa kerrallaan yhdeksänosainen TEK – Tekniikan tietokeskus. ”Opin miten ydinreaktori toimii ja miten kreikkalaiset palvoivat jumaliaan ja miten seireenien laulun kuuleville käy. Jälkimmäinen lienee elämässä tärkeämpää.”

Dudenista hän oppi saksaa ja Nykysuomen sanakirjasta suomea. Teininä hän luki Nietzschen Näin puhui Zarathustran ”mitään ymmärtämättä” ja matki sen kieltä päiväkirjassaan. ”Nietzscheä en ymmärrä vieläkään.”

Sekalukeminen kuului asiaan. Ala-asteella hän luki Viisikot ja Alistair MacLeanit ja piti esitelmän Navaronen tykeistä. Maija-täti työskenteli Lehtimiehillä ja toi kotiin Tekniikan Maailmat, Alibit ja Hymyt. Aku Ankasta veljekset riitelivät, kumpi lukee ensin. Jerry Cottonistakin oli hyötyä, sillä ”siinä oli kieltä, jota muissa lehdissä ei”. Tampereen kaupunginkirjaston lastenosasto tuoksui pölyltä ja kirjoilta, ja korkealla tuolilla istuva kirjastonhoitaja oli niin pelottava, ettei kirjaa kehdannut koskaan palauttaa myöhässä.

Kinnunen pitää kirjahyllyä ratkaisevana: ”Ilman vanhempieni kirjahyllyä en olisi kuka nyt olen.” Kun taloyhtiössä myytiin asuntoa, jonka kuvissa ei näkynyt yhtään kirjaa, hän kysyi: ”Miten ihmiset voivat elää ilman kirjoja, eivätkö heidän aivonsa surkastu?”

Sanomalehden ja sananvapauden puolesta

Sanomalehtiä Kinnunen oppi lukemaan Aamulehdestä Papinkadun kodin eteisen lattialla, kun vanhemmat vielä nukkuivat. Joskus lehdessä oli isän mielipidekirjoitus, ja myöhemmin poika jatkoi perinnettä Helsingin Sanomien mielipidesivuilla. Hän puolustaa isokokoista paperilehteä ”ylivertaisena käyttöliittymänä maailmaan”: yhdellä silmäyksellä lukija näkee otsikoita, joista hän ei tiennyt olevansa kiinnostunut. Ulkomailla hän osti International Herald Tribunea. Nykyään hän tilaa sähköisesti Helsingin Sanomat, The Guardianin ja The New York Timesin.

Lukeminen on hänelle myös kansalaisasia. 1980-luvun lopulla hän tilasi Index on Censorship -lehden. Kun Iran julisti fatwan Salman Rushdielle vuonna 1989, Kinnunen laati adressin ja keräsi ystävänsä kanssa nimiä Tampereen pääkirjasto Metson portailla. Sisälle heitä ei päästetty, koska keräystä pidettiin poliittisena. Moni kieltäytyi koston pelossa. Adressi lähti Lontooseen satoine nimineen. ”Saatanalliset säkeet – kuten liki kaikki Rushdien kirjat – on erinomainen romaani. Kannattaa lukea.”

Kävellen, syöden, junassa

Kinnusen lukeminen on liikkuvaa. Vuonna 2007 hän kirjoitti blogiinsa lukevansa Linnankosken Pakolaisia ”kävellessä ja lounaalla, ei työaikana”. Äänikirjat eivät hänelle kelpaa, koska lukiessa hän valitsee itse vauhdin ja henkilöiden äänet. Hän voi myös hyppiä edestakaisin ja ennen kaikkea kirjoittaa marginaaleihin, alleviivata ja väitellä kirjoittajan kanssa. Äänikirjoja hän kuuntelisi vain, jos joutuisi ajamaan autoa päivittäin, ”fortunately, that will never happen”.

Vuoden 2007 uudenvuodenlupaus oli sata kirjaa. Helmikuun lopussa luettuja oli kertynyt jo 30, ja hän harkitsi tavoitteen nostamista kahteensataan. Samalla hän määritteli filosofin tarkkuudella, mikä lasketaan kirjaksi: Danton taideteorian mukaan kirja on se, minkä kirjamaailma tunnustaa kirjaksi. ”The number of pages the books have do not matter.”

Kirja kulkee aina mukana. ”Syöminen kirjatta jättää pahan maun suuhun ja sielun nälkäiseksi”, hän kirjoitti vuonna 2023 ostettuaan tonnikalapatongin ilman luettavaa. Junamatkoillaan hän lukee kirjoja maasta, johon on saapumassa, ja hänen matkatavaroitaan kuvaa lause ”vähän tavaraa, paljon kirjoja”. Vilnan-junamatkalla seuraa piti tohtori Živago. Tukholman-risteilyn ansioksi hän laski, että ”ehtii lukea jotain 800 sivua”.

Kirjakaupat ja kirjastot

Kinnusen lempikirjakaupat ovat Akateeminen Helsingissä, London Review Bookshop, Blackwell's Oxfordissa, MIT Pressin ja Harvardin kirjakaupat Cambridgessa, Strand New Yorkissa, City Lights San Franciscossa ja Dussmann Berliinissä. Koronakeväänä hän ikävöi juuri ostamisen riemua: kirjan koskettelua, selailua ja sitä hetkeä, kun uuden kirjan saa avata kahvilassa. 1990-luvulla Akateemisen kirja-ale oli vuoden tapaus. Opiskelijana hän osti keittokirjoja, koska kokkaamalla säästi rahaa baarielämään, ja muitakin kirjoja, koska tyhjä kirjahylly näytti nololta. Nyt hylly on täynnä, ja kirjastosta lainaaminen on hänestä ”yllättävän helppoa”.

Huoli kirjallisuuden tilasta näkyy kirjoituksissa. Kampin kirjakaupan pokkariseinällä oli Lee Childia, dekkareita ja ”yhden ajatuksen self help -läpysköitä”, ja Kinnunen kysyi, mihin vakava kaunokirjallisuus oli kadonnut. ”Jos kirjallisuus köyhtyy, miten käy älyllisen elämän?” Talvella 2026 hän ihasteli Leccen kirjakauppoja: ”Kirjakauppojen katoaminen on lopun alkua.” Tekoälyä hän ei pidä oikotienä: ”Ymmärrykseen ei ole oikotietä. Itse on luettava, itse on ajateltava.”

431 arviota

Kirja-arvioita blogissa on vuodesta 2013 alkaen. Ensimmäinen käsitteli Teneriffalla lomalukemisena luettua John le Carrén Pientä rumpalityttöä. Vuonna 2019 hän alkoi arvioida järjestelmällisesti, ja vuosi vuodelta tahti kiihtyi: 45 arviota vuonna 2019, 75 vuonna 2023, 89 vuonna 2024 ja 96 vuonna 2025. Lokakuuhun 2026 mennessä arvioita oli 431, ja niiden lisäksi 84 elokuva-, teatteri- ja tanssiarviota. Instagramissa hän kirjoittaa nimellä bikes_books_and_beer.

Valikoima on laaja. Kotimaisesta nykyproosasta hän nostaa esiin Kari Hotakaisen, Joel Haahtelan, Katja Ketun ja Ossi Nymanin. Eino Santasen Asema oli hänestä ”ehkä vuoden 2026 paras suomalainen romaani”, ja vuoden 2025 paras lukukokemus oli Suvi Ratisen Pakolainen. Pohjoismaisista kirjailijoista mukana ovat Kjell Westö, Merete Mazzarella, Kerstin Ekman ja Nina Lykke. Muualta tulevat Elizabeth Strout, Annie Ernaux, Édouard Louis, Olga Tokarczuk, Colm Tóibín ja Claire Keegan. Paolo Cognetti on nousemassa suosikkikirjailijaksi, Maritta Lintusesta on tullut suosikkinovellisti ja Joseph Brodsky on suosikkirunoilija: ”Lue Brodskya, elämäsi kirkastuu!” Murakamia hän kutsui jo 2014 lempikirjailijakseen.

Tietokirjoja on yhtä paljon kuin romaaneja: historiaa, tiedettä, unitutkimusta, taidehistoriaa, filosofiaa ja pyörämatkailua. Tuija Kauppisen Joutilaita kilometrejä on ”paras suomalainen pyörämatkakirja”, ja Patrick Bringleyn museovartijamuistelma on ”paras lukemani taidehistorian perusteos”. Kirjoja hän lukee suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi. M. John Harrisonin romaanin hän suosittelee lukemaan alkukielellä.

Arvioissa Kinnunen on suora. Kolmesta kotimaisesta liike-elämäoppaasta ”kaksi kolmesta on surkeita ja yksi kolmesta kelvollinen”. Miika Nousiaisen romaanin paras puoli oli ”nopealukuisuus” ja Jari Tervon lahjakirjan ”lyhyys”. Kehuissa hän on yhtä suora: Stroutin Lucy by the Sea on hänen mielestään paras koronakirja, jota hän suosittelee kaikille.

Lukija, joka kirjoittaa

Lukeminen ja kirjoittaminen kuuluvat Kinnuselle yhteen. Haruki Murakamin esseekokoelmasta Novelist as a Vocation hän poimi ajatuksen, että kirjoittaminen vaatii kuntoa, ja juoksevan japanilaisen esimerkki osui pyöräilijään. Kirjat ovat hänelle tapa ymmärtää ihmisyyttä, politiikkaa ja omaa elämää. Bernhard Schlinkin Jälkeläinen oli hänestä ajankohtainen ja kaunis romaani tärkeistä asioista, ja Eugen Rugen DDR-saagasta hän päätteli: ”Ihmisyys on kaikkialla sama, mutta puitteet vääristävät.”

Lapsuuden Kaunis maailma -kuvakirjojen kanssa hän matkusti maanosasta toiseen ja haaveili näkevänsä ne joskus itse. ”1970-luvulla en voinut uskoa, että joskus olisin kaikissa maanosissa ja yli 50 maassa vieraillut. Nyt olen, osin lapsuudenkotimme kirjasarjan innoittamana.”

Kuusikymppisen lukijan kodissa Roihuvuoressa on Lundia-hyllyt joka huoneessa paitsi kylpyhuoneessa, ja koti tuoksuu samalta kuin Tampereen kirjaston lastenosasto aikoinaan: pölyltä ja kirjoilta.

Lähteet blogista (24)

↑ Sisällysluetteloon

Matti Kinnunen, kirjoittaja: ”Kirjoittaminen on sittenkin kivempaa kuin kiivastelu”

Matti Kinnunen täyttää 60 vuotta 31. heinäkuuta 2028. Hän on lukenut koko ikänsä, ja yli kaksikymmentä vuotta hän on myös kirjoittanut: blogia, päiväkirjoja, mielipidekirjoituksia, muistelmia ja satoja kirja-arvioita. Tämä on muotokuva kirjoittajasta.

Ensimmäisellä luokalla Aleksanterin koulussa syksyllä 1975 Matti Kinnusen piti kirjoittaa siniseen kaunokirjoitusvihkoon sivun verran omaa nimeään. Ännät ja uut menivät sekaisin, eikä kirjoituksessa ollut ”tolkun häivää”. Hän joutui kirjoittamaan vielä monta sivua Kinnusia. ”Otti päähän, mutta opin kirjoittamaan nimeni.”

Viisi vuosikymmentä myöhemmin hänen nimissään on blogissa yli 2 700 kirjoitusta. Käsiala on hänen omien sanojensa mukaan vuosi vuodelta huonompi, mutta kirjoittaminen ei ole lakannut.

Isän esimerkki

Kirjoittamisen mallin Kinnunen sai kotoa. Saksanlehtori-isän mielipidekirjoituksia julkaistiin Aamulehdessä ja joskus Helsingin Sanomissa, jota poika osti sunnuntaisin Tampereen rautatieaseman kioskista. ”Opin jo lapsena isältäni, että napakasti kirjoittamalla saa mielipiteensä julki Helsingin Sanomain mielipidepalstalle”, hän kirjoitti vuonna 2020. Itse hän on kirjoittanut Helsingin Sanomien mielipidesivuille 1990-luvulta lähtien yli neljäkymmentä kertaa pyöräilystä, kaupunkisuunnittelusta, energiasta ja tietopolitiikasta. ”Aikamoinen joukko mielipiteitä.”

Teininä hän luki Nietzschen Näin puhui Zarathustran ja matki sen kieltä päiväkirjassaan. Päiväkirja kulkee mukana yhä, nykyään matkoilla käsin kynällä paperille kirjoitettuna.

Usenetista blogiin

Kirjoittaminen verkossa alkoi syksyllä 1987, kun Tampereen teknillisen korkeakoulun Unix-tunnus vei mukanaan. Iltaisin hän väitteli keskusteluryhmissä autoilusta, ydinvoimasta ja armeijasta. ”Teekkarikavereitteni ärsyttäminen heille uusilla mielipiteillä oli sangen viihdyttävää.” 1990-luvun puolivälissä koukuttavaksi osoittautui vihreiden Ylevi-keskustelupalsta. Hän joutui ohjelmoimaan itselleen estojärjestelmän, joka esti kirjautumasta päiväsaikaan kirjastosta, jossa hänen piti lukea Fregeä.

Blogi syntyi Kiinassa vuonna 2003, kun hän pani verkkoon päiväkirjamerkintöjään. Ensimmäiset kirjoitukset olivat englanninkielisiä ja lyhyitä, ja ne kirjasivat työtunnit, lounaat ja illalliset Hangzhoussa. Vuonna 2004 blogi pääsi suomalaisten blogien Pinseri-kokoelmaan, ja lukijoita oli 30–110 päivässä. MIT:n vuonna 2005 blogista tuli päivittäinen tapa. ”Keskusteluryhmien sijaan käytin ylimääräisen aikani blogini kirjoittamiseen.” Vuosina 2003–2007 englanninkielisiä kirjoituksia kertyi lähes 800.

Kirjoittaminen oli hänelle tuolloin helppoa, ainakin useimmiten. Kun Neuvostoliiton kuuohjelmaa käsittelevä projektityö ei edennyt, hän analysoi itseään. Hän päätteli asettaneensa liian korkeat tavoitteet ja lupasi itselleen jotain harvinaista: tällä kertaa hän ehkä joutuisi jopa muokkaamaan tekstiään. ”I hardly ever do that, since editing is really boring.” Hän pohti myös, onko blogi työnhakijalle rasite: ”Do I come across as a nice teamplayer, whom any employer would be happy to employ, or a stubborn individualist.”

Työpöydällä Bostonissa ei ollut kuvia läheisistä vaan Joseph Brodskyn kuva. ”He is my idol.” Taide ja politiikka olivat hänelle asioita, joita ei saa koskaan unohtaa.

Suunnitelmia ja sarjoja

Kinnunen on aina ollut suunnitelmien kirjoittaja. Vuonna 2006 hän ilmoitti kirjoittavansa pian kaksi kirjaa tai näytelmää, Lives of no consequence ja Nurkan takana Gogol: ”Coming soon to the theatre near your day care centre.” Vuonna 2012 hän listasi blogin tulevia aiheita öljyhuipusta järjestelmäarkkitehtuuriin, sikareihin ja matkahaaveisiin: ”Ei pitäisi aiheiden heti loppuman.” Vuonna 2013, ennen esitelmää Helsingin Polkupyöräilijöiden pyörämatkailtaan, hän suunnitteli kahdentoista artikkelin sarjan retkipyörän valinnasta seuran valintaan.

Suurimmat hankkeet syntyivät sarjoina. Koronakeväänä 2020 hän kirjoitti koronapäiväkirjaa ja muistelmia kahviloista, baareista, hotelleista ja kodeista. Vuosina 2020–2021 hän pyöräili Helsingin kadut aakkosjärjestyksessä ja kirjoitti niistä 172 kirjoitusta. Vuodesta 2019 alkaen hän on kirjoittanut lukemistaan arvion lähes joka kirjasta, yli 430 arviota, ja niiden lisäksi kymmeniä elokuva- ja teatteriarvioita. Talven 2026 interrail-matkasta syntyi lähes päivittäin päivitetty sarja, yhteensä 156 kirjoitusta.

Muistelijaksi

Vuoden 2023 alussa Kinnunen teki päätöksen. Facebook oli palauttanut hänet 1980- ja 1990-lukujen ongelmiin: ”Aikaa on kulunut aivan liikaa joutavista asioista kiivasteluun.” Hän päätti keskittää tarmonsa muistelmien kirjoittamiseen. ”Kirjoittaminen on sittenkin kivempaa kuin kiivastelu.”

