Lapsuuden kerrostalon elämää, osa 3

Kerrostalomme ja sen piha olivat (ja ovat yhä, yhtäkään taloa ei ole purettu) osa isompaa korttelia, jota rajaavat Papinkatu, Hallituskatu, Koulukatu ja Satamakatu, jälkimmäistä lukuunoottamatta rauhallisia kaikki. Lasten oli hyvä liikkua Hallituskadun yli leikkipuistoon ja kouluun. 

Korttelimme

Leikipuistossa jännittävintä olivat puliukot, jotka nuokkuivat ja nukkuivat penkeillä. Ihmettelimme kovasti miten ukot voivat elää ulkona ja miksi se haisivat pahalle, jopa niin pahalle, että haju erottui koirien hiekkalaatikosta. Kerran yksi puliukko nukkui penkillä, ja me saimme päähämme heitellä häntä pikkuisilla kivenmurisilta. Ukko heräsi, suuttui ja alkoi heitellä meitä taskustaan kaivamillaan kolikoilla. Poimimme kolikot ja juoksimme takaisin kotipihan turvaan. 

Korttelimme sisäpihalla, jokaisen taloyhtiön pihalla, oli roskis, jonka tyhjentäviä roskakuskeja ihailimme. Kuskit tarkastivat ensin, ettei roskiksessa ollut puliukkoja, erityisesti lehtiroskiksessa oli toisinaan ukko nokosilla, ja sitten peruuttivat kuorma-autonsa roskiksen. Ihmeellinen vaijeri veti roskiksen kuormurin lavalle, siinä riitti viikosta toiseen pohtimista. 

Korttelisamme oli paljon kauppoja. Papinkadulla oli kaksi ruokakauppaa, yksi Hallituskadun ja toinen Satamakadun kulmissa. Kävimme aina edellisessä, emme juuri koskaan jälkimmäisessä, joka pelotti meitä jostain jo unohtuneesta syystä. Hallituskadun kemikaliossa kävimme ihmettelemässä tuoksuja, puristelemassa vanupusseja, mutta emme me sieltä koskaan ostaneet mitään. 

Satamakadulla oli pankki, johon minulle perustettiin tili. Sain oman pankkikirjan, johon sain merkintöjä viedessäni viikkorahoja - ja myös saamaani stipendin - ja jossa oli erittäin mukavia tätejä töissä. Pankissa oli aina juhlavaa asioida. Pankista alamäkeen oli konttoritarvikeliike, jonka ikkunassa oli laskukoneita. Äitini lupasi ostaa minulla paperille tulokset tulostavan laskimen kasvettuani isommaksi. En koskaan saanut laskinta, ilmeisesti en kasvanut tai kyseinen laskin ei ollut koululaisella sopiva. Haaveilin siitä vuosikausia. 

Pankin vieressä huonekalukaupan ikkunassa oli valaisimia. Valokuidusta rakennettua valaisin, jossa kuidun muodostivat puskan ja joka vaihtoi väriään säännöllisesti kiehtoi meitä. Kävimme katsomassa sitä toistuvasti, aina Pyynikiltä palatessamme. Valaisin oli hyvin kallis, emme saaneet vanhempiamme ostamaan; omalla pankkitililläni ei koskaan ollut tarpeeksi rahaa. 

Muutakin liiketoimintaa korttelisssamme oli. Talomme kellarissa majaansa piti puuseppä, joka työskenteli lakanhuuruisessa verstaassaan. Hän ei koskaan päästänyt pikkupoikia vierailulle verstaalle, joten saatoimme vain ihmetellä mitä hän lakkapilvessään rakenteli. Kartan mukaan jokaisessa Hallituskadun talonpäädyssä oli liiketila, mutta en mitenkään muista mitä niissä myytiin 70-luvulla. Varmaankin jotain pikkupoikia kiinnostamatonta. 

Korttelimme oli hyvä paikka kasvaa: palveluiden ja kauppojen myötä opimme kaupankäynnistä, ruokaa ei tarvinnut mennä ostamaan naapuritaloa kauemmaksi. Mutta kortteli ei riittänyt iän karttuessa: vuonna 1975 Hallituskadulle 500 metrin päähän kodistamme avattiin Sokos-tavaratalo, jossa oli vaikka mitä jännää. Muistan käyneeni toistuvasti Sokoksen paperiosastolla muutama markka taskussani ja ostaneeni muovitaskuja, kyniä, ja muita aarteita pöytälaatikkooni. 

Muistelmat jatkuvat taas viimeistään huomenna…