Pitkä mies

Isäni työskenteli opiskeluaikoinaan 1950-luvun alussa kesät Stuttgartissa Mersun tehtailla. Saksa oli yhä osin raunioina sodan jäljiltä, mutta talous oli nousussa, palkat valuuttakurssien vuoksi hyvät, ja saksalaista filologian opiskelevalle Saksassa oleskelu oli luontevaa ja opettavaista. Työ sen sijaan oli vaarallista, onnettomuuksia tapahtui alkeellisissa tehtaissa usein: nosturista pudonneet levyt leijailivat, happipullot räjähtivät, etc. Isälleni ei onneksi sattunut mitään. 

Mersun tehtailla isäni tapasin häntä hieman vanhemman Erhard Erkin, pitkän miehen, joka oli sodan jälkeen viettänyt tovin vankileirillä Englannissa. Isäni ja Erhardin välille syntyi ystävyys, joka kesti pitkään, osin meiltä lapsilta piilossa, kirjeissä, puheluissa. Miehet tapasivat harvoin, koska isäni ei syntymäni jälkeen matkustellut kuin harvoin. Erhard teki isälleni 50-vuotiaslahjaksi kuparista pakotetun Suomen vaakunan, joka roikkuu yhä lapsuudenkotimme seinällä isän vanhempien seinäkellon yläpuolella. Pakotustaidon Erhard oli oppinut vankileirillä. 

Pitkälle miehelle syntyi poika, josta tuli todella pitkä mies. Pojan nimi oli Roland ja hän oli 204 senttiä pitkä hoikka kaveri, meidän pikkupoikien mielestä jättiläinen, ja olihan hän sitä, pisin koskaan tuntemani ihminen. Roland vieraili meillä ainakin kahdesti. 

Muistan vierailuista toisen. Olimme kesämökillä Sahalahdessa, kun Roland saapui sinne ystävättärensä kanssa. Meille oli etukäteen kerrottu saksalaisten itaruudesta, miten he ottavat aina omat safkat mukaan kotimaastaan eivätkä tuo tuliaisia. Se ei pitänyt paikkaansa: Roland toi meille pikkupojille tuliaisia, joista muistan erityisesti Bayer Münchenin logolla leimatun jalkapallon. Pallo oli kyllä vähän soikea, mutta suurta iloa se tuotti. 

Emme osanneet tarpeeksi kieliä jutelleksamme Rolandin kanssa, äitini ei myöskään ollut koskaan saanut tilaisuutta opiskelle kieliä, maamme oli köyhä hänen lapsuudessaan, sota pilasi mahdollisuudet. Näin ollen isäni oli ainoa, joka pystyi puhumaan sujuvasti Rolandin ja hänen ystävättärensä kanssa. 

Ja nyt huomaan, etten muista muuta. Tai muistanpas: ensimmäisellä interraililla meidän oli tarkoitus vierailla Erkeillä Stuttgartista, mutta jostain syystä se jäi vaikka kaupungissa vierailimmekin. Tai sitten en vaan muista, en sitten millään. Mihin elämäni on kadonnut? Voinko saada sen takaisin?