Seurasi kymmeniä muistelmia: Papinkadun lapsuudesta, mummolasta, kaunokirjoituksesta, sanomalehdistä, radioista, kadonneista ja kuolleista ystävistä, isän autoista ja siitä, miten hänestä tuli filosofian maisteri ja miten hänestä tuli Mane. Marraskuussa 2025 hän luopui sosiaalisessa mediassa kirjoittelusta kokonaan. Valokuvat jäivät Instagramiin. ”Ajatteluni tallennan päiväkirjaani ja blogiini, jota kukaan ei onneksi lue eikä varsinkaan kommentoi.”

Miten hän kirjoittaa

Kinnusen tyyli on puhekielen sävyttämää, suoraa ja usein itseironista. Hän kirjoittaa ”fillarista”, ”bissestä” ja ”himasta”, laskee kilometrit, eurot ja tuopit ja lopettaa usein kysymykseen lukijalle. Tavoitteenaan hän pitää havaintoa ja ymmärrystä, ei pelkkää päiväkertomusta. Matkoilta hän ei halua kirjoittaa ”saavuin, nukuin, ostin lipun” -tyylillä. ”En keskity matkallani omaan naamaani enkä takapuoleeni, kuten instassa monet vaikuttajat tekevät.” Hän yrittää ymmärtää näkemiään paikkoja ja yleistää havaintojaan.

Kirjoittaminen on hänelle myös tapa nähdä. Interrail-matkalla 2023 hän huomasi, että kun hän ensin kuvaa näkemänsä päässään sanoin ja vasta sitten ottaa valokuvan, hän muistaa tilanteen paremmin ja nauttii siitä enemmän: ”olen läsnä, en kameran (kännykän) takana piilossa”. Kirjoittaminen auttaa myös surussa ja ikävässä. Pyörämatkailusarjaa aloittaessaan hän kirjoitti, että kirjoittaminen ”vähentää haikeutta, jonka lähestyvä talvi ja seuraavan pidemmän pyöräretken kaukaisuus aiheuttavat”.

Päivi Haanpään ja Terhi Rannelan kirjasta Miksi en kirjoittaisi hän kirjoitti vuonna 2024 omasta suhteestaan kirjoittamiseen: ”Kirjoittaminen on ajattelua, käsitteiden ja tarinoiden kanssa keskustelua, uuden luomista ja vanhan järjestämistä.” Hän tunnistaa myös kirjoittamisen varjopuolet: tyhjän sivun tuijottamisen, itseepäilyn ja sijaistoiminnot, ”SoMeen ja pyykkikoneen täyttämiseen”.

Lukijasta kirjoittajaksi

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat Kinnuselle saman asian kaksi puolta. Hän lukee kynä kädessä, alleviivaa ja väittelee kirjoittajan kanssa marginaaleissa. Kun hän kirjoittaa, hän muistuttaa: ”Ymmärrykseen ei ole oikotietä. Itse on luettava, itse on ajateltava.” Tekoälyn tuottamaa tekstiä hän pitää puutaheinänä. Konsulttialalla automaattisesti tuotetun tekstin arvo on hänen mukaansa suuri firmoille, ”jotka myyvät tekstiä ja kalvoja ja toiveita, eivät ymmärrystä”.

Unelma on yhä kesken. ”Jospa minäkin joskus kirjan saisin aikaan, vaikkapa kokoelman lyhyitä esseitä”, hän kirjoitti vuonna 2024. Aineistoa siihen on kertynyt jo kahdenkymmenen vuoden ajalta: matkoja, ystäviä, kirjoja, pyöräretkiä ja tuoppeja. Kuusikymppinen kirjoittaja on kirjoittanut elämäänsä blogiin pala kerrallaan. Ehkä seuraavaksi se on kirja.

Lähteet blogista (13)

↑ Sisällysluetteloon

Matti Kinnunen ystävänä: ”Ilman ystäviä elämä ei olisi elämää”

Matti Kinnunen täyttää 60 vuotta 31. heinäkuuta 2028. Hän on kirjoittanut blogiinsa kymmeniä tekstejä ystävistään: lapsuuden leikkitovereista, interrail-kumppaneista, kadonneista ja kuolleista ystävistä sekä Roihuvuoren naapureista. Tämä on muotokuva ystävästä.

Syyskuussa 2026 Matti Kinnunen kirjoitti lyhyen tekstin, joka kertoo hänestä enemmän kuin moni ansioluettelo. ”Parasta Roihuvuoressa ovat ystävät. Aina kun menen kotiovesta ulos, niin muutaman minuutin aikana jo ystävän tapaan.” Heitä asuu kotirapussa ja naapuritaloissa, heitä tapaa raitilla, kaupassa, kahvila Riossa ja Ruiskumestarin terassilla. Kirjoitus päättyy lauseeseen, jota voi pitää hänen elämänohjeenaan: ”Ilman ystäviä elämä ei olisi elämää vaan ainoastaan elossa olemista.”

Verivala Papinkadulla

Ystävyys alkoi Tampereella. Vanhimman ystävänsä Teron kanssa Kinnunen tutustui kaksivuotiaana, luultavasti puistotädin hoivissa Aleksanterin kirkkopuistossa. Pojat kävivät saman luokan koko peruskoulun ja tapasivat lukemattomia kertoja vielä senkin jälkeen, kun Kinnunen oli muuttanut Helsinkiin. Teron kuolema syksyllä 2023 järkytti häntä: ”jotain suurta tärkeää katosi elämästäni”.

Muistelmassa Kadonneet kaverit (2023) Kinnunen yrittää tavoittaa ne lapsuuden ystävät, joihin yhteys katkesi. Papinkadun kotitalon Jussin kanssa poikien ystävyys sinetöitiin intiaanikirjojen innoittamana verivalalla. ”Vala ei auttanut”, sillä Jussin perhe muutti Lentävänniemeen, ja vajaan kymmenen kilometrin etäisyys osoittautui valaa vahvemmaksi. Toinen ystävä vaihtoi yläasteella Klassilliseen kouluun lukemaan latinaa, ja kolmannen perhe muutti Hervantaan. Ennen ensimmäistä vierailua kommunistiperheen luona isä muistutti, ettei siellä saa haukkua kommunisteja, vaikka mieli tekisi.

Neljännellä luokalla luokalle tuli Billy, josta tuli myöhemmin Tampereen tunnettu psychobilly-muusikko. Jo ensimmäisenä koulupäivänä Billy käveli päin ovia ja sanoi ”oho”. Häneltä eivät ideat loppuneet koskaan. Pojat perustivat salaisen armeijan nimeltä Muu Vaara. Ylennyksiä sai kepposista, mutta niiden piti olla hauskoja, eikä paikkoja saanut rikkoa. Muu Vaarasta tuli myöhemmin punkbändi, joka harjoitteli Billyn kodin olohuoneessa ja onneksi ei koskaan esiintynyt. Kinnusen mukaan hänen bassonsoittonsa oli ”luokatonta”. Billyn ja toisen kaverin kanssa he ajelivat Sokoksen hisseillä ylös ja alas ja toivottivat jokaiselle hissiin tulijalle reippaasti päivää.

Kinnunen pitää pitkiä ystävyyksiä elämän selkärankana. ”Osa lapsuuden ystävistäni on yhä ystäviäni. On todella hienoa, että kaukaa menneisyydestä asti on yhteisiä muistoja, elämää. Se pitää elämän kasassa, luo jatkumon.”

Matkakumppanit

Monet Kinnusen tärkeimmistä ystävyyksistä ovat syntyneet tien päällä tai kestäneet sen. Ylioppilaskesänä 1987 hän lähti interrailille Kyöstin, eli Kössin, ja Petrin kanssa. Matka kulki Hampurista Portugalin Sagresiin ja takaisin, ja mustista farkuista ei helteelläkään tingitty. Vuodenvaihteessa 1988–89 hän matkusti Kössin kanssa Pariisista Roomaan ja Budapestiin, ja kesällä 1990 he polkivat yhdessä Gdańskista Istanbuliin. Vuonna 1999 ystävät pyöräilivät yhdessä Nizzasta kotiin päin. Kun Kinnunen asui Hangzhoussa 2000-luvun alussa, Kössi ja Petri tulivat Kiinaan kylään.

Ystävyys näkyy pieninä arjen hetkinä. Vuonna 2004 he istuivat Tampereella Tammerkosken rannalla oluella, ja Kössi neuvoi, että heidän ikäistensä vanhojen miesten pitää pyöräillä ”ei liian kovaa mutta pitkään”. Kinnunen totteli ja polki samana iltana tunnin ja vartin töiden jälkeen.

Vuoden 2001 Intian-matkalla mukana olivat puolison lisäksi ystävät Julle ja Mammu. Gironassa hän tapasi vuonna 2013 paikallisen oppaan Josephin, ja heidän ystävyytensä on jatkunut siitä lähtien. Kun he sattumalta kohtasivat helteisessä Gironassa kesällä 2022, Kinnunen iloitsi: ”What a happy coincidence – I met my old friend Joseph.” Talvella 2026 Málagassa vietettiin iltaa ystävien kanssa vermuttibaarissa, ”ihana, meluisa”.

Ulkomailla ystävät ovat myös suoja yksinäisyydeltä. ”Ulkomailla on aina ulkopuolinen ja siitä roolista on työlästä erota”, hän kirjoittaa. Bostonissa MIT-vuonna 2005 hän kokosi itselleen uuden ystäväpiirin: ilmailu- ja avaruustekniikan jatko-opiskelijat, jotka olivat ”very intelligent but also bitingly sarcastic and fun”. Hän vieraili myös Mirjan ja Miltonin luona Roslindalessa ja odotteli heitä viinilasin ja pyöräilykirjojen kanssa, kun heidän autonsa oli hajonnut Blue Hillsissä. Itseironiaa hänellä riitti: Bostonin keskustan rastafarit kehuivat hänen partaansa, joten hänen ystäväpiiriinsä kuuluivat nyt ”bum, dogs, squirrels, and rastafars”.

Ystävyyden tilastot

Kinnunen on insinööri myös ystävyydessä. Vuonna 2012 hänelle tuli surkea olo: tuntui, ettei hän tapaa rakkaita ystäviään juuri lainkaan. ”Oli vain yksi keino selvittää mistä oli kyse: tilastointi.” Hän alkoi kirjata taulukkoon jokaisen tapaamisen: kenet hän tapasi, missä, miksi ja mistä puhuttiin. Vuoden 2013 tavoitteisiin kuului sata luettua kirjaa, kymmenentuhatta pyöräiltyä kilometriä ja tuhat tapaamista ystävien kanssa. Tammikuussa tapaamisia kertyi 63. Johtopäätös oli lohdullinen: ”vaikken muistaisikaan, niin elämäni on suurenmoisen sosiaalista ja ihanaa.”

Kohtaamispaikat kertovat ihmisestä. Elämäni kahviloita (2020) on samalla ystävyyksien kartta: Linkosuon kahvila Tampereella, jossa teinipojat istuivat lukemattomia iltapäiviä ruusunmarjateetä juoden, Hakaniemen Rytmi, jossa vietettiin aikaa ”olutta, kahvia, etätöitä, ystäviä”, Kahvisiskojen pyöräilijöiden aamukahvit Hakaniemen torilla ja lopulta Roihuvuoren oma kahvila, ”paikka ystävien tapaamiseen”.

Yhteisön rakentaja

Kinnusen ystävyys ei rajoitu kahdenkeskisiin suhteisiin. Opiskeluaikana hän asui yhteisössä, jonka juhlissa vakiovieraina olivat elokuvaohjaajat, kansalaisaktivistit ja filosofit. Roihuvuoressa hänestä tuli Roihuvuori-Seuran puheenjohtaja vuonna 2014, ja pyöräilyaktiivina hän on järjestänyt naapureille yhteisiä retkiä ja tapahtumia.

Marraskuussa 2014 ystävä kutsui joukon roihuvuorelaisia kahvila Roihin lukemaan ääneen lempirunojaan. Kinnunen luki kolme Wisława Szymborskan runoa. Hänen suosikkinsa on ”End and Beginning” Joseph Brodskyn käännöksenä, runo siitä, että jonkun on aina siivottava sodan jäljet. ”Marraskuun pimeyteen auttaa ystävien kanssa vietetty aika”, hän kirjoitti, ja suklaa ja kuohuviini kuuluivat asiaan.

Roihuvuoressa hän on löytänyt jotain, mitä lehtijuttujen mukaan keski-ikäisillä harvoin on: uusia ystäviä. ”Joka vuosi saan täällä lisää ystäviä! Täällä ihmiset ovat avoimia ystävyydelle ja esittelevät toisiaan uusille ystävilleen.” Siksi muutto ei tule kysymykseen: ”En ikinä voi muuttaa pois ystävien luota.”

Muistaminen

Pitkä elämä tuo mukanaan surua. Kirjoituksessa Edesmenneitä ystäviä (2023) Kinnunen kertoo muistelevansa kuolleita ystäviään ”melkein päivittäin”. Heitä oli jo tusinan verran, ”liian monta 54-vuotiaalle”. Hän kirjoittaa heistä lämmöllä ja ilman sievistelyä: yläasteen villistä heavykaverista, joka väritti farkkunsa tussilla mustiksi seurakunnan pyöräretkellä Gotlannissa, ja kassanhoitajan pojasta Sokos-marketin pullonpalautuksesta, ”valoisa, terävä, iloinen kaveri, jonka seurassa ei ollut tylsää”. Hän kirjoittaa myös 1980-luvun bileissä tavatusta ystävästä, jonka iloinen hahmo tulee yhä mieleen Rautatientorilla pyöräillessä.

Muistelukirjoitukset ovat Kinnuselle tapa pitää ystävät elämässä. Kadonneista kavereista hän kirjoittaa: ”Olkoon tämä kirjoitus yritys tavoittaa heidät muistoistani.” Ystävyys ei hänelle pääty välimatkaan eikä kuolemaan.

Kuusikymppisen ystävyyden ainekset ovat samat kuin Papinkadun pihalla: kepposet, pitkät keskustelut, yhteiset matkat ja ilo siitä, että toinen on olemassa. Matkoillakin hän kirjoittaa ystävilleen ja tapaa heitä Málagassa, Gironassa ja Zürichissä. Kotiin palatessaan hän tietää, että Roihuvuoren raitilla joku tervehtii jo muutaman minuutin päästä.

Lähteet blogista (11)

↑ Sisällysluetteloon

Matti Kinnunen, oluen ystävä: ”Kippis!”

Matti Kinnunen täyttää 60 vuotta 31. heinäkuuta 2028. Instagramissa hän on bikes_books_and_beer: pyöriä, kirjoja ja olutta. Kahdesta ensimmäisestä on jo kirjoitettu. Tämä on muotokuva oluen ystävästä.

Bostonissa MIT-vuoden jälkeen amerikkalainen ystävä tiivisti Matti Kinnusen yhteen lauseeseen: ”Matti loves beer”. Kinnunen ei kiistä. ”Tykkään kovasti juoda olutta hyvässä seurassa, yleensä en kovin paljon kerralla”, hän kirjoitti vuonna 2019 ja kertoi tilastoineensa senkin: noin 2,5 tuoppia illassa.

Olut on Kinnuselle ennen kaikkea seuraa, paikkoja ja tarinoita. Se on hetki terassilla, keskustelu kuppilan pöydässä ja tuoppi pitkän pyörälenkin jälkeen. Muistelmansa Elämäni baarit (2020) hän aloittaa kehotuksella: ”ota korkkaa bisse ja lähde mukaan matkalle.” Joka luvun lopussa toistuu sama sana: ”Kippis!”

Karjalaa Pyynikillä

Tarina alkaa Tampereelta 1980-luvulta, jolloin olutta sai helposti pienistä maitokaupoista, iästä riippumatta. Kirjoituksessa Laki ja sen noudattaminen: olutta teineille (2023) Kinnunen muistelee Koulukadun legendaarista kauppaa, jonka entinen maitokaappi oli täytetty olutkoreilla. ”Me joimme Karjala-olutta, se oli mielestämme parasta.” Oluet vietiin Pyynikille katselemaan järvimaisemia.

Jälkikäteen hän ihmettelee, miksi poliisi ja Alkon tarkastajat eivät muka tienneet kaupasta mitään. Ja muistelmassa Kaljanjuontia kahdeksankymmentäluvulla (2020) hän on rehellinen: ensimmäisistä kokeiluista seurasi krapula, kotiarestia ja ”hemmetin noloa”. Lopuksi hän toteaa: ”Itselleni kävi hyvin, ehkäpä vanhempieni välittämisen ja huolenpidon vuoksi.”

