Putoaminen / Albert Camus

Korona-pandemian alussa luin Camus’n romaanin Rutto. Pidin siitä kovasti, tunnistin oman tilanteeni, meidän kaikkien. Kirjan henkilöt olivat samaistuttavia, heidän motiivinsa olivat ymmärrettäviä, ja kirjassa on tarina, alku keskikohta ja loppukin. 

Muutama päivä sitten katselin kirjahyllyämme ja silmääni sattui Camus’n Putoaminen, pieni ohut kirja, jota olen joskus aloittanut loppuun asti pääsemättä. Tuumasin nyt pandemian kokeneena, populismin nousun todistaneena olevani tarpeeksi vanha, kokenut, lukeakseni kirjan. Ja niin luinkin vaikka helppoa se ei ollut: iltaisin voimat loppuivat, oli pakko siirtyä lukemaan taloustiedettä englanniksi, se kun on helpompaa. 

Putoaminen on pitkä monologi. Kirjan päähenkilö on Pariisista Amsterdamiin muuttanut asianajaja Jean-Baptiste Clamencea. Hän pitää hoviaan merimieskapakassa, kertoo pakonomaisesti elämäntarinaansa pöytäänsä istuville. Tarina lähtee nykyhetkestä, kiertää päähenkilön nuoruuteen, muuttuu koko ajan synkemmäksi, kertoja kyynistyy, käy läpi vajoamisensa arvostetusta asemasta porttoloiden syövereihin, ja maineen mentyä, asiakkaiden hylättyä pakoon Amsterdamiin, tyhjään asuntoon, tyhjään elämään. Kertojalla on suureelliset, megalomaaniset kuvitelmat itsestään, vallanhimo, joka krapulassa viimeistään johtaa syyllisyydentuntoon. 

Ja silti, vaikka tapahtumat ovat kaukana menneessä, päähenkilössä on jotain tuttua, aivan kuin tuollainen katkeransuloinen alamäki olisi itsessänikin, ja että sitä vastaan on elettävä, pysyteltävä ihmisten lähellä, ei oman elämän syövereissä. 

Kirja on iätön - ja peloittava. Suosittelen, jos vain nettiaivojen keskittymiskyky riittää. Se ei ole lainkaan itsestäänselvää, minullekaan.