Tampereella 1970-luvulla

Itsenäisyyspäivän ilotulitus on pikkupoikien vuoden kohokohtia, sitä odotettiin jo marraskuussa, juteltiin edellisen vuoden rakettien välkkeestä, muisteltiin miten rakettien ääni tärisytti maata, ja vannottiin ettei pelottanut lain vaikka ihan oikeasti pelotti. Itsenäisyyspäivänä sitten isän kanssa kävelimme kilometrin matkan keskustorille, oli aina kylmä, odotus kihelmöi. Sitten raketit lähtivät lentoon ja oli otettava isää kädestä kiinni.

Samalla torilla vappuna, en muista marsseja, työläisiä, muistan serpetiinin, kotona juodusta simasta kusihädän, mutta erityisesti olen muistavinani vappukrääsän, omien kolikoiden painon taskussa, ostamisen jännityksen, hattarat. Vappuna muistoissani ei sada eikä ole kylmä, mutta koska vapuista ei ole valokuvia, en voi tietää keksinkö kaiken. 

Ruotsin kuningasparin vierailun Tampereella muistan varmasti, se kun löytyy jopa Wikipediasta. Kuningas olisi ilmeisesti pahoittanut mielensä, jos hän olisi joutunut tervehtimään tyhjää keskustoria, joten meidät ala-astelaiset kävelytettiin jonossa torille hurraamaan kuninkaalle ja kuningattarelle, sopihan se meille, aina vaihtelu koulupäivään oli tervetullutta. En ymmärtänyt miksi parvekkeelta heiluttavalle pariskunnalla piti heiluttaa takaisin. 

Ensimmäiset kosketukset elävään musiikkiin sain 1970-luvulla. Billy, Kössi, Riki ja Timo perustivat yhtyeen nimeltä The Ventils. Se soitti rokkia, Billy kitarassa, Kössi bassossa, Riki pianossa, ja Timo rummuissa. The Ventils esiintyi koulussamme, en muista millainen vastaanotto oli, itse ihailin kavereita, koska he osasivat soittaa, mitä minä en. The Ventils esiintyi myös Sampolan koulun juhlasalissa rockin SM-kisojen karsinnoissa, ehkä, niin muistaisin. 

1970-luvun musiikkiopetus ei sopinut minulle, en oppinut mitään, aivan erityisesti en oppinut soittamaan nokkahuilua. Vika oli paljon minussa, en suostunut harjoittelemaan, uskoin olevani kyvytön ja niin tietenkin olinkin. Muistan myös koulun laulukokeet, joissa olin aina luokan huonoin, aivan surkea. Joko opetuksessa oli vikaa tai minulla on jotain vikaa aivoissani - tai molemmat, en nykyäänkään kuule sävelten korkeuseroja. Syntymätodistukseni mukaan olin hieman sininen syntyessäni, ehkä se pilasi jotain aivoissani. 

1970-luvulla asuimme Papinkadulla, Pyynikin lähellä, koulun ja leikkipuiston vieressä. Muistan miten vähitellen elinpiirini laajeni omasta kotipihasta puiston lähimpiin osiin, sitten ystävien pihoille muutamien korttelien päähän, ja jo aivan pienenä Pyynikille, sen jännittäviin venesatamiin, speedway-radalle, näkötornille asti, mutta ei vielä Pispalaan, jossa oli jotain pelottavaa, ehkäpä siellä olivat pelottavat Pispalan pojat. Kosken itäpuolelle elinpiirini laajeni vasta paljon myöhemmin, 1980-luvulla. 

Pikkupojan käsitys kaupungista oli erilainen kuin aikuisten. Katujen sijaan reittimme kulkivat pihojen halki, aitojen yli, joskus jopa matalien rakennusten kattojen kautta. Olennaista oli kulkea mahdollisimman suoraan vaikka se olisi ollut kuinka vaivalloista tahansa, vaikka matkaan olisi kulunut aikaa tolkuttomasti. Kyöstin pihalle piti kulkea pelottavan, köyhien asuttaman puutalon pihan halki, siitä missä nyt on Työväen teatterin uudisrakennus, jatkaa suoraan Hämeenpuiston halki, ei suojatietä pitkin, porttikonkiin, muutamien korkeiden aitojen yli, ja sitten olinkin jo perillä. Katua pitkin olisin ollut 5 minuuttia aiemmin. Sama oikopolkuilu jatkuu yhä nykyään, suoraan on päästävä vaikka aikaa kuluisikin ja kengät kuraantuisivat. 

Kaukaisia aikoja, epävarmoja, mutta rakkaita muistoja.