Kun ikää oli kertynyt tarpeeksi, vuorossa olivat kapakat. Pyynikintorin Tuoppi näkyi suoraan koulun ikkunasta. Kerran uskonnonopettaja näki pojat tulossa sieltä ja aloitti seuraavan tunnin laulamalla katsoen heitä merkitsevästi: ”mä tuoppini jäljet tunnen”. Tärkein paikka oli teekkarien I-klubi vanhan kenkätehtaan kellarissa. Siellä tuoppi maksoi kympin, musiikki oli rajua, ja uuden vuoden ensimmäinen kappale oli aina U2:n ”New Year's Day”.

Vanhan kuppilasta Rytmiin

Helsingissä opiskeluvuosien keskus oli Vanhan ylioppilastalon kuppila. Siellä kokoontui anarkistinen rauhanyhdistys Rauhanpiippu, kunnes se lakkautti hallintonsa ja sen mukana toimintansa. ”Kuppilassa istuminen ei loppunut.” Kuri oli ankaraa: juomat haettiin itse tiskiltä, eikä juoma kädessä saanut vaihtaa pöytää.

Etelä-yhteisön naapuriin avattiin vuonna 1992 Corona-baari, jonne yhteisöläiset menivät joskus kylpytakeissa saunakaljoille. 2000-luvulla vuorossa olivat Kaisla, Erottaja ja ennen kaikkea Rytmi Kalliossa. Vuonna 2006 hän kirjoitti uudesta tavastaan: ”After walking back to the civilization and taking a tram back to Kallio, I tend to have a pint in the Rytmi-bar.” Lisäksi hän neuvoi: ”if you want to meet me, you may well find me in the Rytmi-bar after 6.30pm daily”. Rytmi oli hänestä Vanhan kuppilan kaltainen paikka, jossa aina tapasi tuttuja: ”Päivisin siellä oli hyvä juoda kahvia, joka oli pahaa ja iltaisin olutta, joka oli hyvää.”

Roihuvuoressa saman roolin otti kahvila Rio: ”aina ystäviä, rento tunnelma, halpa olut”. Vuodesta 2001 lähtien hän järjesti ystävilleen tiistaitapaamisia, ensin Sea Horsessa ja sitten Juttutuvassa, jossa he istuivat aina Leninin pöydässä.

Oluen kansainvälinen asiantuntija

Matkoilla olut on osa paikallista kulttuuria. Hangzhoussa ystävät suosivat irlantilaista pubia, jota Kinnunen ei kestänyt, koska se oli kallis ja samanlainen kuin missä tahansa maailmassa. Hän pyöräili mieluummin kuuden kilometrin päähän pieneen expat-baariin vanhan talon yläkerrassa. Fillarit jäivät usein baarin luo, ja ainakin yksi niistä katosi. MIT:n opiskelijabaarissa sai vain Budweiseria. ”Kyllä sitäkin juo.”

Vuonna 2004 hän kirjoitti analyysin siitä, miten olut maksetaan eri maissa. Tšekissä tarjoilija vetää lappuun viivan jokaisesta tuopista, Brasilian rantabaareissa tyhjät pullot kasataan hiekkaan pöydän viereen, ja Suomessa jokainen juoma maksetaan erikseen tiskillä. Vuonna 2005 löytyi kalifornialainen Arrogant Bastard -olut, joka oli ”Not for yellow-beer-drinking wimps!”

Ylitse muiden on kuitenkin Berliini ja sen Prater. Koronakeväänä 2020 hän kirjoitti toivovansa elämäänsä vielä yhtä matkaa: maata pitkin puolison kanssa Berliiniin, ”vaikka fillarilla jos liikennevälineet eivät kulje”, juomaan olutta Praterin Biergartenissa. ”Prater on selvinnyt kahdesta maailmansodasta, DDR:n katastrofaalisesta talousjärjestelmästä. Sitä ei koronavirus kaada.” Ruoaksi sinappimunia, Senfeier! Toive toteutui syksyllä 2022: ”My favorite past time, my favorite bar in Berlin. So happy!”

Olut kiinnostaa myös historiana. Kirjoituksessa Museobaarit (2023) hän kertoo Münchenin Alter Simplistä, jossa Simplicissimus-lehden satiirikot kokoontuivat, ja Berliinin Ständige Vertretungista. ”Jotkin baarit, kapakat ja ravintolat kertovat menneestä enemmän kuin useimmat museot.”

Pyöräilijän palautusjuoma

Kinnuselle olut ja pyöräily kuuluvat yhteen. Englanninkielisessä kirjoituksessa Beer and bicycling (2013) hän lainaa pyöräilijöiden sääntökirjaa, jonka mukaan olut on ”a recovery drink, an elixir for post-ride trash talking”. Pitkällä pyörämatkalla tuoppi lounaalla on hänestä paikallaan: ”Nothing tastes better than a cool pint of quality beer after 5 hours of riding.” Samalla hän kokosi Euroopan maiden promillerajat pyöräilijöille: Puolassa yksikin tuoppi on liikaa, Saksassa raja on 1,6 promillea. Neuvo on selvä: ”One or two pints is usually quite enough. Take care.”

Helsingin kesäkartta on piirretty pyöräilijän silmin. Kesän 2023 parhaat olutmestat listaa kohteet kilometreineen kotoa: Haltialan Wanha Pehtoori 12–15 kilometriä (”just sopivasti”), Viikin Coolhead Brew alle neljä, Puotilan kartano ”ihan kuin saksalainen Biergarten”. Haltialan Pehtoori on hänestä ”yksi maailman hienoimmista Biergarteneista”. Syksyllä 2016 Gironassa päivä päättyi usein vermuttiin El Vermutetissa, jonka aukioloajat olivat hänelle arvoitus: ”But when it is open, it beckons me.”

Kansallinen häpeä

Oluen hinta on Kinnuselle periaatekysymys. Jo vuonna 2006 hän kutsui ystäviä oluelle johonkin paikkaan, jossa tuoppi maksaa enintään neljä euroa. Huhtikuussa 2026 hän muotoili kriminologian oppien mukaan oluenjuonnin teorian: tarvitaan motiivi, tilaisuus ja järkeily. Suomessa järkeily usein puuttuu, koska hinta on järjetön. ”Jos olut maksaa yli 15 euroa per litra, sitä ei pidä juoda.” Ja vielä jyrkemmin: ”Oluen hinta Suomessa on kansallinen häpeä.”

Hyvä kapakka on hänen listoissaan edullinen ja elävä. Syksyn 2025 Helsingin parhaat olutmestat ovat Sivukirjasto Karhupuistossa, jossa koirat saavat tulla sisään ja presidenttien kuvat ovat vessojen ovissa, Rytmi, Vanha Kettu, jossa soi Pelle Miljoona, ja Harry's bar, jossa ”halpaa on ja rokki soi. Mikäs sen parempaa.” Kesän 2023 listalla oli myös sääntö: ”Sellaisissa paikoissa ei käydä, joissa myyvät vajaita tuoppeja tai joissa on terassilla portsari pummimassa rahaa.”

Tolkulla

Oluen ystävä osaa myös pitää taukoa. Elokuussa 2019 Roihuvuoren HRH:ssa hänelle tuli tunne, että ”nyt tulee kohta olutta korvista”, ja hän päätti lopettaa oluen juomisen vähäksi aikaa. Hän huomasi, että terassilla oli mukava istua ilmankin. Olut ei jättänyt kaipausta: ”Tekee mieli, mutta tolkullisesti.” Jo vuonna 2006 hän oli kirjoittanut itseironisesti oluenjuojan elämänkaaresta: höpö, röhö, löhö, pöhö, möhö. Pitkän viikonlopun jälkeen hän toivoi kehityksensä pysähtyvän ”löhö”-vaiheeseen.

Kuusikymppisen oluen ystävän ihannepäivä on yksinkertainen: pyöräretki aurinkoiselle terassille, hyvä kirja, ystäviä ympärillä ja kohtuuhintainen tuoppi. Philippe Delermin kirjasta Ensimmäinen siemaus olutta hän kirjoitti vuonna 2024 kuin itsestään: kirja kertoo ajasta, jolloin ystävä saattoi saapua yllättäen ja puheet vähenivät, kunnes oli aika istua pöytään.

Kippis, Mane!

Lähteet blogista (15)

↑ Sisällysluetteloon

Matti Kinnunen, laiskuus elämänasenteena: ”Laiskotelkaa! Hassutelkaa!”

Matti Kinnunen täyttää 60 vuotta 31. heinäkuuta 2028. Hän sanoo olevansa laiska, ja sen hän on kirjoittanut blogiinsa useammin kuin moni ahkera ehtisi. Tämä on muotokuva laiskuudesta elämänasenteena.

”Olen aina ollut laiska!” Matti Kinnunen kirjoitti vuonna 2023 muistellessaan, miten hänestä tuli filosofian maisteri. Helsingin yliopistossa hän opiskeli ensin matematiikkaa, mutta huomasi pian, että se veisi liikaa aikaa, jota opiskelijaelämältä ja -politiikalta ei liiennyt. Niinpä hän vaihtoi teoreettiseen filosofiaan, koska sen opiskelu vei vähemmän aikaa.

Tunnustus ei ollut ensimmäinen. Vuonna 2004 englanninkielisen blogin otsikoissa toistuivat ”Lazy day”, ”Really lazy day” ja ”I got lazy in the morning and took taxi to the office”. Hangzhoussa hän otti taksin töihin kerta toisensa jälkeen ja totesi: ”I am turning into a lazy middle-aged man. What a sorry state of affairs!” Hän oli silloin 35-vuotias.

Lusmuilun juuret

Laiskuudella on pitkät perinteet. Ylioppilaskesänä 1987 Kinnunen sai töitä Tampereen kaupungin puutarhasta, mutta kun samat puut piti hoitaa toisen kerran kaatosateessa, hän tuumasi, ettei tämä ollut kuuden laudaturin kirjoittajan työtä, ja otti loparit. Seuraavaksi hän ajoi kaupungille täryjyrää, jota vedettiin traktorilla Hatanpäältä Hervannan perukoille. Kahdentoista kilometrin matkaan meni puoli työpäivää. Seuraavana päivänä ilman jyrää siihen kului silti toista tuntia, ja pomo kysyi, miksi niin hitaasti. Kinnunen syytti traktorin huonoja jarruja. ”Oikeasti olin vain lusmuillut.” Onneksi jarrut todettiin huollossa huonoiksi, ja työpaikka säilyi. Parin viikon kuluttua hän laski, että ylioppilaslahjarahat ja pullopoikavuosien säästöt riittäisivät syksyyn, ja lopetti työt.

Laiskuuden teoria

Kinnunen ei ole vain laiska, hän on laiskuuden teoreetikko. MIT:ssä keväällä 2005 hän perusteli joutilaan päivänsä näin: jäljellä oleva työ oli pelkkää hauskanpitoa, ”and when work is going to be fun, I do not want to do it at once. Why should I use up all fun in a hurry?” Vuotta myöhemmin hän puolusti ajatusten hautomista: joku voisi väittää hänen vitkastelevan, ”but would be wrong. Important things are happening, solutions are taking shape”. Päiväunille hänellä oli oma teesinsä: ”Taking a nap is the best way of breaking the spell of procrastinating and lack of creativity.” Jokaisella työpaikalla pitäisi hänen mielestään olla runsaasti sohvia nokosia varten.

Teoria sai tieteellistä tukea vuonna 2012, kun hän luki Frank Partnoyn kirjan Wait – the useful art of procrastination. Siitä hän oppi, ettei ole syytä hötkyillä: päätökset kannattaa tehdä viime hetkellä, kunhan tarvittava tieto on silloin käsillä.

Vuonna 2017 laiskuudesta tuli terveysneuvo. Kirjoituksessa Miten välttää ylikunto töissä? hän muistuttaa, että kunto nousee levossa eikä harjoitellessa, ja ylikunnon välttäminen vaatii ”hieman laiskuutta”. Työelämässä ylikuntoiset on helppo tunnistaa: heillä on aina kiire, mutta aina aikaa puhua kiireestään. Lääke on yksinkertainen: opetella sanomaan ”ei” ja muistaa laiskotella. Kirjoitus päättyy kehotukseen: ”Laiskotelkaa! Hassutelkaa!”

Laiskuudella on Kinnuselle myös kielellinen ulottuvuutensa. Vuonna 2006 hän ehdotti, että englannin No loitering -kylttien suomenkielinen vastine ”Asiaton oleskelu kielletty” vaihdettaisiin muotoon ”Norkoilu kielletty”. Kumpikin sana kuulosti hänestä laiskalta, joutilaalta ja melkein vastakulttuuriselta.

Laiska ja opportunisti

Laiskuus on ohjannut myös uravalintoja. Kirjoituksessa Digisauruksen tunnustuksia (2023) Kinnunen tunnustaa, ettei ole kiinnostunut tietotekniikasta, vaikka on tehnyt koko työuransa sen parissa. Perustelu on käytännöllinen: jos ei ole perintörikas, ”on syytä tehdä hommia, joista saa rahaa mahdollisimman vähällä vaivalla ja mahdollisimman miellyttävissä olosuhteissa”. Tietojärjestelmät ovat olleet siistiä sisätyötä. ”Olen siis laiska, opportunisti ja koulutustani vastaavassa työssä.” Työ vie hänen älyllisestä kapasiteetistaan vain pienen osan, ja loppu jää muuhun. ”Onnekas olen.”

Saman vuoden syksyllä hän luki Oppenheimerin elämäkertaa. Hans Bethen mukaan Oppenheimerilta puuttui Sitzfleisch, istumalihakset: hän ei malttanut keskittyä yhteen asiaan tarpeeksi pitkään. Kinnunen tunnisti itsensä. Istumalihakset ovat riittäneet kahteen graduun mutta eivät väitöskirjaan, eivätkä edes tutkimusryhmän hakemukseen. ”Työelämässä olen kokenut itseni laiskaksi koko työurani.” Katumusta ei kuitenkaan ole: ”Hyvää elämää tämäkin on, ja varmaan vastakin.”

Arjessa laiskuus näkyy pienissä valinnoissa. Pyöränsä hän huollattaa ammattilaisilla, koska ”olen laiska, minulla ei ole työkaluja eikä autotallia”. Tukholman satamasta keskustaan hän valitsee aina kalliimman Vikingin bussin ”ihan vaan laiskuuttani”. Kovalla pakkasella vuonna 2014 häntä laiskotti niin, että hän sääti itselleen pyöräilyn pakkasrajaksi -15 astetta. Samana talvena hän kirjasi erään maanantain tilastot: töitä kuusi tuntia, kuntoilua neljä ja puoli tuntia ja järjestötoimintaa puolitoista tuntia. ”Laiskahkoa?”

Levoton laiska

Laiskuudessa on kuitenkin ristiriita. Joulukuussa 2004 Kinnunen huomasi, ettei osaa olla lomalla kotona tekemättä mitään: ”I have heard that others can stay at home, do some small things, idle. I cannot.” Hänen oli päästävä jonnekin, mieluiten ulkomaille. Kun hän yritti laiskotella kotona, hän ahdistui ja lähti hoitamaan virastoasioita.

Laiskottelu onnistuu parhaiten matkalla. Gironassa heinäkuussa 2022 kuuma iltapäivä kului sohvalla Tour de Francea katsellen, lehtikioskilla kuulumisia vaihtaen ja The Economistia ostaen. Lasissa oli tummaa vermuttia, eikä illalliselle ollut kiire vielä tuntiin. ”Kuluvat päivät näinkin. Laiskotellen.”

Hyvä ja huono laiskuus

Kaikki laiskuus ei kelpaa. Kinnusen ruumiillinen mukavuudenhalu on sallittua, mutta älyllistä laiskuutta hän ei siedä. Hänen mielestään elementtitalojen haukkuminen ”neukkukuutioiksi” kertoo älyllisestä laiskuudesta ja haukkujan oppimattomuudesta. Tekoälyn tuottamista raporteista hän kysyy, mitä tapahtuu, jos käyttäjä on liian laiska ymmärtääkseen niiden päättelyä. Autolla kävelylenkille ajavat saavat koronakeväänä 2020 lyhyen tuomion: ”Laiskamadot!” Bostonissa hän listasi jo vuonna 2005 amerikkalaisten outouksiin ihmiset, jotka kutsuvat laiskuuttaan kävellä kilometri mukavuudeksi.

