Lapsuuden keväät

Pikkupojille jokainen kevät oli ihme. Maailma muuttui, edellisestä keväästä oli ikuisuus, pojat eivät ihan muistaneet mitä kaikkea jännää kevät toisi tullessaan. Joka vuosi se toikin uusia asioita, vähän isompien poikien leikkejä, noloutta edellisvuoden leikeistä, omasta lapsellisuudesta. 

Jäät alkoivat sulaa. Kova teräsjää pehmeni, muuttui hileiseksi, ei enää kantanut poikiakaan, jotka Pyhäjärven rannalla seurasivat, heittelivät kukin voimiensa kokoisia kiviä ja yrittivät saada ne jään läpi. Rannassa oli veneitä, joiden alla kuulemma asui puliukkoja. Veneen alle oli jännittävää kurkistaa, mutta ei siellä koskaan ketään ollut. 

Kemikalioista sai lottokuponkeja, Supermyynnistä suurennuslaseja, joita polttolaseiksi kutsuttiin. Kupongeilla ei voittanut, mutta nuotion niillä sai aikaiseksi, ihanaa savua. Siinä hommassa riitti hihkumista ja riemua moneksi iltapäiväksi. 

Lumet sulivat, purot alkoivat solista. Luonnollinen puro oli pikkupojalla haaste siinä missä vesi-insinöörille vapaana virtaava joki. Veden kulkuun on puututtava, puro on padottava, mitä isompi, syvempi, sen parempi, ja kun pato on täynnä vettä, sen voi rikkoa. Parhaat purot olivat Pyynikin kesäteatterin luona, siinä oli sellainen suihkulähde notkelmassa, ja siihen kertyi paljon vettä. 

Sammakot kävivät kutemaan. Sammakonkudun löytäminen oli kevään kohokohtia, koska kudun tiesimme muuttuvan nuijapäiksi ja loppukeväästä pikkuisiksi sammakoiksi. Kun kutua löytyi, sitä käytiin katsomassa säännöllisesti. Parhaat kutupaikat olivat mummulassa Raimonjärven rannan hetteiköissä. Onneksi perheemme kävi mummulassa melkein joka sunnuntai, joten sammakoiden kevätelämä ei mennyt meiltä pikkupojilta ohi. 

Kevään luontoon kuuluivat myös pajunkissat, joita keräsimme kotiin äitimme iloksi. Myöhemmin keväällä puhkesivat kukkaan sini- ja valkovuokot. Valkovuokot kukkivat äitienpäivän aikoihin ja niitä oli paljon vähemmän kuin nykysin, ei ihan mattoinaan pitkin poikin, vaan harvoissa paikoissa, erityisesti mummun kanalan viereisessä metsikössä. Näsiäkin kukki pellon reunassa, kyyt heräsivät kallioiden koloista, ensimmäiset perhoset lähtivät lentoon.

Mummulassa lehmät päästettiin laitumelle. Joskus satuimme olemaan paikalla todistamassa lehmien riemua, kun ne ottivat ensimmäisiä askeliaan ulkona pitkän navetassa viettämänsä talven jälkeen. Niin puhdasta tunteen ilmaisua ei näe usein, ihmiset eivät siihen kykene. 

Lintuja emme seuranneet, kukaan ei ollut meille opettanut lintulajeja, joten emme niitä seuranneet tavanomaisten kiurun, västäräkin, pääskysen lisäksi. Mummulan järvessä ei asunut lintuja, eikä Pyynikin rannoillakaan mikään vilinä ollut. En muista lintuja laisinkaan lapsuuden keväistä. Outoa!

Tämän muistan, enempää en. Luulin muistavani enemmän.