Isäni suvusta

Isäni suku on kotoisin Savonlinnasta. Isäni kotitalo seisoo yhä virran yläjuoksulla, linnasta pohjoiseen länsirannalla. Kävimme sitä katsomassa usein 1970- ja 1980-luvuilla, talossa asui silloin vielä isän sukulaisia tai aiemmin talossa asuneiden sukulaisia. Isäni ei paljon kertonut suvustaan - eikä hän edes ollut suvustaan erityisen kiinnostunut. Kun joku suvun jäsen 1990-luvulla laati yhden paperiarkin kokoisen sukupuun, isäni katsoi sitä muutaman minuutin ajan ja  laittoi sen lipastoon. Siellä se on yhä, olen sitä joskus katsonut. Täysin tuntemattomia ihmisiä. 

Isäni suvussa oli ollut iso maatila, mutta se oli kadonnut korttipelien ja viinapullojen kiehtovaan maailmaan. Isosiäni oli kuitenkin onnistunut ostamaan asunnon jo mainitsemastani talosta virran varrelta. Talossa asui muitakin, minulle muistuu mieleen mummu, jonka isäni kertoi saaneen pommituksessa ovenkarmin päähänsä, mutta jääneen henkiin. Venäläiset pommittivat ahkerasti isäni kotitalon lähellä olevaa tärkeää rautatiesiltaa. Siltaan he eivät osuneet, pommit putosivat sinne tänne, yksi aivan isäni kotitalon viereen kalliolle, onneksi taloa paljon ylemmäs. Mummo sai kuhmun päähänsä ja isoisäni korjauspuuhia.

Isoisälleni virta ja vesi olivat rakkaat. Hän oli mestariuimari, joka usemman kerran pelasti melko vuolaasta virrasta ihmisiä uimalla. Isoisäni itsekin ui virrassa, erityisesti hypättyään sinne rautatiesillan kaaren ylimmästä kohdasta. Tämä oli hänen rakkain harrastuksensa kunnes vaimonsa sai hänet joskus sotien jälkeen isoisäni jo täytettyä 50 vuotta luopumaan hieman lapsellisesta harrastuksestaan. Olihan moinen hyppiminen varmaan kiellettyäkin. 

Uimahyppyjä isoisäni ei jättänyt. Hän hyppäsi Savonlinnan uimalan avajaishypyn 10 metrin telineeltä vielä 60-vuotiaana (tai 70-vuotiaana, en muista varmaksi), mitä voinee pitää melkoisena saavutuksena. Isoisäni kuoli diabeteksen komplikaatioihin, jalat amputoituna 72-vuotiaana vuonna 1972. Hänen viimeiset sanansa olivat kaksi päivää isälleni lausumat: “Ka, Jaakkohan se siinä”. Työuransa hän oli tehnyt postimiehenä, ensin jakeluhommissa, sitten esimiehenä.

Isoisäni oli kuulemma innokas tiskaaja. Hänellä oli tapana viedä lautaset ruokapöydästä keittiöön heti, kun joku oli lopettanut syömisen. Samaa teki isäni, ja minä olen huomannut tekeväni samaa. Kummasti hyvät tavat periytyvät. 

Isoisäni voittajana keskimmäisenä

Isäni äiti, mummini, oli Huttusten kauppiassukua. Suvulla oli Savonlinnassa hattukauppa. En tiedä mummini työurasta mitään, en tiedä kävikö hän töissä. Siitä ei ollut koskaan puhetta. Mummin elämä on jäänyt minulle tuntemattomaksi. Hän oli rakastava isovanhempi, teki hyvää kanaviillokkia, muutti miehensä kuoltua Tampereelle, kävi hoitamassa minua ja veljeäni. Hän kuoli vuoden 1980 keväällä. 

Isäni oli ainoa lapsi, joten minulla ei ole ollut setää eikä täti isäni puolelta, ei myöskään serkkuja. Isän sukulaisista muistan Martta-tädin, isän tädin varmaankin, joka asui Helsingissä Linnanmäen vieressä, varmaankin Josafatinkadulla. Oli myös toinen naishenkilö, joka asui Savonlinnassa sataman torniralossa ja jonka luona saimme aina karamellejä, mutta hänen nimensä ja sukulaisuutensa ovat jo unohtuneet. 

Ehkäpä isäni lipastoon piilottama sukupuu kertoisi minulle jotain.