Laiskan saldo

Laiskaksi tunnustautuneen miehen tuotanto on silti melkoinen. Blogissa on yli 2 700 kirjoitusta ja yli 800 000 sanaa, mikä vastaa noin seitsemää paksua kovakantista kirjaa. Siihen sisältyy yli 430 kirja-arviota, 172 kirjoitusta Helsingin kaduista ja kymmeniä muistelmia. Helsingin Sanomien mielipidesivuille on mennyt yli neljäkymmentä kirjoitusta. Lisäksi hän on pyöräillyt Travemündestä Lissaboniin, kiertänyt Euroopan junilla ja johtanut Helsingin Polkupyöräilijöitä.

Kinnuselle laiskuus ei ehkä olekaan tekemättä jättämistä. Se on taitoa tehdä se, mikä on hauskaa, ja jättää loput vähemmälle. Hän ei tuhlaa hauskaa kiireessä, ottaa nokoset kun luovuus loppuu ja istuu terassilla, kun muut kehuskelevat kiireellään. Kuusikymppiselle voi toivoa vain lisää samaa.

Laiskotelkaa! Hassutelkaa! Ja onnea, Mane.

Lähteet blogista (20)

↑ Sisällysluetteloon

Matti Kinnunen, näkemyksiä politiikasta ja paikka poliittisella kartalla: ”Talous välineenä eikä päämääränä”

Matti Kinnunen täyttää 60 vuotta 31. heinäkuuta 2028. Hän on kirjoittanut politiikasta mielipidesivuille vuodesta 1990, väitellyt siitä verkossa vuodesta 1987 ja ollut kerran itsekin ehdokkaana. Tämä on muotokuva hänen poliittisista näkemyksistään ja yritys paikantaa ne kartalle.

Helpoin tapa paikantaa Matti Kinnunen poliittiselle kartalle on hänen itse julkaisemansa aineisto. Helmikuussa 2017 hän oli Helsingin Vihreiden kuntavaaliehdokas ja vastasi Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien vaalikoneisiin. Kaikki 55 vastaustaan perusteluineen hän julkaisi blogissaan. Niistä piirtyy kuva, joka pitää yllättävän hyvin koko neljänkymmenen vuoden ajan: ihmisoikeuksissa ja elämäntavoissa hän on liberaali, ympäristössä ja kaupungissa vihreä, talouspolitiikassa keskustan vasemmalla puolella ja kaikessa epäluuloinen hierarkioita kohtaan.

Rauhanpiipusta hävittäjiin

Poliittinen kirjoittaminen alkoi Tampereen teknillisessä korkeakoulussa syksyllä 1987. Keskusteluryhmissä väiteltiin autoilusta, ydinvoimasta, armeijasta ja sodasta, ja Kinnunen nautti saadessaan ärsyttää teekkarikavereitaan uusilla mielipiteillään. Helsingissä opiskeluvuosien alussa hän oli mukana Rauhanpiipussa, joka oli opiskelijoiden ”erittäin anarkistinen rauhanyhdistys”. Rauhanpiippu loppui, kun se lakkautti oman hallintonsa.

Yksi hänen ensimmäisistä Helsingin Sanomissa julkaistuista mielipidekirjoituksistaan ilmestyi maaliskuussa 1990. Siinä hän vastusti 10 miljardin markan hävittäjähankintaa juuri, kun Euroopassa riisuttiin aseita ja muurit murtuivat. Rahat olisi pitänyt käyttää ympäristön suojeluun: ”Ekokatastrofi ei tunne valtioiden rajoja eikä piittaa ilmatilan valvonnasta.” Samana keväänä hän osallistui Helsingin pyörämielenosoituksiin. 1990-luvulla hän oli aktiivinen Aseistakieltäytyjäliitossa, kirjoitti vihreiden Ylevi-keskustelupalstalle ja matkusti ylioppilaskunnan vihreiden kanssa Tarttoon pian Viron itsenäistymisen jälkeen. Siviilipalveluksen hän suoritti vuonna 1997.

Pasifisti, joka ei siedä pomoja

Pasifismi on pysynyt, mutta sen perustelut ovat tarkentuneet. Keväällä 2023 hän kirjoitti, ettei kadu siviilipalvelustaan: ”pasifismi on yhä yhtä tärkeää kuin 1990-luvulla”. Myös hänen allergiansa hierarkisille pakko-organisaatioille oli ennallaan. Muutamaa viikkoa myöhemmin hän oli itsereflektiossaan vielä suorempi: ”Nyt olen tajunnut, että välttelin armeijaa vain ja ainoastaan siksi, että en kestä hierarkisia yhteisöitä enkä siedä komentelua.” Pasifistiksi hän tunnustautuu edelleen, mutta ei ehdottomaksi: ”mielestäni väkivalta on noin yleisesti väärä ratkaisu, mutta puolustautua sopii ja pitääkin.”

Turvallisuuspolitiikasta hän on kirjoittanut myös ironisesti. Kun puolustusministeri totesi vuonna 2010 itsenäisen puolustuksen mahdottomaksi, Kinnunen ehdotti Helsingin Sanomissa johdonmukaista ratkaisua: koska liittolaiset eivät hyökkää toistensa kimppuun, Suomen on liittouduttava Venäjän kanssa. ”Solmikaamme uusi ja uljas yya-sopimus, niin yksikään naapuri ei voi hyökätä kimppuumme ja voimme nukkua yömme rauhassa.”

Vihreä, mutta ei puolueen sotilas

Puoluekanta on löytynyt vähitellen. Syksyn 2004 kunnallisvaalien alla hän teki vaalikoneita ja huomasi, että osa vihreistä ehdokkaista jakoi hänen näkemyksensä melko tarkasti. Joskus esiin nousi myös kokoomuslainen, ”but never anyone from any left-wing party. I am shifting ...” Vuotta myöhemmin MIT:ssä hän päätti ryhtyä kansanedustajaksi. Puolue puuttui vielä: ”Greens are maybe closest to my views”, mutta ehkäpä pitäisi perustaa oma puolue, ”A liberal and strict party.”

Vuonna 2013 hän oli jäsenenä vihreissä yhdistyksissä Tieteen ja tekniikan vihreissä (Viite) ja Helsingin vihreässä seurassa sekä pyöräilijöiden, kaupunginosaseuran ja avoimen tiedon järjestöissä. Huhtikuussa 2016 Helsingin Vihreät valitsi hänet ehdokkaaksi vuoden 2017 kuntavaaleihin. Pääteemaksi hän arveli ”hyvä elämä, talous välineenä eikä päämääränä”, ja yksityiskohdiksi pyöräilyn, tietotekniikan ja kaupunkisuunnittelun. Pyöräilyssä hänen tavoitteensa oli kaupungin tavoitetta kaksi kertaa kunnianhimoisempi: kolmannes kaikista matkoista kymmenessä vuodessa. Vaalitulos oli hänen omien sanojensa mukaan ”huonolla menestyksellä”. Luottamustehtävän hän sai silti: vuosina 2017–2022 hän toimi käräjäoikeuden lautamiehenä. ”Minä olin vihreä lautamies.”

Järjestöissä hän ehti enemmän kuin puoluepolitiikassa. Hän oli perustamassa Open Knowledge Finlandia, toimi Roihuvuori-seuran puheenjohtajana vuonna 2014 ja Helsingin Polkupyöräilijöiden puheenjohtajana vuosina 2015–2016. Taustalla oli tarve ”osallistua yhteiskuntaan muutoinkin kuin veronmaksajana”.

Vaalikoneen mies

Vuoden 2017 vaalikonevastaukset ovat Kinnusen poliittinen ohjelma tiiviissä muodossa. Ihmisoikeuksissa hän on universalisti. Paperittomien perusterveydenhuollosta kieltäytyminen olisi ”raakalaismaista ja suomalaisen yhteiskunnan perusarvojen vastaista”, ja turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus pitää ottaa vastaan. Apua annetaan tarpeen mukaan, ”ei apua tarvitsevan kansalaisuudesta, sukupuolesta, tukan pituudesta tai muusta vastaavasta seikasta” riippuen. Samaa sukupuolta olevien avioliitto ja eutanasia saavat täyden kannatuksen. Kun kysyttiin kodista, uskonnosta ja isänmaasta, hän vaihtoi perinteet toisiin: ”Perinteiset arvot: humanismi, valistus, vapaus, veljeys ja tasa-arvo muodostavat hyvän arvopohjan.”

Kaupungissa hän on radikaali. Kävelykeskustaa pitää laajentaa poistamalla ajokaistoja, autopaikkavaatimuksista pitää luopua, ja pyörätiet pitää aurata ennen autoteitä. Koko Suomen pitämiseen asuttuna hän ei usko, ja kuntaliitoksia pääkaupunkiseudulla hän vastustaa, koska naapurikuntien liikennesuunnittelu lähtee liian erilaisista arvoista.

Taloudessa hän on käytännöllisempi kuin moni vihreä. Ilmaisia julkisia palveluita hän ei kannata, koska ”Ilmaisen palvelun kysyntä on rajaton.” Yksityistämistä pitää arvioida tapaus kerrallaan, ”kokeillen ja mitaten”. Maksuton joukkoliikenne olisi hänestä huono ratkaisu, ja samalla rahalla rakentaisi mieluummin yömetron ja kymmenen kilometriä uutta raitiotietä vuodessa. Poikkeuksen tekevät kirjastot ja yleisluennot, jotka ovat ”liki ainoita palveluita, joiden täydellistä maksuttomuutta kannatan”. Kulttuurista leikkaamista hän pitää typeryytenä: ”Mitä meistä tulisi ilman taidetta - pelkkiä rahaa palvovia raakalaisia.” Tuloeroja ei pidä kasvattaa, mutta ei pidä tavoitella tasatulojakaan, ja keinoksi kelpaa progressiivinen verotus. Kurinpitoa hän epäilee yleisesti, koska ei halua ihmisten toimivan ”vain kurin eli ulkoisen pakon vuoksi”.

Talous välineenä

Kinnusen talouspoliittinen ajattelu on kehittynyt tasaisesti samaan suuntaan. Jo vuonna 1993 hän vaati kokoomukselta hiilidioksidiveroa, kalliimpaa energiaa, joukkoliikennettä suosivaa liikennepolitiikkaa ja panostusta koulutukseen ja tutkimukseen. Samana syksynä hän ruoti työministerin ehdotusta työttömien työvelvollisuudesta ja huomautti, että laki jo velvoittaa työttömän olemaan työmarkkinoiden käytettävissä: ”Hänen on laiskoteltava.” Vuonna 2006 hän kirjoitti, ettei lamaa voi hoitaa lisäämällä työttömyyttä: ”We have to take loan and be Keynesian.”

Koronakeväänä 2020 hän ihmetteli ekonomistien ja ministerien ”kipeydenkaipuuta” ja kysyi: ”Miksei politiikan tavoitteena voisi olla mahdollisimman hyvä elämä?” Vuoden 2023 eduskuntavaaleja hän kutsui velkavaaleiksi, joista puuttui arvokeskustelu kokonaan. Kokoomuksen budjettitasapaino ei hänestä ole arvo vaan väline, demareiden arvona tuntuu olevan nykyisen rakenteen säilyttäminen, ja perussuomalaisten juustohöylä kertoo, ettei heillä ole arvopohjaa ollenkaan. Hallitusneuvotteluja seuratessaan hän teki henkilökohtaisen päätöksen: ”olen päättänyt että minun elämääni talousfanaatikot eivät pilaa. Siksi otan rennosti, juon kahvit torilla ja liikun fillarilla.”

Vuonna 2024 hän liittyi Demosin opintopiiriin, joka luki kapitalismin kriisejä käsittelevää verkkokurssia. Marxilainen taloustulkinta oli hänelle vieras, mutta johtopäätös tuntui selvältä: ”Nykyinen tapa järjestää talous ei voi jatkua.”

Vasemmalla, mutta ei vasemmistossa

Kinnunen ei kuitenkaan ole koskaan ollut vasemmistolainen. Vuonna 2006 hän kiinnitti huomiota siihen, että talonvaltaajat perustelivat toimintaansa resurssien tehokkaalla käytöllä, vaikka vastustivat tehokkuutta muualla: ”They really try to have it both ways.” Hannu Salaman romaaneissa häntä väsyttää ”poliittinen ummehtuneisuus”, ja hän on arvostellut edistyksellisiä siitä, että nämä vähättelevät ulkomaalaisten osaamista samalla tavalla kuin muukalaisvihamieliset. Liberaalipuolueen ehdotus lopettaa kansalaisopistojen rahoitus oli hänestä ”sivistymätön, moukkamainen”.

Kaikkein kovimmin hän on arvostellut oikeistopopulismia. Trumpin lupauksen karkottaa 11 miljoonaa siirtolaista hän laski vuonna 2024 logistisesti mahdottomaksi ja vertasi historiallisiin joukkokarkotuksiin. Vuonna 2023 hän kirjoitti: ”Kokoomuksen ja persujen maalaama hyvä elämä on painajaismaisen synkkää, pelon määrittämää, loputonta puurtamista ihan vain talouslukujen vuoksi.”

Paikka kartalla

Jos Kinnusen näkemykset sijoittaa tavalliselle kaksiulotteiselle kartalle, hän päätyy selvästi liberaaliin päähän ja talousakselilla keskustan vasemmalle puolelle. Ympäristö ja kaupunki tuovat kolmannen ulottuvuuden: niissä hän on vihreämpi kuin moni vihreä. Neljäs ulottuvuus on hänen omansa: hän ei siedä komentelua, ei armeijassa, ei työpaikalla eikä politiikassa. Opiskeluvuosien anarkistinen rauhanyhdistys ja kuusikymppisen vapaa-ajattelijan kahvit torilla eivät ole kovin kaukana toisistaan.

Kaikessa toistuu sama kysymys, jonka hän esitti jo vuoden 2016 ehdokasilmoituksessaan: mikä on hyvä elämä, ja miten talous saadaan palvelemaan sitä? Hänen vastauksensa on pysynyt samana: talous on väline eikä päämäärä.

Lähteet blogista (18)

↑ Sisällysluetteloon

Matti Kinnunen MIT:ssä: ”Life could not get much better”

Matti Kinnunen täyttää 60 vuotta 31. heinäkuuta 2028. Vuonna 2005 hän opiskeli Massachusetts Institute of Technologyssa Bostonissa ja kirjoitti siitä englanninkieliseen blogiinsa lähes joka päivä. Tämä muotokuva on koottu noista kirjoituksista.

Aamulla 3. tammikuuta 2005 Matti Kinnunen heräsi Bostonin Back Bayssa kello 3.20 eikä saanut enää unta. Hän oli nähnyt painajaisia opiskelusta, ja ensimmäinen päivä MIT:ssä oli edessä. Huomenna piti pukeutua pukuun, ”and I do not really know how to tie the tieknot”. Hän käveli kouluun, ja ensimmäisenä tehtävänä oli rakentaa Lego-robotti, joka ottelisi sumopainin tapaan muiden ryhmien robotteja vastaan.

Illalla jännitys oli jo hellittänyt. SDM05-luokalla oli 62 opiskelijaa ainakin yhdestätoista maasta, ja suomalainen huomasi, että harva heistä oli suunnitellut yhtä suuria järjestelmiä kuin hän. Kukaan muu ei ollut myöskään matkustanut yli 45 maassa tai saanut viittä patenttia. ”So, maybe I do not have to continue waking up at 4 am due to nervousness.” Silti hän tiesi, että opittavaa riittäisi: ”it is a realization of a longtime dream to be studying in MIT.”

Sotahistoriaa pääsykokeessa

Kinnunen haki MIT:n System Design and Management -ohjelmaan, joka yhdistää insinööritieteet ja johtamisen. Hän on myöhemmin arvellut, että sisään pääsyyn vaikuttivat työhistoria suurten järjestelmien parissa, filosofian professorin ylistävät suositukset, puolison hioma hakemusessee ja Hongkongissa tehdyt testit. Pääsykoehaastattelussa ohjelman johtaja, sukellusvene-eversti, keskusteli hänen kanssaan lähinnä sotahistoriasta.

Back Bayn opiskelijayksiö oli noin 20 neliömetrin kokoinen. Talvella ikkunasta veti, ja lämmittimenä toimi hänen mukaansa iso hiustenkuivaaja. Kesällä asunnossa oli kuuma. Pyykit hoiti pesula, ja käytännön asiat hän järjesti niin, ettei niitä tarvinnut miettiä: hän osti yhdeksän samanlaista T-paitaa.

Lean studying

Ensimmäinen kuukausi oli ”boot camp”. Työtä oli niin paljon, että ainoa todellinen ongelma oli hänen mukaansa lukuajan puute. Systeemiarkkitehtuurin luennot piti Ed Crawley: ”Really good material, lightning fast speed, no repetition, and really lots of homework and reading to do.”

