Elämää pikkuveljen kanssa

“Laittakaa se loskaämpäliin”, huusin kun äitini tuli pikkuveljeni kanssa synnytyslaitokselta kotiin. Aavistin, että saamani huomio vähenee ja palvelu huononee. Karmeasta kilpailijasta olisi syytä päästä eroon. Äitini ei esikoistaan totellut ja minun oli alettava totuttelemaan elämään isoveljenä. 

Kateus oli kyllä alusta asti molemminpuolista. Muutaman vuoden päästä tapasin herätä aamulla aikaisemmin, Markuksi kastettu veljeni tallusti keittiöön myöhemmin. Hänen ensimmäinen kysymyksensä oli aina: “Mitä Matti on saanut?”. Isäni kyllästyi ja vastasi eräänä aamuna: “Selkäänsä”, mihin veljeni totesi: “Mulla kans”. Koska meillä ei ruumiilista kuritusta harjoitettu, veljeni ei saanut haluamaansa. 

Veljestäni ja minusta tuli hyvät ystävät. Lapsuuden valokuvissa leikimme yhdessä kauppaa, istumme poseeraamassa ties missä, sairastamme tuhkarokon, juhlimme omiamme ja kavereitten synttäreitä. Monessa kuvassa olemme mökillä, matkoilla isovanhempien luona Savonlinnassa, Imatran padon päällä, ja tietenkin mummulassa Mahnalassa. Näytämme iloisilta, sopuisilta, toistemme seurasta nauttivilta. 

Kummallisia onnettomuuksia sattui, ja yleensä valitettavasti sattui Markkua. Kerran olimme ottaneet tehtäväksemme kirveen teroittamisen tahkolla. Minä vahvempana pyöritin tahkoa, veljeni piti kirveen terää pyörivää kiveä vasten. Yhtäkkiä hänen sormensa lipesivät ja jäivät pyörivän kiven ja tahkon puukehikon väliin. Kamala parku, kynnen menetyst, mutta luut säilyivät ehjä. 

Toisen kerran olimme uimassa Miharin uimarannalla, jolla oli silloin todella paljon sinisimpukoita. Ne kutsuivat ottamaan käteen, heittämään ilmaan, aivan kuten kaikki muutkin pienet esineet ja kivet. Katsoin ettei ketään ole siellä mihin simpukan aioin heittää, heitin, ja eikös veljeni just noussut sukelluksista siinä mihin simpukka potosi. Ja sitten oli asiaa ensiapuun. 

Jatkoimme leikkimistä yhdessä teini-iän alkuun asti, sitten ystäväpiirimme vähitellen erkaantuivat. Oli meillä silti yhteisiä pyrintöjä, erityisesti minun moponi virittäminen ja viritetyllä mopolla ajaminen, kumma ettei siinä sattunut mitään. Moponhan saimme kulkemaan 120km/h. Saavutus ja osoitus itsesuojeluvaiston puuttumisesta sekin.

Lukio-aikoina ystäväpiirimme erkaantuivat edelleen, minä hengailin punkkareitten kanssa, veljeni musiikkimaku ei määrittänyt hänenn kaveripiiriään, hänellä kaverit olivat peräisin koulusta ja lapsuudesta, jos oikein muistan. Ja hän kuunteli Popedaa, Juicea ja Joan Jettiä. 

Aikuisena olemme matkustelleet yhdessä, ja Markku kävi kahdesti Kiinassa tapaamassa minua ja Sirkkua. Amerikkaan hän ei poliittisista syistä suostunut matkustamaan, Bushin presidenttiys oli hänelle liikaa. Harmi sinänsä, olen varma että hän olisi pitänyt Bostonista ja New Yorkista. 

Veljestä on vaikeata kirjoittaa, hän on niin läheinen ja tärkea. Yritän toiste uudestaan, ehkä yksittäisten tapahtumien kautta onnistuisi paremmin. 

Olen todella onnellinen, että pikkuveljeäni ei laitettu roskaämpäriin.