Lukemisesta, osa 1
Makaan isäni oikealla puolella, veljeni vasemmalla, vanhempien parisängyssä. Isä lukee meille ääneen kirjaa, en muista mitä, ainoastaan tunnelman, hetken turvallisuuden. Muistan kirjan ihmeellisyyden: siinä oli kuvia ja niiden vieressä jotain, joista isä osasi meille kertomuksen kertoa. En ole aivan varma muistikuvasta, koska muistan myös äitini paljon myöhemmin kertoneen miten isäni tykkäsi lukea meille tuntikausia.
Toinen varhainen muistikuva kirjoista: meillä oli kirja, jossa kertoi ammateista. Kirja oli suuri, sen sivuilla kuvia putkimiehestä, poliisista, opettajasta ja niin edellen - ja lyhyt kertomus mitä kukin heistä tekee. Muistan tutkineeni kirjaa lukemattomia kertoja, miettineeni mikä minusta tulisi, miksi haluaisin tulla. Pihalla kuorma-autoaan peruutteleva roskakuski vei kyllä voiton.
Jossain vaiheessa opin lukemaan. En tiedä osasinko jo ennen koulua vai opinko vasta siellä. Ensimmäisen luokan aika on muistoissani yhä sumea, mutta muistan miten minulla oli vaikeuksia, ja miten jouduin harjoittelemaan lukemista paljon. Erityisesti ääneen lukeminen oli minulle vaikeaa, sen muistan myöhemmiltäkin luokilta, aina meni mönkään, en pystynyt lukemaan kirjaimellisesti vaan lauseet muuttuivat silmieni ja suuni välillä. Niin ne tekevät yhä; kun luen, tulkitsen ja sanon ääneen oman tulkintani tai mielestäni paremman muotoilun. Lisäksi luen niin paljon nopeammin kuin puhun, että ääneen lukiessani tuskastun omaan hitauteeni.
Kun kerran opin lukemaan, ryhdyin lukemaan enkä ole koskaan lopettanut. Minulle on aina tuottanut suuria vaikeuksia olla hetkeäkään lukematta, jos minulla ei ole mitään muuta keskittymistä vaativaa tekemistä. Ennen se oli hankalaa, joskus jouduin hädissäni lukemaan Anttilan postimyyntikuvastoa, aamiaispöydässä maitotölkin kylkitekstejä uudestaan ja uudestaan. Nykyisin on helpompaa: kännykässä on aina jotain luettavaaa, vaikka sitten vain facebook-päivityksiä.
Ala-asteella luin muiden tapaan Viisikot, jouluisin saamani mitä-missä-milloin-kirjat, Alistair MacLeanin sotaseikkailukirjat (pidin jopa esitelmän Navaronen tykeistä, mutta se oli varmaan yläasteella), ja kävin usein Tampereen kaupunginkirjaston lastenosastolla. Se oli jännä paikka, tuoksui pölyltä ja kirjoilta samaan tapaan kuin kotimme nyt, hyllyt olivat korkeat, ikkunat pienet, oli hämärää. Kirjastonhoitaja oli pelottava, istui korkealla tuolillaan ja antoi kirjan väliin epäpäivälaput, eikä kirjaa ikinä kehdannut myöhässä palauttaa.
Vanhempieni vuokraamalla kesämökillä Sahalahdella oli laaja pokkarikirjasto. Muistan makuuhuoneen, kirjahyllyn täynnä talven käpristämiä kirjoja, mutta muistan vain yhden kirjan. Se kertoi Fidel Castrosta, hänen lapsuudesta ja hänen mummonsa sylistä, jossa oli lämmin ja vieno virtsanhaju. Kaikki muut kirjat ovat kadonneet muististani.
Isäni, lukion lehtori, osti kotiimme sivistäviä(kin) kirjoja. Muistan viettäneeni loputtomasti aikaa Otavan ison tietosanakirjan parissa, lukeneeni melkein kannesta kanteen kuusiosaisen Toinen maailmansota -teoksen, ihmetelleeni Odysseuksen seikkailuita Grimbergin kansojen historiasta. Isäni myös huomasi miten kiinnostuneita veljeni kanssa olimme tekniikasta ja osti meille 9-osaisen TEK - Tekniikan tietokeskuskirjasarjan. Se ilmestyi osa kerrallaan, luin jokaisen osan kannesta kanteen heti kun se meille saapui.
Kirjojen lisäksi luin lehtiä. Maija-tätini työskenteli Lehtimiehet -yhtiössä, ja hän toi meille Tekniikan maailmat, Vauhdin maailmat, Alibit, Hymyt ja mitä muuta lapsille sopivaa Lehtimiehet sitten julkaisikin. Tekniikan maailman lukeminen auttoi hurjasti myöhemmin koulussa, kuten laaja lukeneisuus yleensäkin. Jopa Jerry Cottonin lukeminen oli hyvästä, siinä oli kieltä, jota muissa lehdissä ei.
Ja tietenkin meille tuli keskiviikkoisin (?) Aku Ankka, ja joinakin vuosina myös Nakke Nakuttaja, Ne luimme heti, kunhan veljeni kanssa pääsimme sopuun kumpi ensin. Se ei ollut aina riidatonta. Aku Ankan tarinat ja sanankäänteet tarttuivat mukaan puheenparteemme ja tulivat osaksi leikkejämme.
Lukeminen jatkui, ja niin jatkuu tämäkin tarina jonakin päivänä.
Kommentit