Paineen alla Kinnunen kehitti oman menetelmänsä, jonka hän nimesi Toyotan tuotantofilosofian mukaan ”lean studyingiksi”. Periaatteita oli kymmenkunta. Tehtävät tehtiin heti, kun aikaa oli, koska ”it is always faster to continue doing something than to start anew”. Ajatuksia kehiteltiin kävellessä, ja ongelmat ladattiin mieleen ennen nukkumaanmenoa, jolloin ne olivat aamulla selvempiä. Jos menetelmä toimisi, hän aikoi kirjoittaa siitä kirjan, myydä sen kaikille kamppaileville opiskelijoille ”and laugh all the way to the bank”.

Keväällä ja kesällä hän otti niin monta kurssia kuin pystyi: riskianalyysia, järjestelmien optimointia, laskentatoimea, tuotekehitystä, häiritseviä teknologioita, RFID:tä ja ilmaliikennepolitiikkaa. Kesällä hän laski kursseja kertyneen kuusitoista. Arvosanat olivat erinomaiset, ja keskiarvo oli kesällä 4,8 asteikolla, jonka huippu on 5.

Apollo

Tärkein kurssi oli Engineering Apollo, jota vetivät tekniikan historioitsija David Mindell ja Apollo-ohjelmassa itse työskennellyt professori Laurence Young. Kurssilla vieraili ohjelmassa mukana olleita ihmisiä. Apollo 16:n kuumoduulin lentäjä Charlie Duke kertoi, että kuuhun lähtöä edelsi kuusi vuotta koulutusta, mutta kuussa tärkein ohje oli ”geology 101, pick one of each color”. Apollon ohjaustietokoneen ohjelmoijat kertoivat, miten ohjelmia muutettiin kesken lennon.

Suurimman vaikutuksen teki Robert Seamans, Apollon aikainen NASAn apulaisjohtaja, joka oli silloin 87-vuotias. Hän korosti, että suuria ohjelmia on katsottava kokonaisuutena ja että päätöksiä ei voi sanella. Tärkeintä oli saada suuri joukko lahjakkaita ja mielipiteellisiä ihmisiä toimimaan yhdessä. ”I do consider Seamans as one of the real heroes of large scale systems development.” Kinnunen haastatteli myös John Houboltia, joka oli ollut vastuussa siitä, että kuuhun laskeuduttiin pienellä erillisellä moduulilla. Haastattelussa selvisi, että kolmen astronautin miehistöstä ei ollut koskaan tehty tietoista päätöstä.

Kurssia varten hän luki 500 sivua Neuvostoliiton kuuohjelmasta ja päätteli, että syy epäonnistumiseen ei ollut keskussuunnittelu. Päinvastoin, Apollo oli johdettu paljon keskitetymmin, kun taas Neuvostoliitossa kenelläkään ei ollut kokonaisvastuuta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän tiivisti kokemuksensa suomeksi: ”Huikea kurssi. En ole koskaan oppinut muutamassa kuukaudessa yhtä paljon suurten järjestelmien suunnittelusta.”

Bostonin arkea

Opiskelun ohessa Kinnunen tutki Amerikkaa. Blogissa kasvoi kaksi luetteloa, ”Good things in USA” ja ”Strange things in USA”. Hyviä asioita olivat Boston Common, Chinatownin vietnamilainen Pho Pasteur ja Newbury Comics. Outoja olivat esimerkiksi ihmiset, jotka kutsuivat kilometrin kävelemisen välttämistä mukavuudeksi. Suihkuista hän kirjoitti oman tekstinsä: maailman teknisesti edistyneimmässä maassa suihkupäät sinkosivat veden seinille. Kunnon kahviloita hän ikävöi: ”a real cafe has some newspapers for the customers to read.”

Kirjastoja MIT:llä oli ainakin 14, ja niissä hän viihtyi paremmin kuin ohjelman toimiston kopeissa, varsinkin ikkunapaikalla. Lauantailounaat hän söi usein opiskelukaverinsa Kumarin kanssa, ja välitunneilla pelattiin flipperiä. Pitkät kävelyt Charles-joen varrella pitivät mielen virkeänä, ja kesäksi hän hankki polkupyörän. Muddy Charles -pubissa juotiin luokan tuopit.

Järjestelmäarkkitehdin kutsumus

Syksyllä 2005 Kinnunen keskittyi lopputyöhönsä, joka käsitteli järjestelmäarkkitehtuurimallien kompleksisuuden mittaamista (On complexity measures for systems architecture models). Hän heräsi aamuisin täynnä energiaa miettimään kompleksisuusmittoja ja kehitti Crawleyn ajatuksista arviointikehikon. ”I have to say, using American English, that I just love systems architecting. It is such a nice mixed field of art and science, engineering and philosophy.” Kun hän oli jättänyt etiikan kurssin pois, hänellä oli kuusi ja puoli päivää viikossa aikaa ajatella järjestelmäarkkitehtuuria. ”Life could not get much better (on the intellectual side).”

Marraskuussa hän muotoili tavoitteensa: hän halusi tulla niin hyväksi järjestelmäarkkitehdiksi kuin mahdollista, ”hopefully one of the best in the world”. Syy ei ollut raha eikä maine, vaan se, että työ oli tärkeää ja hauskaa. Myös maine kasvoi: syyskuussa professori Olivier de Weck kertoi luokassa kuulleensa kollegaltaan, että SDM05-luokalla oli Matti-niminen opiskelija, johon hän tutustuisi pian.

Lopputyön kirjoittaminen yksin oli raskaampaa kuin ryhmätyö, ja hän kirjoitti joulukuussa: ”Definitely, writing thesis all alone is not for me.” Työ valmistui 20. joulukuuta 2005. Tammikuussa 2006 hän palautti lopullisen version ja julisti itsensä viralliseksi insinööriksi: ”you may start to address me as 'Your Highness, Master of Science in Engineering and Management'. Or, shortly 'nerd'.”

Valmistuminen ja kaipaus

Valmistujaisjuhla oli kesäkuussa 2006, kun Kinnunen oli jo palannut Helsinkiin ja lensi takaisin Bostoniin juhlaa varten. Juhlapuhujana oli Yhdysvaltain keskuspankin pääjohtaja Ben Bernanke, ja Kinnunen myönsi vuodattaneensa kyyneleen puhetta kuunnellessaan. ”Finally, I have graduated from MIT, joined the ranks of the famous MIT alumni.”

Saman vuoden lopussa hän kirjoitti, mitä kaipasi. Hän muisti pitkät keskustelut insinööritaidosta ja liiketoiminnasta, kiireiset kahvitauot, valvotut yöt ja saavutuksen ilon, kun kaikki oli valmista. Hän muisti myös pitkät kävelyt joen varrella ja lauantailounaat. ”I was happy then (although S claims that I was very desperate more or most of the time - my memory may have selection bias).” Hän mietti, voisiko MIT-mielentilan luoda uudelleen Suomessa: uppoutua työhön, opiskeluun ja politiikkaan, tavata ystäviä, lukea paljon ja olla alistumatta yhdeksästä viiteen -elämään. ”The goal is to live leaving nothing for regret, sparing no effort.”

Vuonna 2006 hän haki MIT:hen vielä tekemään väitöskirjaa liikkumispalveluista ja kaupunkisuunnittelusta. MIT ei innostunut, ja vuonna 2023 hän totesi olevansa siitä nykyään iloinen: ”1,5 vuotta USA:ssa oli kyllä ihan tarpeeksi.”

MIT-vuosi jätti pysyvän jäljen. Vuonna 2023 hän kirjoitti oppineensa siellä ennen kaikkea, miten olla parempi järjestelmäarkkitehti: arkkitehti poistaa monimerkityksisyyden vaatimuksista ja monimutkaisuuden suunnitelmista ja suuntaa luovuuden tärkeimpiin kohtiin. ”Nämä kolme osaamista ovat hyvin lähellä teoreettisen filosofian ydintä.” Filosofi oli mennyt insinöörikouluun ja huomannut, että ne olivat pohjimmiltaan sama asia.

Lähteet blogista (17)

↑ Sisällysluetteloon

Matti Kinnusen ajatuksia konsultoinnista ammattina ja liiketoimintana

Matti Kinnunen täyttää 60 vuotta 31. heinäkuuta 2028. Hän on työskennellyt konsulttina yli vuosikymmenen ja kirjoittanut blogiinsa sekä konsultin arjesta että siitä, mitä organisaatiot hänen mielestään tekevät väärin. Tämä muotokuva on koottu noista kirjoituksista.

Helmikuun 5. päivänä 2015 Kinnunen kirjoitti blogiinsa päivästä, jota hän kutsui konsultin torstaiksi. Hän kertoi siitä kolmannessa persoonassa, kuin olisi seurannut itseään sivusta. Päivään mahtui neljän eri asiakkaan töitä, kaksi ennen lounasta ja kaksi sen jälkeen, ja välissä sivutoimena Helsingin Polkupyöräilijöiden puheenjohtajan tehtäviä. Lounaaksi oli sushia. Iltapäivällä hän piti oikeusministeriössä nettiäänestystä käsittelevän työpajan ja totesi, että ”ministeriön virkamiehet ovat uskomattoman fiksuja ja mukavia ja huumorintajuisia”. Sieltä matka jatkui junalla Espooseen keskustelemaan kaupungin digitalisaatiosta, ja illalla vuorossa oli vielä spinning-tunti. Teksti loppuu kahteen sanaan: ”Ihana päivä.”

Siinä on konsultointi niin kuin Kinnunen sen parhaimmillaan näkee: paljon erilaisia ihmisiä, paljon opittavaa ja vähän rutiinia.

Ikuinen amatööri

Kinnunen ei ole koskaan esittänyt olevansa jonkin alan vanha mestari. Vuonna 2023 hän aloitti kirjoituksen sanoilla ”Ikiaikaisena amatöörinä” ja huomautti, että hänet on useimmiten palkattu tekemään töitä, joita hän ei ollut tehnyt koskaan aiemmin. Hänen mielestään se ei ole ongelma vaan ammatin ydin. ”Konsulttihomma on tavallaan helppoa: pitää vain oppia asioita nopeasti, puhua epäröimättä ja paljon, ja heilutella käsiä.”

Lause on itseironinen, mutta sen takana on vakava ajatus. Filosofian maisteri ja MIT:n järjestelmäinsinööri myy ennen kaikkea kykyä ymmärtää uusi asia nopeasti ja tehdä siitä selkeä. Hän on kuvannut työtään näin: ”Työni on ajattelua, lukemista, kirjoittamista ja keskustelemista, päättelyä ja asioiden selkeyttämistä.”

Koronapäiväkirjassaan vuonna 2020 hän katsoi taaksepäin: ”Konsulttina työskentelin vuosikymmenen. Se oli opettavaista, näin lukemattomia yrityksiä sisältäpäin, opin esiintymään ja kalvoilemaan, joskaan jälkimmäistä taitoa en arvosta.”

Rehellisyyden nimissä hän on myöntänyt, että ammatinvalintaan vaikutti muukin kuin intohimo. Vuonna 2023 hän tunnusti, ettei ole erityisemmin kiinnostunut tietotekniikasta, ja selitti, miksi työskentelee silti tietotekniikan parissa konsulttina: ”Se on yhä helpoin ja mukavin tapa hankkia elantoni.” Työ antoi myös tilaisuuden soveltaa filosofin käsitteellistä ajattelua. ”Olen siis laiska, opportunisti ja koulutustani vastaavassa työssä.” Laiskuuden filosofiasta kerrotaan enemmän toisessa muotokuvassa, mutta tässä se näkyy käytännössä: jos työn voi tehdä ajattelemalla, sitä ei kannata tehdä raatamalla.

Kalvoista ajatteluun

Kinnusen suhde konsulttialan pääasialliseen työkaluun, PowerPointiin, on ollut koko uran ajan hankala. Jo vuonna 2004 hän kirjoitti, että monien kalvojen laatu ei läpäisisi edes alakoulua. Kun hän MIT:n lopputyötä tehdessään vuonna 2005 huomasi itse piirtävänsä kaavioita PowerPointilla, hän moitti itseään: ”What a spineless, un-pricipled wimpy I have become.”

Tekoälyn tulo antoi saman ajatuksen uuden muodon. Vuonna 2023 hän pohti, täyttääkö tekoäly toimistotyöläisten päivät, ja kirjoitti pelkäävänsä, että tuottavuuden räjähdystä seuraa ymmärryksen romahdus: ”toimistotyössä ei ole ollut pulaa tekstistä, mutta ajattelusta ja ymmärryksestä on ollut.” Kaksi vuotta myöhemmin hän oli toiveikkaampi. Jos raporttien kirjoittaminen halpenee, ajattelusta tulee arvokkaampaa: ”AI makes intellectual work more valuable, and thus also intellectuals!”

Kokonaisarkkitehti ilman tavoitetilaa

Kinnusen oma erikoisala on kokonaisarkkitehtuuri, eli se, miten organisaation toiminta, tieto ja tietojärjestelmät sovitetaan yhteen. Hänen näkemyksensä on poikkeava. Perinteisissä menetelmissä, kuten TOGAFissa, piirretään ensin tavoitetila ja sitten tie sinne. Kinnusen mielestä tavoitetila on harhaa, koska maailma muuttuu ennen kuin sinne ehditään.

Hollantilaisen arkkitehtuurikirjoittaja Gerben Wierdan ajatuksista innostuneena hän ehdotti vuonna 2024 siirtymää ”tavoitetila-aaveiden metsästyksestä oletusten määrittelyyn”. Arkkitehdin pitää kirjata, mitä oletetaan pysyvän ja mitä voi muuttua, ja rakentaa järjestelmät niin, että ne kestävät minkä tahansa järkevän strategian. Syy on yksinkertainen, ja hän muotoili sen vuonna 2025: ”it is way easier to change strategy than it is to change enterprise architecture.”

Ajatus juontaa MIT:hen. Siellä hän oppi, että arkkitehdin tehtävä on poistaa monimerkityksisyys ja monimutkaisuus ja suunnata luovuus sinne, missä sitä tarvitaan.

Arvoa asiakkaalle, ei mittareita

Konsulttina Kinnunen on nähnyt paljon julkista sektoria, ja hänen bloginsa on täynnä huomioita siitä. Vuonna 2014 hän ihmetteli, ettei virastoissa juuri koskaan lasketa hankkeiden nykyarvoa eli sitä, kannattaako investointi ylipäätään. Kirjoitus päättyy lauseeseen ”Konsultti ihmettelee, veronmaksaja itkee.”

Samana vuonna hän esitteli Toyotan periaatteen, jonka mukaan 80 prosenttia ajasta pitäisi käyttää suoraan asiakkaalle arvoa tuottavaan työhön, ja pohti, voisiko valtiokin toimia niin. Se vaatisi hänen mukaansa kokousten vähentämistä ja raportoinnin tarpeellisuuden miettimistä. Perään hän satirisoi Suomen Akatemian mittareita, joiden mukaan rahoitetusta tutkimuksesta täydet sata prosenttia tuotti yhteiskunnallista hyötyä. Tietohallinnon blogissa vuonna 2013 hän ehdotti, että tietojärjestelmähankkeiden tärkeysjärjestys kysyttäisiin käyttäjiltä eikä johdolta, koska ”Ei johtotehtävä tee tekijästään sen viisaampaa.”

Johtamisesta hän on kirjoittanut ironisesti esimerkiksi johtajasta, joka valvoo alaistensa kahvitaukoja. Vakavammin hän on puolustanut ajatusta, että ihmisiä motivoivat autonomia, osaaminen ja merkitys eikä raha. Vuonna 2017 hän kirjoitti kuntien bonusjärjestelmistä otsikolla ”Bonuksien sijaan autonomiaa, oppimista ja merkitystä”.

Kriittisyys ulottuu myös yritysjohtoon. Vuonna 2012 hän kirjoitti suomalaisista johtajista, jotka nousukaudella ottivat menestyksestä kunnian itselleen ja laskukaudella syyttivät valtiota. Jos he keskittyisivät yhtä paljon strategian miettimiseen kuin valtion apuun huutamiseen, ”niin ehkäpä olisivat jopa palkkansa ansainneet”.

Liiketoiminta ideoina

Liiketoiminta kiinnostaa Kinnusta enemmän ajatusleikkinä kuin rahan lähteenä. Bostonissa vuonna 2006 hän keksi ravintolan, jossa yksinäinen ruokailija voi tilata pöytäseuraksi koiran, ja käänteisen koiranulkoilutuspalvelun, josta ihmiset voisivat vuokrata koiran tunniksi. Kumpikaan ei toteutunut.

