Lapsuuden leikkejä 1970-luvulla

Lapsuudessa ja vielä varhaisteininä vietin suurimman osan iltapäivistä ja viikonlopuista kavereitteni kanssa ulkona leikkimässä ympäri vuoden. Toki leikimme sisälläkin, mutta todella paljon ulkonakin, olihan kivempaa saada liikkua vapaasti ja olla hieman vanhempien katseiden ulottumattomissa. 

Papinkadun pihalla muistan leikityn lumisotaa. Siitä oli ainakin kaksi versiota. Ensimmäinen oli silkkaa sotaa naapuripihan lapsia vastaan. Heittelimme toisiamme lumipalloilla kunnes kyllästyimme. Pihojemme välissä oli parin metrin korkuinen verkkoaita, joka esti vihollisuuksien karkaamisen käsistä. Toisen version säännöt kopioimme koulun polttopallosta: porukka jaettiin kahtia. Jos osui pallolla vastustajaan, vastustaja joutui vaihtamaan puolta. Leikki loppui kun jommalta kummalta puolelta loppuivat leikkijät. 

Samalla pihalle heittelimme kilpaa ikkunattomaan 6-kerroksiseen seinään. Kukin heitti vuorollaan aina edellistä korkeammalle. Jos ei saanut heitettyä korkeammalle, tippui pois leikistä. Isot pojat voittivat aina. Erityisen hyvä oli Tappi, joka pääsi myöhemmin koittamaan keihäänheittovalmennustakin, mutta joka sitten keskittyi lopulta enemmän olueen eikä hänestä tullut kuuluisaa heittäjää kuin ainoastaan Kaakinmaalla Tampereella. 

Paperilennokit olivat myös kiinnostava leikki. Kenenkään erityisesti järjestämättä kaikki pojat yhtäkkiä tiesivät, että on lennokkikisat, taittelivat oman lennokin kotonaan ja saapuivat pihalle koittamaan kenen lennokki lentää pisimmälle. 

Luonnollisesti leikimme perinteisiä lasten leikkejä: littaa, poliisia ja rosvoa, kirkonrottaa. Niissä sai aina juosta itsensä uuvuksiin, mikä oli varmasti vanhempiemme mieleen. Nopeat juoksijat pärjäsivät hyvin, mutta hidas ja fiksu saattoi välillä yllättää ja voittaa/pärjätä. Ketteryys palkittiin littaleikissä. 

Kotimme pihalta oli kilometri Pyynikille, järvenrantaan, puistoon, metsään, jotka tarjosivat meille loputtomat leikkipaikat. Rakensimme majoa, patosimme puroja, heittelimme kilpaa kiviä järveen, kuvittelimme lumpeet sotalaivoiksi, joita pommitimme kivillä reikäisiksi. Kerran leikimme jäällä, joka oli paljon ohuempaa kuin luulimme. Putosin jäihin, vesi oli syvää, en saanut jalkoja pohjaan. Onneksi ystäväni Mattus, minua 3 vuotta vanhempi, oli neuvokas ja auttoi minut jäistä ylös. Kilometri kotiin oli pidempi kuin koskaan aiemmin. Sen koommin en ole jäillä kävelystä nauttinut pelotta.

Talvella Pyynikin rinteilllä oli hyvä laskea pulkalla. Jyrkimmän mäen nimi oli Surmanmäki, se oli varmaan 100 metriä pitkä ja kapea ja sen vieressä oli rinne. Jos ja kun kisan tuoksinassa tuli käverin töytäisemäksi, löysi itsensä pöpeliköstä. Ihmeellistä, ettei kenellekään käynyt huonosti, mustelmia vain. 

Muutettuamme Epilään, lähiöön, leikit jatkuivat aluksi samanlaisina, teini-ikä ei ollut vielä koittanut, lapsuus jatkui leikkeineen. Uusina leikkeinä mukaan tulivat lumisodan säännöillä käydyt sodat puhallisputkin ja pihlajanmarjoin, joskus omenoin, minkä totesimme liian vaaralliseksi. Vähitellen leikit jäivät, leikkiminen harveni, teini-ikä kasasi porukat seisoskelemaan, juttelemaan pikemmin kuin juoksemaan. Niistä ajoista myöhemmin omia muistelmiaan.