Miten minusta tuli filosofian maisteri?

Jos 1980- ja 1990-luvuilla olisi ollut samat säädökset ja käytännöt kuin nykyään, olisin päätynyt joko ikuiseksi teekkariksi tai diplomi-insinööriksi. Niin ei käynyt vaan minusta tuli (teoreettisen) filosofian maisteri, koska tuohon aikaan oli vielä sallittua etsiä itseään, vaihtaa pääainetta, jopa yliopistoa. Onneksi, sillä nykyinen oletus “nuoret tietävät miksi he haluavat valmistua heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen” ei todellakaan pätenyt minun kohdallani. 

Kirjoitin ylioppilaaksi 1987, sain kokonaista 6 laudaturia eikä päästötodistuksen keskiarvokaan paljon maksimista uupunut. Tämä onnekas menestys antoi hyvät mahdollisuudet opiskelupaikan hakemiseen. Tekniikka oli aina kiinnostanut, joten päätin (kuten myös ainakin Kyösti) pyrkiä vaikeimman sisäänpääsyn linjalle Tampereen teknilliseen korkeakouluun. Se sattui olemaan tietokonetekniikka. Otaniemessä olisi ollut vielä vaikeampi linja, tuotantotalous, mutta Otaniemi ei houkutellut. 

Pääsykoe meni hyvin. Pääsin opiskelemaan tietokonetekniikkaan. Ensimmäinen opiskeluvuosi meni melko hyvin, sain suoritettua kursseja teekkarielämän lomassa, useista kursseista sain kohtuullisia arvosanojakin. Aikaa kului paljon opiskelijaelämässä, retkillä, baareissa, mutta myös tietokoneluokassa Unixin saloihin perehtymässä. 

Toisena opiskeluvuotena alkoivat vaikeudet. Motivaationi katosi, aloin kiinnostua yhä enemmän poliittisesta toiminnasta, järjestin Antti S:n ja Antti K:n ja Santun ja muiden kanssa keskustelutilaisuuksia eläinkokeita vastaan. Se vei aikaa, huomioni ei enää ollut ensimmäisen opiskeluvuoden verrankaan opinnoissa. En saanut kursseja suoritettua, ja sain tietää, että en olisi kolmantena vuonna enää saanut opintotukea. 

Jotain piti keksiä. Tukea oli saatava, mikä vaati uuden opiskelupaikan. Koska olin kirjoittanut pitkästä matematiikasta laudaturin, pääsin ilman pääsykokeita opiskelemaan matematiikkaa Helsingin yliopistoon. Tukiongelma oli ratkaistu, muutin Helsinkiin ensin kesätöihin ja sitten syksystä 1989 opiskelemaan. 

Opintoni tosi alkoivat vasta muutama viikko lukukauden alettua, koska olin matkoilla Unkarissa (ks. romantic story muutama päivä sitten), ja palasin myöhään. Opintoni alkoivat sujua, sain suoritettua matematiikan perusopintoja, osa niistä ei ollut kovin vaikeita, ympäristötieteen appron, ja osallistuin jopa Esa Saarisen filosofian historiaa käsitelleille luennoille. Siellä oli monta sataa muutakin kuulemassa sanomaa. 

Innostuin filosofiasta, ryhdyin suorittamaan filosofian perusopintoja, sitten aineopintoja. Jossain vaiheessa tajusin, että matematiikka vaatisi minulta liian paljon aikaa, jota minulla opiskelijaelämän ja -politiikan vuoksi ei ollut. Päätin vaihtaa opiskelemaan teoreettista filosofiaa, koska sen opiskelu vei vähemmän aikaa. Olen aina ollut laiska! 

Seuraava ongelma oli gradun tekeminen. Piti keksiä jokin aihe, filosofian ala, jota pystyisin opiskelemaan ja jossa olisi kiinnostavia ongelmia ratkottavaksi. Ystäväni Lassi R ehdotti von Platon johtamaa tyyppiteorian tutkimusryhmää. Osallistuin von Platon johtamaan seminaariin, sain Aarne Rannasta itselleni hyvän graduohjaajan ja valmistuin kuin valmistuinkin vuoden 1995 aikana. Sitä avitti kovasti von Platon lupaus työpaikasta ryhmässään vuodeksi 1996, jos vain valmistuisin 1995. 

Näin minusta tuli teoreettisen filosofian maisteri. Paljon muistoja on kirjoittamatta, mutta onpahan tässä varmaan vielä aikaa ja netissä tilaa.