Vakavammin hän on toiminut mentorina nuorille yrittäjille. Vuonna 2013 hän kuunteli seitsemän aloittelevan yrityksen esittelyt ja kirjoitti, että ideoita ja intoa oli enemmän kuin suunnitelmallista toimintaa. Se ei hänestä ollut vika, sillä ideat ovat tärkeämpiä kuin suunnitelma: ilman ideaa ei ole mitä suunnitella. Ongelmaksi hän arvioi tuotteistamisen eli sen, miten asiakkaalle kerrotaan, mitä hän voisi ostaa ja paljonko se maksaisi.

Hyvästä työpaikasta hän laati vuonna 2013 listan, jota mietti 45 pyöräilykilometrin ajan. Siihen kuuluivat vapaus tehdä työ parhaaksi katsomallaan tavalla, vaihtelu, uuden luominen, järjestelmäarkkitehtuurityö ”MIT-tyyliin”, ”Älykästä ja nopeaälyistä sakkia” työtovereiksi ja yritykselle jokin muu tavoite kuin kasvu kasvun vuoksi. Konsulttialan varjopuolia hän käsitteli arvostellessaan Timo Karvisen romaania Konsultti, jonka päähenkilö on etiikkakonsultti. Romaanin eettinen konsultointi ”ei edes yritä parantaa asioita vaan asioiden ilmiasua”, eli juuri sitä, mitä Kinnunen itse on kalvokulttuurissa vierastanut.

Penkillä lukemassa

Konsultin elämään kuuluvat myös hiljaiset jaksot toimeksiantojen välillä. Kinnunen on käyttänyt ne lukemiseen, kuten arvata saattaa. Vuonna 2025 hän kirjoitti Daniel Kahnemanin kirjasta Noise ja totesi, että harva konsultti lukee 500-sivuisia kirjoja. Ne kannattaisi silti lukea, ”vaikka sitten penkillä seuraavaa toimeksiantoa odottaessa kuten minä tein”. Ja perään: ”Toimeksiantoa ei tullut! Taisin lukea liikaa.”

Siinä on hänen konsulttifilosofiansa tiivistettynä. Konsultin arvo ei ole kalvoissa eikä laskutettavissa tunneissa vaan siinä, että hän ymmärtää asian paremmin kuin kukaan muu huoneessa ja osaa sanoa sen selvästi. Joskus se vaatii yhden kirjan liikaa.

Lähteet blogista (17)

↑ Sisällysluetteloon

Pyöräily: ”Polkupyörä on ajatuskone”

Pyöräily on blogin suurin yksittäinen aihe. Pyöräilystä, pyörämatkoista ja pyöräpolitiikasta kertovia kirjoituksia on noin 500, eniten vuosilta 2013, 2020 ja 2022. Kirjoitukset jakautuvat neljään juonteeseen: arkipyöräily ja sen käytännöt, pyöräilyn edistäminen Helsingissä, kunto ja harjoittelu sekä pyörämatkat. Kaikkia yhdistää sama ajatus: pyöräily on paras tapa liikkua, ajatella ja olla onnellinen.

Mistä kaikki alkoi

Ensimmäinen pyörä oli 1970-luvun alun pitkäsatulainen, ja ensimmäinen ennätys 20 km/h Papinkadun kallistuvalla pihalla Tampereella. Teininä Matti pyöräili Pispalan mäet ilman käsiä itse viritetyn takajarrukaapelin avulla. Tampereen seurakuntien pyöräretket Ahvenanmaalle ja Gotlantiin 1980-luvun alussa olivat hänen mukaansa ”jatkuvan pyöräilyintoni peruja”. Ylioppilaana tuli interrail, ja kesällä 1990 ensimmäinen suuri pyörämatka Gdańskista Istanbuliin.

Arkipyöräily: käytännön viisautta

Vuosina 2012–2015 blogissa on kokonainen käsikirja arkipyöräilystä. Talvipyöräilyn ABC ja Työmatkafillaroinnin ABC neuvovat nastarenkaat, napadynamovalot, heijastinteipin, kerrospukeutumisen ja Ortliebin laukut. Reppua hän ei suosittele, ja fiksipyöristä hän toteaa: ”fixit ja lokasuojattomat lelut eivät ole talvella tolkullisia. Tosin ne eivät ole koskaan.” HePon puheenjohtajana hän laati toimittajille 10 neuvoa pyörän ostamiseen: osta asiantuntevasta kaupasta, sopivan kokoinen, lokasuojilla, tavaratelineellä ja pistosuojatuilla renkailla. Viimeinen neuvo kuuluu: ”osta pyörä, joka on mielestäsi hyvännäköinen. Rumalla on ikävä polkea.”

Matti on myös laskenut. Kahden vuoden kirjanpidon perusteella pyöräily maksoi 8,5 euroa sadalta kilometriltä, pyörät ja huollot mukaan lukien. Tilastot ovat blogissa tärkeitä: vuonna 2012 kertyi 7 006 kilometriä ja vuonna 2013 ensimmäistä kertaa yli 10 000 (10 434 km, 569 tuntia). Myöhemmin hän arvioi liikkuvansa 700–800 tuntia vuodessa.

Ironia kuuluu asiaan. Uudemmissa kirjoituksissa hän pilkkaa pyöräilyskenen talviriitoja: hiilikuitupyörät ruostuvat suolassa, heijastimet ja lokasuojat ovat ”no-no”, ja kypäräkeskustelu alkaa joka kevät. Grant Petersenin Just ride -kirjan arviossa hän toteaa: ”Pyöräily jakaa ihmiset keskenään kiisteleviin fraktioihin kuin New Yorkin trotskilaiset. Ja hyvä niin.”

Pyöräilyn edistäjä

Pyöräpolitiikka alkoi keväällä 1990, kun Matti järjesti Mannerheimintiellä kaksi pyörämielenosoitusta, joihin osallistui liki sata pyöräilijää. 2010-luvulla hän oli mukana Kriittisillä pyöräretkillä, HePon tieliikennelakityöryhmässä ja Roihuvuoren pyöräilevän työmatkabussin perustajana. Työmatkabussi oli porukka, joka pyöräili keskiviikkoaamuisin yhdessä Roihuvuoresta Merihakaan. Vuosina 2015–2016 hän oli HePon puheenjohtaja ja piti juhlapuheen Helsingin kaupunkipyörien avajaisissa.

Hänen linjansa on selvä. Pyöräilyä lisätään parantamalla infraa ja nostamalla pyöräilyn sosiaalista statusta, ja kumpaakin tarvitaan. Kuntavaaliehdokkaana 2017 hän vaati pyöräilyn osuuden nostamista kolmannekseen kaikista matkoista kymmenessä vuodessa. Hän halusi myös rakentaa 10 kilometriä baanaa vuodessa. ”On pyrittävä tilanteeseen, jossa pyöräilemättä jättäminen on selitystä vaativa valinta, ei pyöräily.”

Kypäräkysymyksessä hän erottaa yksilön ja väestön edun. Kypärää on hänen mielestään ”tolkullista käyttää”, mutta kypäräpakko vähentäisi pyöräilyä. Se tekisi pyöräilystä vaarallisempaa, koska turvallisuus kasvaa pyöräilijöiden määrän mukana. Tieliikennelaista hän nosti esiin pyörätien käyttöpakon ja sekavat väistämissäännöt. Pyöräilyn hän näkee myös kansantaloudellisena kysymyksenä: liikuntavajeen täyttäminen auttaisi kestävyysvajeeseen enemmän kuin hallituksen ”keskinäinen nahistelu”. Hänen ihanteellisella pyörätiellään on kahvila kilometrin välein, vihreä aalto 20 km/h nopeudella ja aurauksessa etusija ajorataan nähden.

Ajatuskone ja onnen lähde

Blogin alaotsikko lupaa, että ”minä poljen ja ajatus kulkee”. Matti kertoo tekevänsä lähes kaiken ajattelutyönsä pyörän selässä ja vain kirjaavansa tulokset työpaikalla. Alfred Jarryn elämäkertaa lukiessaan hän ilahtui siitä, että Jarrylle ”polkupyörä oli kirjoituskone”. Vuonna 2023 hän kuvasi Jakomäen ylämäessä kokemaansa puolen minuutin onnen hetkeä: ”pyörä kulki kuin ajatus... Syvä onnellisuus, autuus, jopa pyhyyden kokemus valtasi minut.” Johtopäätös on yksinkertainen: ”Jos haluat tuntea, olla onnellinen, pyöräile.”

Vuonna 2024 hän vastasi englanniksi kysymykseen, miksi hän pyöräilee niin paljon. Syinä ovat ennaltaehkäisy, jaksaminen ja yhteys muihin. ”And after all, cycling is just a damn nice thing to do anyway.”

Kunto, spinning ja wattbike

2010-luvun puolivälissä tavoitteellisuus kasvoi. Blogissa on harjoitusohjelmia, kolmen tunnin spinning-harjoituksia ja ensimmäinen Wattbike-kisa: 4 kilometriä ajassa 5.13 ja keskiteholla 362 wattia. Maksimikadenssi nousi lopulta 272 kierrokseen minuutissa. Silti hän muistuttaa, että hänen ruumiinrakenteensa on kuin kuulantyöntäjällä. Pyöräily on hänelle iloa, ei suoritusta.

Girona, pyöräilijöiden mekka

Kataloniasta tuli toinen koti. Ensimmäinen Gironan-matka lokakuussa 2013 tuotti englanninkielisen sarjan seurueajoista ammattilaisten kanssa, Rocacorban ja Els Angelsin nousuista sekä ”Gironan hengestä”. ”I wish I can find a way, a profession, a job, anything, to move to Girona.” Kesäkuussa 2015 ja 2017 hän palasi, ja syksyllä 2016 hän asui siellä kolme kuukautta etätöissä. Blogiin syntyi silloin muun muassa Some favourite rides in Girona ja coffeeneuring-kahvilaretkien sarja. Koronakeväänä 2020 matka toteutui virtuaalisesti: VirtualRideToGirona-sarjassa hän ”pyöräili” Helsingistä Gironaan etappi kerrallaan.

Pyörämatkat

Matkoja on vuosikymmenten varrelta: Gdańsk–Istanbul 1990, Helsinki–Pori 1991, Viro, Hollanti ja Saksa 1992 sekä Baltia 1993. Itävallan Inn-joen varrella hän ajoi Sirkun kanssa 2010, ja Mont Ventoux'lle he nousivat 2012. Suurin seikkailu oli kesä 2022: Travemündestä Ranskan ja Espanjan halki Santiago de Compostelaan, Portugaliin ja Lissaboniin, ja sieltä edelleen Gironaan. Matka kirjattiin sadoiksi Instagram-päivityksiksi ja koottiin blogiin. Kesällä 2024 hän pyöräili Sirkun kanssa Travemündestä Gdańskiin ja Tukholmaan.

Pyörämatkailun talous kiinnosti häntä myös. Hänen mukaansa matkan aikana pyörämatkailu maksaa ”likimain saman kuin interrail-junamatkailu”, eli majoitus on suurin kulu. Euroopan kartalta puuttuu vielä viisi EU-maata: Romania, Irlanti, Tanska, Malta ja Luxemburg. Haaveena on ajaa EuroVelo 6 Mustallemerelle asti.

Pyöräilykirjat

Matti lukee myös pyöräilystä. Hän on arvioinut muun muassa Pyöräilyn ilo -kirjan (Hirvonen, Ojajärvi ja Tulenheimo), Jody Rosenin Pyöräilyn lumon, Tuija Kauppisen Joutilaat kilometrit ja Taine Liekarin Pyörällä päästään.

Yhteenvetona: Matille pyöräily on liikkumista, ajattelua, kansalaistoimintaa ja matkailua. Se on myös arjen pienten onnellisuuksien lähde. Kirjoitusten sävy vaihtelee käytännöllisestä neuvomisesta poliittiseen vaatimiseen ja hetkittäin lähes uskonnolliseen hurmokseen, mutta perusviesti pysyy samana vuodesta 1990 lähtien: kaupunki on rakennettava ihmisille, jotka polkevat.

Lähteet blogista (17)

↑ Sisällysluetteloon

Filosofia: ”I am a certified philosopher”

Filosofiasta Matti kirjoittaa harvemmin kuin pyöräilystä, mutta se kulkee taustalla lähes kaikessa. Varsinaisia filosofiakirjoituksia on parisenkymmentä, ja lisäksi filosofia nousee esiin muistelmissa, kirja-arvioissa ja työtä koskevissa pohdinnoissa. Filosofia on hänelle ennen kaikkea ajattelun tapa: käsitteellistä selkeyttä, analyyttistä lukemista ja argumentointia. Se ei ole koulukunta tai oppijärjestelmä.

Tie filosofiaan

Muistelmassa Miten minusta tuli filosofian maisteri? (2023) Matti kertoo, miten hän päätyi alalle kiertotietä. Tietokonetekniikan opinnot Tampereella hiipuivat, ja matematiikka Helsingissä osoittautui liian työlääksi. Esa Saarisen filosofian historian luennot sytyttivät innostuksen. Hän vaihtoi teoreettiseen filosofiaan, osittain siksi, että ”sen opiskelu vei vähemmän aikaa. Olen aina ollut laiska!” Gradu valmistui 1995 Jan von Platon tyyppiteorian tutkimusryhmässä Aarne Rannan ohjauksessa. Erikoisalana oli logiikka ja looginen kielitiede, ja vuonna 1996 hän työskenteli ryhmässä tutkijana.

Kirjoituksessa Koulutustani vastaavaa työtä (2023) hän tiivistää, mitä teoreettisesta filosofiasta jäi käteen: ”käsitteellistä ajattelua, analyyttistä lukemista, päättely- ja argumentaatiotaitoja ja kirjoittamaan selkeästi”. Näillä taidoilla voi hänen mukaansa tehdä ”melkein mitä toimistotyötä tahansa”. Samalla hän varoittaa, ettei filosofi saa koskaan julistautua minkään muun alan erityisasiantuntijaksi.

Esikuvat

Bostonissa 2005 MIT:n professori kehotti opiskelijoita hankkimaan mentoreita. Matti listasi blogissaan omat filosofiset esikuvansa. Aarne Ranta opetti tekemään tiedettä ”rehellisesti ja tarkasti”, ja Jan von Plato tekemään filosofiaa nopeasti ja iloiten. Feynman ja Feyerabend ovat rohkaisseet uteliaisuuteen. Per Martin-Löf näytti, että logiikka voi olla hauskaa ja että käsitteellinen selkeys on tärkeintä. Russellilta hän sai etiikan, Wittgensteinilta selkeyden, itsekurin ja nöyryyden, ja von Wright oli ”jokaisen suomalaisen filosofian opiskelijan esikuva”.

Wittgenstein palaa kirjoituksiin usein. Vuonna 2004 ystävä kysyi baarissa, miksi analyyttistä kulttuurifilosofiaa ei ole, ja Matti totesi: ”I need to start reading Wittgenstein again.” Koronakeväänä 2020 hän ihmetteli ystävää, joka kuunteli Senecaa äänikirjana tuplanopeudella: ”Ennen vanhaan Tractatus vaati koko lukuvuoden kurssin eikä siitä sittenkään moni mitään ymmärtänyt.”

Filosofia käytännössä: etiikka ja politiikka

Englanninkielisessä blogissa vuosina 2004–2007 filosofia on usein sovellettua. Kirjoituksessa Practical philosophy (2004) hän käsittelee etiikan peruskurssien klassikkoa, kidutusta ”tikittävän pommin” tilanteessa. Se oli muuttunut todeksi, kun brittiläiset lakilordit pohtivat kidutuksella hankitun todistusaineiston käyttöä. Hänen vastauksensa on käytännöllinen: kidutuksella ei saada totuutta esiin. MIT:n etiikkakurssilla 2005 hän oivalsi, että tavat tulkita tarinoita paljastavat, miten tulkitsemme tilanteita omassa elämässämme ja työssämme.

Sama sävy jatkuu suomenkielisessä blogissa. Arviossaan Suomen filosofisen yhdistyksen vuosikirjasta Ajatus 78 (2022) hän nostaa esiin Eerik Lagerspetzin artikkelin kriisinhallinnon poliittisesta teoriasta. Antiikin Rooman määräaikaisten diktaattorien historia paljastaa hänen mukaansa ”koronanyrkkiä” vaativien tietämättömyyden: he eivät osaa sanoa, kuka nyrkin valitsisi ja kuinka pitkäksi aikaa. Maria Lasonen-Aarnion kirjoituksesta hän poimii ajatuksen, että hyvät tiedolliset tavat eivät riitä huonossa tietoympäristössä.

