Sodan heijastumia

Kun synnyin vuonna 1968, toisen maailmansodan loppumisesta oli kulunut 23 vuotta. Suomi oli maksanut sotakorvauksensa, saanut Porkkalan takaisin, Kekkonen oli kolmannella kaudellaan, Neuvostoliiton uhka oli alati länsä, läntisiin järjestöihin liittymiseen vielä vuosikausia, Prahan kevät ja sen unelmien murskaaminen.

Äitini oli täyttämässä 30 vuotta, isäni 38. Äitini isä, Urho, oli noin 56-vuotias, samoin äitini äiti, Elli.  Isäni isä, Veikko,  oli jo 68-vuotias, isäni Hildur-äiti hieman nuorempi. 

isäni (vas) armeijassa

Sodasta oli kauan, mutta sen jäljet näkyivät. Kaupungeissa oli juoppoja, puliukkoja, korvikealkoholien käyttäjien, siltojen alla majailevia, liekkihotellien asukkeja. He olivat veteraaneja, jotka olivat sodan satuttamia, elämässään syrjään joutuneita. 

Meidän suvuissamme sodasta ei juuri puhuttu. Aivan erityisesti siitä ei enää 1970-luvulla puhuttu sotaa kokemattomille, esimerkiksi minulle. Veikon puheista en muista mitään, mutta tuskin hän ennen kuolemaansa vuonna 1972 ehtinyt minulle sotajuttuja kertoa. Urhon muistan kertoneen sotajuttuja kerran humassa, kesällä 1976 Ikaalisissa mökillämme, mutta en millään muista mitä hän kertoi, jännittäviä ne olivat. 

Veikko oli sodan aikana jo yli 40-vuotias. En tiedä palveliko hän rintamalla. Suvun tarinoiden mukaan hän oli sodan aikana humalassa lähellä rintamaa rautatieasemalla, kun vänäläisten pommitus iski rahapihalle. Veikko piiloutui tarinan mukaan penkin alle ja lupasi jumalalle lopettavansa hummailun, jos henki säilyy. Henki säilyi ja hummailu jäi. 

Urho oli tarinoiden mukaan ensiksi panssarilaivalla palveluksessa. Joskus kuulemani tarinan mukaan hän myöhästyi lomaltapaluusta ja jäi rannalle, onnekseen, koska laiva upposi ajettuaan miinaan. Tiedä häntä, mutta loppusodan ajan Urho palveli rintamalla haavoittuneita ja kaatuneita hevosella kuljettaen, homma joka kuulemma oli hermoille käypää. Urhossa sodan kauhut näkyivät muiden veteraanien kanssa juopottelussa, painajaisissa. Joskus ukot istuivat mummolan pihalla sireenipensaan keskellä, joivat sahtia ja muistelivat. Pikkupojat vakoilivat, mutta saivat äkkilähdön pensaan takaa. 

Urho veli, Väinö, ärkyttyi sodassa pahemmin. Hän sai sotasaaliikseen venäläisen pistoolin ja panoksia. Väinö näki joskus olemattomia, taloonsa hyökkääviä mustalaisia ja ryssiä, ja ryhtyi heitä pistoolillaan uhkailemaan. Urhon tehtäväksi jäi hakea veljeltään pyssy pois. Tarina ei kerro tapahtuiko tätä useammin, ja jos tapahtui, miten ja miksi pistooli annettiin Väinölle takaisin. 

Isäni kävi armeijan. Hänestä tuli reservin upseeri, tulenjohtaja. Hän vastusti sotaa vaikka keskustelikin kanssani saksalaisista taistelulaivoista mielellään. Minun sivariuteeni hän suhtautui kannustavasti, hänen mielestään ei kannattanut tuhlata vuotta armeijassa. Toisaalta hän ei vastustanut veljeni asepalvelusta. Ehkä viisautta on olla puuttumatta aikuisten lasten valintohin.

Minusta tuli sodanvastustaja, pasifisti. Olen sellainen yhä, mutta kannatan YK:n peruskirjan mukaista Ukrainan tukemista Venäjään vastaan. Siitä lisää myöhemmin.