Musti, rakas koira

Olin alle vuoden vanha, kun enoni osti isälleen, minun isoisälleni, lahjaksi koiran. Koira oli sekarotuinen ja kokonaan musta ja sen nimeksi annettiin Musti. Minä ja Musti kasvoimme yhdessä, niin kauas lapsuuteen kuin muista, Musti on aina läsnä, aina iloisena, aina uskollisesti vastassa, kun vierailimme maalla, joskus jokaisena viikonloppuna.

Veljeni mopoilemassa,
Musti makoilee

Musti oli rauhallinen, haukkui vain kahdessa tilanteessa: nähdessään kyitä tai vesikirppuja. Mummolan rannassa, Rainonjärven pinnalla, liikkui aina kesäisin vesikirppuja. Musti ei voinut sietää niitä vaan juoksi edestakaisin laituria pitkin ja yritti ajaa kirput tiehensä. Kirput eivät olleet tietävinäänkään Mustista vaan jatkoivat satunnaista liikehdintäänsä. Jostain syystä Musti ei uinut, joten kirput jäivät voitolle. 

Mustilla oli vähän koirakavereita, naapurissa ei ollut koiria. Jossain vaiheessa kuitenkin hieman kauempaa kylästä tuli vierailulle iso bernhardilainen, jonka kanssa Musti ystävystyi. Kun ystävä saapui, ihmiset menettivät Mustin mielessä kiinnostavuutensa, alkoi tuntikausien telmiminen. Sitä oli vinhaa seurata, Mustin muuttui ihan eri koiraksi, eläimeksi. 

Mummoni piti Mustille kovaa kuria. Mummolan vanhassa ja uudessa talossa oli kummassakin iso kammari, nykykielellä olohuone. Se oli Mustilta kielletty muulloin kuin jouluaattona. Silloin Musti pääsi mukaan lahjoja jakamaan ja sai itsekin lahjoja, olihan se koko suvun rakastama. 

Yleensä Musti vietti aikaa ulkona, vapaana maalaistalon pihassa. Se ei koskaan lähtenyt seikkailemaan kauas talosta vaan vahti taloa olemuksellaan. Ei sen tuntemattomia ajanut pois haukulla, pikemminkin kutsui tuntemattomat pihaan luokseen paijaamaan. Sisällä talossa Musti yleensä makaili omalla peitollaan tuvassa, aina maate asettautuessaan puolikierroksen tekemällä rypisti oman peittonsa. 

Pappa ja Musti olivat erottamattomat. Kun pappa lähti metsälle, esimerkiksi korjaamaan laitumien aitoja, Musti kulki aina papan vieressä. Heillä vaikutti olevan täydellinen yhteisymmärrys, sanaton toveruus. Sodan käynyt ronski mies oli ihan sulaa vahaa Mustin koiruuden äärellä. 

Mustia rakastivat kaikkia, ja Musti rakasti kaikkia. Tämä rakkaus sai valitettavasti Mustin lihomaan, se sai liikaa herkkuja. Vanhemmiten Musti lihoi, sen takajalat ja lonkat antoivat periksi, liikkuminen väheni. Kun olin noin 12-vuotias, Mustin elimistö petti kokonaan, sen suusta tuli vaahtoa. Minut ja veljeni lähetettiin naapuriin Lea-tätini luo, ja kun palasimme, Mustia ei enää ollut, oli vain uusi hauta suulin vieressä.