Filosofia ja ammatti

Merkittävin filosofinen juonne liittyy hänen työhönsä järjestelmäarkkitehtina ja konsulttina. MIT:n lopputyössään 2005 hän mittasi järjestelmäarkkitehtuurien monimutkaisuutta. Pian hän huomasi päätyneensä Occamin partaveitseen, Kolmogorovin kompleksisuuteen ja Panu Raatikaisen argumentteihin informaation ja kompleksisuuden suhteesta. ”My thesis is getting too close to philosophy and logic. But I was asking for this trouble.” Ja toisaalla: ”I am a certified philosopher.”

Myöhemmin hän kuvaa järjestelmäarkkitehdin työn filosofisin termein. Arkkitehti poistaa vaatimuksista monimerkityksisyyden ja suunnitelmista monimutkaisuuden, ja nämä taidot ”ovat hyvin lähellä teoreettisen filosofian ydintä”. Kirjoituksessa Amatöörin tunnustuksia (2023) hän esittää, että ”käsitteellisen ajattelun ammattilainen (teoreettisesta filosofiasta valmistunut loogikko)” voi oppia minkä tahansa alan yksityiskohdat. Siksi työnantajien ei pitäisi määritellä osaamisvaatimuksia liian tarkasti.

Sama ajatus näkyy arviossa Harry Collinsin kirjasta Tacit knowledge (2024). Hän toivoi konsultin kikkoja hiljaisen tiedon kirjaamiseen. Sen sijaan hän sai käsiteanalyysia merkkijonoista, informaatiosta ja kulttuurisesta kontekstista, ja kirjasta seurasi väite, että tekoälyjärjestelmät ovat väistämättä puutteellisia. Opetus oli hänelle myös henkilökohtainen: ”tämmöisiä kirjoja ei pitäisi lukea hätäisesti töissä.”

Väitöskirja on käynyt mielessä useasti. Vuonna 2006 hän suunnitteli energiajärjestelmiä koskevaa väitöstutkimusta Feynmanin tapaan, eli listaamalla asiat, joita ei tiedä. Vuonna 2022 hän pohti Ilkka Niiniluodon tekniikan filosofiaa ammattinsa ja filosofisten kiinnostustensa yhdistelmänä: ”Se ei myöskään olisi liian formaalia. Olen liian vanha formaaleihin pyrintöihin.”

Tieteenfilosofia, taide ja eksistentialismi

Vuonna 2006 hän luki Steve Fullerin kirjaa Kuhn vs Popper Akateemisessa kirjakaupassa ja totesi, että tieteenfilosofian tiedot pitäisi päivittää 1990-luvun alusta. Vuonna 2007 hänellä oli valmiina ”teoria” taiteen symbolismin, representaation ja taiteilijan roolin muutoksista eri kulttuureissa. Puuttui vain, että hän lukisi muutaman perusteoksen ja kirjoittaisi artikkelin. ”Philosophy of art is a field for a logician to tread.”

Myöhemmin mukaan tulevat ranskalaiset. Camus'n Rutto oli koronakeväänä 2020 ”psykologisesti kuin oppikirja meidän kaikkien nykyiseen elämään”. Putoaminen oli vuonna 2024 ”iätön ja pelottava”: siinä hän tunnisti katkeransuloisen alamäen, jota vastaan on elettävä pysymällä lähellä ihmisiä. Syyskuussa 2026 hän kuunteli Didier Eribonin puhetta Foucault'sta. Foucault'n keskeinen kysymys oli Eribonin mukaan, keitä me olemme ja miten meistä on tullut sellaisia.

Filosofia näkyy myös romaaniarvioissa. Alexander McCall Smithin kirjat käyvät hänen mukaansa läpi ”filosofian ja valtio-opin perusteita” rikostarinan varjolla. Janne Toivoniemen Sateenkaarimurhien filosofisen etsivätoimiston ”psykedeelinen empirismi” on hänestä ”melkoisen perusteetonta kohkaamista. Viihdyttävää toki.”

Filosofi kotona

Filosofia on myös arkea. Puoliso on filosofi, ja Instagramissa hän esiintyy nimellä @pedalling_philosopher. Vuoden 2007 kirjoituksessa keittiössä illasti neljä filosofia, ja ”eräät filosofit veivät Platon-imitaationsa hieman liian pitkälle”. Vuonna 2020 Heidelbergin Philosophenwegillä hän käveli virtuaalisesti Hegelin, Jaspersin, Gadamerin ja Habermasin jalanjäljissä. Toukokuussa 1999 kiire oli estänyt pariskunnalta kävelyn, mikä oli ”for us as philosophy majors a bit disappointing”.

Yhteenvetona: Matti ei kirjoita filosofiaa ammattifilosofina vaan filosofian koulutuksen saaneena käytännön ihmisenä. Filosofia on hänelle työkalupakki, jolla selkeytetään järjestelmiä, organisaatioita ja yhteiskunnallisia kiistoja. Se on myös elinikäinen lukuharrastus ja esikuvien joukko. Toistuva teema on selkeys: monimerkityksisyyden poistaminen ja asioiden ajatteleminen loppuun asti, rehellisesti ja ilolla.

Lähteet blogista (20)

↑ Sisällysluetteloon

Autot: ”Ihan hemmetin tyhmää ajaa autolla”

Autoista Matti kirjoittaa ennen kaikkea kaupunkisuunnittelun, energian ja ilmaston näkökulmasta, eikä hän koskaan ole omistanut autoa. Autoja käsitteleviä kirjoituksia on noin 70, eniten MIT-vuosilta 2005–2007 ja vuodelta 2013. Kantaa kuvaa hyvin hänen omistamaton autosuhteensa: autot ovat kiinnostavia koneita, mutta niiden varaan rakennettu kaupunki on virhe.

”En vihaa autoja”

Bostonissa tammikuussa 2005 hän joutui oikaisemaan mainettaan: ”I find cars fascinating, some of them are really nice and technically interesting.” Myös autoteollisuuden historia, tuotanto ja logistiikka ovat hänestä tutkimisen arvoisia. ”What I am definitely and resolutely against is building car based transportation systems and urban planning which creates suburbs and exurbs.”

Tämä erottelu kantaa kaikkia myöhempiä kirjoituksia. Hän ihailee teknologiaa mutta vastustaa autokaupunkia.

Perheen autot ja oma autottomuus

Muistelmassa Isäni autot ja energiakriisi (2023) hän kertoo vuoden 1965 Rambler Americanista. Isoisä lainasi sen ostoon rahaa, koska ”pitäähän pojalla olla kunnon auto, jotta hän pääsee naimisiin”. Rambler kuljetti perhettä Tampereelta Savonlinnaan, pojat takapenkille rakennetussa sängyssä. Vuoden 1973 öljykriisi teki siitä lukion lehtorille liian kalliin, ja tilalle tuli Toyota Corolla, joka kulutti alle puolet.

Itse hän sai ajokortin 18-vuotiaana vuonna 1986. Hän koeajoi vanhan diesel-Mersun, mutta totesi, että auto ”vie rahani ja vähentää vapauttani valita mitä teen”. Rahat menivät interrailiin. Toinen kerta oli lähellä 2010-luvulla: hän otti jo 5 000 euron autolainan ja koeajoi Skoda Citigon, mutta maksoi lainan takaisin. ”Onneksi en ostanut.”

Vuonna 2006 hänellä oli ”akuutti autokuume” Smart Fortwota kohtaan. Leasing olisi maksanut 210 euroa kuukaudessa, mikä oli liikaa vähälle käytölle. ”I need to keep on walking and cycling and riding trams.” Autottomuus ei tarkoita autotonta elämää. Hän on vuokrannut auton ”kymmeniä, ellei jopa liki 100 kertaa”. Hän on ajanut Johannesburgista Victorian putouksille, Mauna Kean huipulle Havaijilla ja Kalifornian rannikkotietä, jolloin hän eksyi vahingossa Tijuanaan. Ranskassa hän ajoi Annecystä Mont Ventoux'n juurelle pyöräilemään.

Kirjoitus Autottomuudesta (syyskuu 2026) tiivistää 58 vuoden kokemuksen. Kaupungissa kaikki on lähellä. Työpaikka on viimeiset 13 vuotta saanut olla korkeintaan puolen tunnin pyöräilymatkan päässä. Maalle mennessä auto vuokrataan kerran pari vuodessa: ”satasella saa viikonlopuksi auton”.

Laskelmat: auton todellinen nopeus

Tyypillinen Matin argumentti perustuu laskelmaan. Kirjoituksessa Fillari vs auto: nopeusskaba! (2013) hän sovelsi Paul Tranterin ”effective speed” -mallia Helsinkiin. Malliin lasketaan ajamisen lisäksi aika, joka kuluu auton kulujen ansaitsemiseen sekä huoltoon, tankkaamiseen ja lumikasojen kaivamiseen. Tulokseksi tuli noin 700 tuntia vuodessa ja todelliseksi keskinopeudeksi 14 km/h. Kun liikunnan tarve lasketaan mukaan, nopeus putoaa 11 kilometriin tunnissa. Pyöräilijä voisi tehdä kolme kuukautta vähemmän töitä ja elää samalla elintasolla. ”Se nyt taitaa vaan olla ihan hemmetin tyhmää ajaa autolla.”

Öljy, energia ja autoteollisuus

MIT-vuosina 2005–2007 autot olivat osa energiakeskustelua. Hän seurasi bensan hintaa, Yhdysvaltain CAFE-kulutusnormeja ja autoteollisuuden oikeusjuttuja tiukempia päästörajoja vastaan. GM ja Ford tekivät hänen mukaansa ”tahallista yritysitsemurhaa”, kun taas Toyota ja Honda investoivat pieniin ja tehokkaisiin autoihin. Hän ehdotti, että EU:n autojen CO2-rajan pitäisi kiristyä vuosittain, kunnes kahden hengen auto olisi junan tasolla. Hybridien sijaan pienemmät autot ratkaisisivat hänen mukaansa paljon.

Vuonna 2007 hän kritisoi ”autosokeutta”: edes Scientific American ei laskenut joukkoliikennettä päästöjen vähentämiskeinoksi. Voimalinjan vaihtaminen on hänestä turhaa, jos ongelma on liiallinen liikkuminen ja energiaa tuhlaava kaupunkisuunnittelu. Vuonna 2013 hän selitti öljyhuippua suomalaisille: kysyntä kasvaa, tuotanto ei kasva ja tuottaminen kallistuu, joten bensan hinta nousee.

Satiiri: autoilu surkastuttaa aivot

Kärkevin kirjoitus on Autoilu surkastuttaa aivot (2013). Hänen mukaansa autoilija ei voi ajatella, koska hänen on tarkkailtava liikennettä. Siksi autoilijan metaforat tulevat takapelleistä: ensin kaikki oli ”turboa”, nyt kaikki on ”hybridiä”. Erityisesti häntä ärsyttää ”ruuhkavuosi”, koska ruuhkassa ei ole kiire vaan odotetaan. Osuvampi sana olisi ”jonovuosi”. ”Pyöräilijää eivät ruuhkat haittaa. Siksi hänen ajattelunsa pysyy virkeänä ja luovana.”

Pienempiä piikkejä riittää. Kun hän täytti 55 vuotta, ajokortin uusimiseen vaadittiin lääkärintarkastus, joka kesti neljä minuuttia. Kirjoitus siitä on nimeltään Turvallisuusteatteria. ”Jos tämmöinen prosessi riittää minua 20 vuotta vanhemmille, alkaa vähän pelottaa fillaroiminen autojen seassa.”

Autonomiset autot

Robottiautoista hänellä on kaksi näkökulmaa. Vuonna 2020 hän ehdotti insinöörinä, että autonomiset autot voisivat pakkautua parkkihalliin kuin automaattivarastoon ja sopia keskenään siirroista. Vuonna 2024 hän tyrmäsi koko idean. Kukaan joukkoliikenteen käyttäjä, pyöräilijä tai kävelijä ei kaipaa kuskittomuutta. Autonomista autoa tarvitaan vain, jos autoiluun kuluu ”tolkuttomasti aikaa”. Tarpeen voi ratkaista paljon helpommin kaupunkisuunnittelulla. ”Autonominen auto on yhtä tarpeeton ja yhteiskunnalle vahingollinen kuin Wolt ja vastaavat.”

Matkoilta: kävelykatujen ja ratikoiden puolesta

Matkakirjoituksissa autot näkyvät meluna ja hajuna. Palermon kaoottisessa liikenteessä vuonna 2023 ”kukaan ei luota kehenkään”. Autottomalle vanhalle kaupungille saapuminen ”laskee verenpainetta 10 yksikköä”. Vuoden 2026 Italian-matkalla hän kirjoitti skoottereiden pärinästä ja vanhojen bussien mustasta savusta. Ratkaisu olisi sähkö, mutta pääomat ja latauspaikat puuttuvat. Kirjoituksessa Turistin dilemma hän huomauttaa, että turisti hakeutuu aina kapeille ja autottomille kujille ihmisten joukkoon. Jostain syystä kotimaassaan kävelykatuja vastustava autoilija ei vastusta niitä lomalla. Kävelyalueita on siksi kaikissa kaupungeissa, ”jopa Napolissa vaan ei Helsingissä”.

Helsingin osalta kanta on johdonmukainen. Vuoden 2017 vaalikoneessa hän totesi, että kaupungeissa ”yksityisautoilu vie liikaa tilaa. Sitä ei siis ole syytä edistää nykyistä enemmän.” Hän on myös kannattanut Itäväylän muuttamista bulevardiksi.

Yhteenvetona: Matin autokirjoituksissa yhdistyvät insinöörin kiinnostus, ekonomin laskelmat ja kaupunkiaktivistin vakaumus. Hän ei vastusta autoa koneena vaan autokaupunkia järjestelmänä. Hänen oma elämänsä on pitkä koe: kuusi vuosikymmentä ilman omaa autoa, välillä vuokra-auto, eikä kaduta.

Lähteet blogista (15)

↑ Sisällysluetteloon

Matkailu: ”Matka itsessään on päämäärä”

Matkailu on Matin blogin laajin aihe. Matkasarjoja on seitsemän ja niissä lähes 400 päivittäistä kirjoitusta. Lisäksi matkailusta on kymmeniä muistelmia, vinkkikirjoituksia, kustannuslaskelmia ja reittisuunnitelmia. Kirjoituksista hahmottuu matkailijan elämänkaari: ensin nuoren interreilaajan nuukailu, sitten vuosikymmen liikaa lentämistä ja lopuksi keski-ikäisen maata pitkin matkustajan kiireetön nautiskelu. Laskujensa mukaan hän on käynyt yli 50 maassa kaikilla jäättömillä mantereilla.

Mistä kaikki alkoi

Muistelmassa Ensimmäiset ulkomaanmatkani (2023) Matti kertoo, että 1980-luvun alussa ulkomaanmatkat olivat harvinaisia. Lennot olivat kalliita, eikä lukion lehtorin ja kassanhoitajan perhe matkustellut paljon. Ensimmäinen kohde oli Tukholma, josta mieleen jäivät Birger Jarl -hotellin jääpalakone ja Gröna Lundin pyörivä tynnyri. Seuraavaksi matkattiin Visbyyn, jonne laivalla ostettiin mustia mehujäitä, joita ei vielä Suomessa myyty. ”Tykästyin matkustamiseen enkä ole sitä sen koommin lopettanut.” Kirjoitus päättyy laskelmaan: matkoihin on kulunut yhtä paljon rahaa kuin perheen asunto maksoi vuonna 2011. ”Eikä kaduta yhtään!”

Varsinainen matkustaminen alkoi ylioppilaskesänä 1987, jolloin hän interreilasi Kyöstin ja Petrin kanssa Hampurista Pariisin ja Biarritzin kautta Portugalin Sagresiin ja takaisin Espanjan läpi. ”Olimme nuoria, emme juuri mistään mitään tajunneet. Bisseä kyllä joimme ja patonkeja söimme.” Mustista farkuista ei helteelläkään tingitty. Vuodenvaihteessa 1988–89 tehtiin toinen interrail, jolloin Rooman kylmyys ajoi kaverukset Venetsian kautta Budapestin lämpöön. Kesällä 1990 Matti ja Kyösti polkivat Gdańskista Istanbuliin ja junailivat takaisin Sofian, Bukarestin, Budapestin ja Prahan kautta. Itä-Euroopan murros näkyi matkoilla: syksyn 1989 Unkarin-matka oli ”todella jännittävä reissu kommunistihallintojen romahtaessa”.

