Muistoja maatöistä

Äitini vanhemmat olivat maanviljelijöitä. Heillä oli pieni tila Mahnalassa, Hämeenkyrössä, 30 kilometriä Tampereelta luoteeseen. Maatilaan pinta-alaa en tiedä, varmaankin peltoja oli kymmeniä hehtaareita, minkä lisäksi tilaan kuului aika paljon metsää, käyttöoikeus yhteislaitumeen metsän keskellä, ja pieni rantakaistale syvän ja kalaista Raimonjärven rannalla. 

Perunoita nostamassa

Rakennuksia tilalla oli asuintalojen (vanhempi 1900-luvun alusta, uudempi kesällä 1975 rakennettu) lisäksi suuli (iso lato), jossa säilytettiin heinää ja puitiin puimakoneella viljaa; navetta, jossa asui puolentusinaa lehmää, joskus aiemmin kuulemma sikojakin ja jonka yhteydessä oli pieni muutaman kymmenen kanan kanala ja sauna, toki erikseen. Pihalla oli puuliiteri, jonka yhteydessä pappani työkaluvaja (pikkupoikien aarreaitta) ja mummon mattovarasto, jossa tuoksui pöly. 

Vietimme paljon aikaa tilalla, mummolassa. Äitini ja isäni saivat viettää aikaa kahden kesken, me saimme leikkiä maaseudun rauhassa, ja oppia kaikenlaista maaseudusta, jopa kalastamaan ja teroittamaan kirveen, hakkaamaan halkoja, ja niin edelleen. 

Joskus jouduimme töihin. Maatilan työt vaativat toisinaan ison joukon työläisiä, työt kun on tehtävä silloin kun niiden aika vuodenkierrossa on. Erityisen paljon työvoimaa vaativat perunoiden kylväminen ja nostaminen ja loppukesän heinänkorjuu. 

Perunoiden kylväminen alkaa jo viikkoja ennen varsinaisia talkoita. Siemenperunat on saatava itämään ja niitä on oltava paljon. Mummo huolehti siemenperunoiden valmistelusta, niitä oli navetan edessä laarikaupalla. Kun talkoopäivä koitti, laatikot kuljetettiin perunapellon laitaan traktorin lavalla. Lava irti ja traktorin perään kylvökone. Se olikin erikoinen apparaatti: koneessa oli kaksi istuita, kummankin edessä putki. Putken alapään edessä maata aukoi aura, ja kylväjän tehtävänä oli kellon kilahtaessa tiputtaa siemenperuna putkeen. Kuulostaa helpolta, mutta penkki oli kova ja sää yleensä huono. Saimme tai jouduimme aina vuoromme tehdä. 

Perunat kasvoivat kesän, niitä syötiin uusina perunoina kesäkuun loppupuolella. Syksyn tullessa perunat olivat kypsyneet ja koitti perunankorjuun (tai -noston) aika. Se vasta olikin homma: traktorin perään asennettu laita kaivoi perunat maasta ja heitteli ne pellolle, josta ne piti käsin kerätä. Hirveä homma! Yleensä oli märkää ja kylmää. 

Heinänkorjuussa sen sijaan ei ollut kylmää eikä märkää. Heinähän on korjattava puotaisella säällä, jotta se kuivuisi. Heinänkorjuu on tavallaan väärä termi, koska heinäähän ei ennen vanhaan korjattu pellolta vaan se nostettiin ensin heinäseipäille kuivumaan, ja sitten viikon päästä kuivat heinät kärrättiin latoon lehmien talviappeeksi. 

Heinänkorjuussa oli monta jännään, ja raskasta, tehtävää. Helpoin homma oli heinän niittäminen traktorin vetämällä niittokoneella (ja harvemmin viikatteella). Kumpaakaan näistä hommista ei annettu pikkupoikien tehtäväksi, ei edes teinien. Sen sijaan saimme voimiemme sallimissa rajoissa tehdä rautakangella heinäseipäille reikiä maahan pystyttää seipäitä, laittaa seipäiden reikiin tappeja, ja nostella hangolla heinää seipäälle kuivumaan. Puuha oli raskasta, pölyistä ja hikistä. 

Heinän kerääminen seipäiltä traktorin lavalle latoon kuljetettavaksi vaati voimaa. Kuivakaan heinä ei ole painotonta, kymmenien seipäällisten nostelu käy kuntoilusta, ja ylitti pikkupoikien voimat. Kun väsyimme, pääsimme lavalle heinäkuorman päälle painoksi makoilemaan, mikä oli puuhista ihaninta. Ladossa oli myös lystiä telmiä tuoreissa heinäkasoissa. 

Muita maatalon puuhia olivat esimerkiksi halkojen hakkuu, marjojen poimiminen ja kanojen teurastaminen, mutta niistä myöhemmin. Sen voi kertoa, että päätön kana lentää pidemmälle kuin päällinen kana.