Lentämisen vuodet ja paluu maan pinnalle

Ensimmäiset kahdeksan vuotta Matti matkusti maata pitkin. Sitten hän ”lensi aivan liikaa”. Työ vei Intiaan, Kiinaan ja Yhdysvaltoihin, ja lomat suuntautuivat Pariisiin, Maltalle ja Havaijille. Vuoden 2004 kirjoitus Trip to Paris on lähinnä ravintolapäiväkirja Café de Flore -kaakaosta Crêperie de Josselinin calvados-lettuihin: ”one seldom gets drunk by eating, but now it happened.”

Muistelmassa Suosikkihotellini (2020) kerrotaan Intian-matkasta 2001. Darjeelingin Main Bellevue -hotellista piti nähdä Kanchenjunga, mutta oli sadekausi, ja vuori tuli näkyviin vasta lähtöaamuna. Pyykkimies ihmetteli, miksi pyykit eivät olleet kuivuneet: ”Sir, it is raining, clothes do not dry.” New Delhin Yatri Housessa tarjoilija katsoi Matin oransseja vaatteita ja totesi: ”Sir, you look like mahatma, same colour too.”

Vuoden 2018 lopusta lähtien hän on matkustanut lähes yksinomaan maata pitkin. Syy on ilmasto, mutta myös mukavuus: lentokoneessa on ”ahdasta, ikävää, meluisaa ja lentokentillä aivan vastenmielinen turvateatteri”. Kun keväällä 2026 uutisoitiin Euroopan kerosiinipulasta, hän kirjoitti piikikkäästi: ”piintynytkin lentomatkustaja voi joutua nöyrtymään junailemaan meidän edistyksellisten seassa. Olkaamme heille armollisia.”

Junat

Junat ovat Matin matkailun ydin. ”Rakastan junamatkailua. Junassa on aikaa ajatella, lukea, katsella maisemia, nukkua, jutella.” Kirjoituksessa Elämäni yöjunat (2023) hän listaa yli kolmekymmentä yöjunamatkaa. Ensimmäinen oli Hampurista Pariisiin vuonna 1987, ja mukana ovat myös Istanbul–Sofia 1990, Delhi–Kolkata 2001 ja Chicago–San Francisco 2009. Intiassa vaunun ikkunoista puuttuivat lasit mutta hyttysiä riitti, ja Kiinassa 12 tunnin matka kesti 24 tuntia. Yhdysvalloissa hän nukahti maissipeltoa katsellen ja heräsi kuuden tunnin päästä katselemaan samaa peltoa.

Suurin osa kirjoituksista on käytännöllisiä neuvoja. Laaja opas Junamatkailun perusteita (2020) selittää kolme reittiä Suomesta Keski-Eurooppaan: Tukholman ja Kööpenhaminan kautta Hampuriin, laivalla Gdańskiin tai Baltian kautta Varsovaan. Mukana on myös vakiosuositus: yöksi Hampurin asemaa vastapäätä, illalliseksi Nagel-kapakan kalakeittoa. Myöhemmät kirjoitukset kertovat, miten junalla pääsee Palermoon jouluksi, Lontooseen viikon työmatkalle ja Costa del Solille. Kirjoitus Matkasuunnitelmia (2025) on pelkkää haaveilua aikataulujen muodossa: Tukholmasta aamujunalla Hampuriin, Berliiniin, Prahaan, Venetsiaan, Roomaan ja Bariin.

Matti on myös opettanut aihetta. Hän on luennoinut maata pitkin matkustamisesta Tikkurilan lukiossa ja Helsingin työväenopistossa noin viidellekymmenelle kuulijalle: ”On kiva kertoa asiasta, josta on todella kiinnostunut.”

Interrailin filosofia

Kirjoituksessa Interrail vai ei? (2025) Matti tiivistää matkailufilosofiansa. Kysymys erillisten lippujen ja interrail-passin välillä nousee hänestä lentomatkailun ajattelutavasta: matkalla on yksi päämäärä ja reitti lyödään lukkoon etukäteen. ”Interrailin idea on toinen: matka itsessään on päämäärä.” Reitti muotoutuu sään, tuulen suunnan, junien täyttöasteen ja väsymyksen mukaan. ”Jos olut on huonoa Lontoossa, voi matkata Prahaan.” Ja tämä vapaus maksaa ”vain reilut 20 euroa päivässä”.

Kirjoitus Miten junalla Costa del Solille? (2025) kuvaa keski-ikäisen matkailijan ihannepäivän. Hän asuisi hotelleissa, joissa on oma kylpyhuone, ja söisi välillä Bib Gourmand -ravintoloissa. Hän kävelisi kaupungeissa tuntikausia ja istuisi puistossa sanomalehden kanssa. Junassa hän lukisi kirjoja määränpäästään, katselisi maisemia eikä elokuvia, ja kirjoittaisi päiväkirjaa käsin. ”Matkatavaroita minulla olisi vähän, kirjoja paljon.” Tavalla on hänelle merkitystä: ”nuoruuden kiire ja nuukailu ovat enää rakkaita muistoja.”

Suuret matkat

Blogin pitkät matkasarjat muodostavat oman kokonaisuutensa:

  • Interrail 2023 (68 kirjoitusta): talvimatka Helsingistä Sisiliaan ja takaisin osana 13 kuukauden sapattivapaata. Sen aikana hän yöpyi 77 hotellissa 12 maassa.
  • Interrail 2022 (28 kirjoitusta): ”elämäni kolmas interrail-seikkailu” Hampuriin, Hollantiin, Pariisiin ja Prahaan.
  • Joulumatka Palermoon 2023, maata pitkin.
  • Kesäretki 2024 puolison kanssa: pyörillä Travemündestä Gdańskiin ja Tukholmaan, 1 000 kilometriä.
  • Manes Grand Tour 2026 (156 kirjoitusta): kolmen kuukauden talvimatka tammikuusta maaliskuuhun Italian, Ranskan ja Espanjan kautta Marokkoon ja takaisin Berliinin kautta.

Sarjojen sävy on päiväkirjamainen: mitä söin, missä nukuin, mitä luin ja kenet tapasin. Arkisen kerronnan lomassa kulkevat muistot. Roomaa käsittelevässä kirjoituksessa hän käy läpi kaikki käyntinsä vuodesta 1988 alkaen ja lupaa palata, vaikka kaupunki on turistille ”raskas, vähän lepopaikkoja, liikaa muita turisteja”.

Laskelmat ja vinkit

Insinöörimäinen tarkkuus näkyy matkailukirjoituksissakin. Mitä interrail-matkailu maksaa? (2026) kertoo, että 42 yön matka yksin maksoi noin 90 euroa vuorokaudessa. Siitä majoitus oli 48 euroa, ruoka 20 euroa, kahvit ja juomat 10 euroa ja interrail-passi 9 euroa. ”Enkä ole yhtään pihistellyt.” Vilnan-junamatkan kulut on eritelty laivasta kahvikuppeihin, yhteensä 113 euroa päivässä. Tukholman-risteily pyörän kanssa maksoi 158 euroa: ”Ehtii lukea jotain 800 sivua vaikkei pidä hoppua.”

Matkavinkkejä interrailille (2026) on kokeneen matkailijan käsikirja. Alusvaatteet pestään iltaisin lavuaarissa ja kuivumista nopeutetaan pyyhkeeseen käärimällä. Jos tulppaa ei ole, bideessä yleensä on. Mukaan otetaan narua ja hajutonta pesuainetta Suomesta. Matkaan lähdetään kahdeksalta, ja perillä ollaan ennen hotellin sisäänkirjautumista, jotta iltapäivä jää kaupungille. Välillä on hyvä pysähtyä vähintään kahdeksi yöksi. Lutikoita ei kannata pelätä, sillä 77 hotellissa niitä ei ollut ainuttakaan. ”Isoin riski matkoilla on liikenne.”

Lähimatkat

Kaikki matkat eivät ole pitkiä. Tallinna, Tartto ja Vilna ovat Matin vakiokohteita. Ensimmäisellä Tarton-matkallaan Neuvostoliiton hajottua hän näki entisen lentotukikohdan kaivoveden palavan kerosiinista. Syksyn 2026 Tarton-opas kehuu Toomemäen ruskaa, kasvitieteellisen puutarhan sammalia ja Barlova-baaria, joka on hänestä ”varmasti maailman baarien top-5-listalla”. Finnlinesin lepotuolimatka Travemündeen sai kiitosta: vilteistä sai patjan ja tyynyn, eikä hyttiä tarvittu.

Matkailun ristiriidat

Matti ei ole sokea turismin haitoille. Koronakeväänä 2020 hän pohti matkailun tulevaisuutta. Turismi on monen maan elinkeino, mutta Venetsiassa, Nizzassa ja Barcelonassa asukkaat ovat jo pitkään vastustaneet turistitulvaa ja Airbnb:tä. Kirjoitus Turistin dilemma (2026) kuvaa ilmiön ironisesti. Turisti hakeutuu köyhille, autottomille kujille, koska ”ihmiset pitävät ihmisistä”. Kun samaa tekevät kaikki, kujilla ei lopulta asu ketään muuta kuin turisteja, ja turisti ihmettelee: ”mihin katosi aitous, joka täällä oli aiemmin?”

Yhteenvetona

Matin matkakirjoituksissa yhdistyvät nuoruuden seikkailumuistot, kokeneen keski-ikäisen matkailijan nautiskelu ja ilmastotietoisen kansalaisen vakaumus. Hän ei matkusta nähdäkseen nähtävyyksiä vaan elääkseen hetken toisaalla: kävellen, lukien, syöden hyvin ja junan ikkunasta maisemia katsellen. Hänen isänsä matkusti nuorena junalla ja polkupyörällä Saksassa ja kannusti poikaansa samaan, ja Matti kirjoittaa matkustavansa yhä ”hänen esimerkkinsä mukaan”.

Lähteet blogista (22)

↑ Sisällysluetteloon

Kommentit

Lähetä kommentti

Kuukauden suosituimmat

Hyvästi Facebook!

Kuva
  Mikä idea on postata keskusteluihin AI:n ajatelmia sanasta sanaan? Mitä se edistää? Tuleeko copy-pastesta parempi mieli kuin ajattelemisesta ihan itse? Onko omaperäisyys kokonaan menneen maailman arvo? Taitaa olla tämän Facebookin paras käyttöpäivä jo auttamattomasti ohi. Vähän tai oikeastaan aika paljon tulee surullinen oli kaiken paskoontumisesta. Vielä enemmän surulliseksi tekee ihmisten eristäytyminen himoihinsa AI:n kanssa keskustelemaan. No, onneksi on Roihuvuori, ystävät, kahvilat, baarit, kirjat (jonkun ihan itse kirjoittamat, ei AI:n käskystä tai käskyttä pusaamat). Vielä voi tavata ihmisiä kasvokkain, nauttia ihmisyyden parhaista puolista eli leikeistä, naurusta, ilosta. Ihmisyys on tärkeämpää kuin AI:n luoma (näennnäinen tai todellinen) tehokkuus. Näillä puhein lopetan tänne kirjoittamisen muutoin kuin Instan kautta kirja-arvoiden ja muiden sellaista myötä. Niihin ei ikinä kukaan mitään kommentoi, joten ei tartte kommenttienkaan vuoksi täällä käydä. Hyvää jatkoa kaikil...
Read more »

Päivien lumo / Karin Pennanen

Kuva
Karin Pennasen setä, Markku Pennanen, asui samassa isänsä rakentamassa talossa Helsingissä kuin Karinin vanhemmat kunnes muutti Riihimäelle 39-vuotiaana. Markku oli erikoinen luonne: hyvä lasten kanssa, lahjakas taiteilija, lukio & Sibelius-akatemian ja taideaketemian keskenjättänyt.  Markku oli etäinen, ei tullut sukujuhliin silloinkaan harvoin, kun hänet kutsuttiin. Piti harvakseltaan yhteyttä. Ja sitten hän kuoli tapaturmaisesti.  Kukaan ei ollut käynyt Makun talossa. Kun Karin meni sinne, talo oli yllättäen täynnä Markun tekemää taidetta, kaseteille äänittämiä päväkirjoja, puhelinkeskusteluita, elokuvia, ties mitä. Karin alkoi selvittää loputonta jäämistöä ja samalla tehdä dokumenttielokuvaa, ohjaaja kun on. Markun elämästä neljän vuoden työllä tiivistynyt dokumentti on huikea ja haikea. Markku oli elänyt yksin täyden elämän, tutkinut, piirtänyt, maalannut, ja elättänyt itsensä sanomalehtiä jakamalla öisin. Hänellä ei ollut perhettä, ei puolisoa, mutta hänellä oli vuos...
Read more »

Rokotuksista

Kuva
 Olen tavannut ottaa kaikki suositellut rokotukset. Olen myös ottanut rokotukset, joita ei välttämättä suositella otettavaksi, siis silleen että ilmankin pärjää vaikka voi sitten tulla sairaaksi.  koronarokote Eilen otin sitten taas rokotuksen, koska vuosittainen influenssarokotus on saapunut ja työnantajani sellaisen minulle ystävällisesti (ja haluten minun pysyvän tuotannossa!) tarjoaa. Työterveytemme on Mehiläisessä, joka on ostanut Femeda-lääkäriaseman Kalevankadulla. Sinne siis, joskin ensin meni Forumiin, jossa ihmettelin ettei toiseen kerrokseen päässyt ja sinne oli minut kutsuttu. Rokotus onnistu kuten aina ennekin. En tuntenut kipua eikä rokotuksen jälkeen vartin aikana alkanut olo huonontua. Olin tyytyväinen, mutta sitten seuraavana yönä heräsin kuvotukseen, päänsärkyyn ja yleiseen sairaudentunteeseen. Rokotus selvästi toimii!  Pahimmat sivuoireet olen saanut vyöruusurokotteesta. Se vei minut sohvanpohjalle flunssaisen oloisena kokonaiseksi vuorokaudeksi. Kuumek...
Read more »

Everestin tiikeri / Tenzing & Ullman

Kuva
Tenzing ja Hillary valloittivat Everestin vuonna 1953. Saavutus oli suuri ja siitä seurannut julkaisuus ja mylläkkä sekoittivat hyvin vaatimattoman Tenzingin elämän. Hän sai palkintoja, mainetta, kunniaa ja mammonaa. Jotain julkisuudesta kertoo, että Tenzingin elämäkerta julkaistiin suomeksi jo vuonna 1955.  Kirja kertoo sankariksi päätyneen miehen elämän. Ennen kuuluisaa vuorenvalloitusta hän (ja myös Hillary) olivat valloittaneet lukuisia vuoria. Englantilaisen retkikunnan mukana he päätyivät korkealle vuoren rinteelle ja sitten toisen parin epäonnistuttua huiputuksessaan saivat mahdollisuutensa. Tästä kaikesta Tenzing kertoo kirjassaan.  Kiinnostavin osuus on tietenkin huipun saavuttaminen. Siitä Tenzing kertoo melkeinpä lakonisesti: oli kaunis sää, Hillary ja hän saapuivat huipulle samasta köydestä kiinnipitäen, Hillary hieman aiemmin, siis pari metriä. Tätä T ei pidä merkittävänä, kuten hän ei pidä omaa kansalaisuuttaan. Huipulla ei uskonnollisten fanaatikkojen harmiksi o...
Read more »

Maailman kauhea vihreys / Benjamin Labatut

Kuva
Tiede on kiehtovaa. Tieteilijöiden elämä historian pyörteissä, maanisen luovuuden keskellä, yhteiskunnan muutosten kourissa vasta kiehtovaa onkin. Siksi tieteilijöistä on tapana kirjoittaa teoksia, jotka kertovat miten heidän elämänsä ihmisinä on osa laajempaa yhteiskunnallista kehitystä ja miten poikkeuksellinen lahjakkuus jollain tai joillakin tieteen aloilla ei tee ihmisestä hyvää, jaloa tai edes kovin miellyttävää.  Tällaisia kirjoja, populaaria tiedettä, on kirjoitettu enemmän kuin kukaan ehtii lukea. Silti niitä on kiva lukea sekä viihteenä että oppiakseen. Labatutin kirja on hyvin kirjoitettu, sujuvaa viihdetttä, mutta myös aiheensa perinpohjaisesti käsittelevä. Kirja alkaa ensimmäisen maailman sodan juoksuhaudoista, joissa taistelukaasut tappavat, vammauttavat ja jossa tykistötulen keskellä eräs fyysikko ratkaisee Einsteinin yhtälöt kuukaudessa niiden julkistamisen jälkeen. Samaan aikaan kemisti Haber juonii uusia kaasuja, joista jalostuu myöhemmin hänen sukulaisiaan leirei...
Read more »