French Braid / Anne Tyler

Anne Tylerin uusin romaani French Braid ilmestyi juuri suomeksi nimellä Ranskalainen palmikko. Teos sai muun muassa Helsingin Sanomissa hyvän arvion, joten kun sain kirjan käsiini, päätin sen lukemiseen pari iltaa käyttää. Kirjassa on vajaat 250 sivua, joilla isoin kirjaisimin etenevä tarina elää. Kirja on esineenä miellyttävä, iso ja keveä. 

Kirja alkaa nuoren parin vierailusta miehen vanhempien luona Baltimoressa. Vierailu on lyhyt, koska nainen haluaa illaksi kotiin Philadelphiaan, mutta menee melko hyvin, nuorten elämä on iloisen auvoista. Nainen tapaa asemalla serkkunsa, jota ei ole nähnyt aikoihin, tilanne on kiusallinen, mies ei tajua mikä on pielessä. On vuosi 2010.  

Tarina palaa ajassa taaksepäin 60-vuotta, parin sukupolven taakse. Alussa tapaamamme naisen esivanhemmat ovat viimein, kymmenien vuosien raatamisen jälkeen, päässeet kesälomamatkalle. He matkaavat järven rannalle vuokramökille, jossa tapahtuu tavanomaisia kesäasiota: syödään voileipiä, uidaan, otetaan aurinkoa, autoillaan kauppaan, ja riidellään. 

Kirja seuraa tämän suvun elämää. Suvun vanhimmat, Mercy ja Robin, kasvattavat kolme lastaan, Robin hoitaa Mercyn suvun putkiliikettä, Mercy lapsia. Kun lapset lähtevät, Mercy saa viimein aikaa itselleen, taiteelleen ja hän muuttaa vähitellen ateljeehensa. Robin jää yhteiseen kotiin, ja molemmat teeskentelevät itselleen ja lapsilleen, ettei eroa ole tullut eikä tulossa. 

Lapset kasvavat, muuttavat omilleen, eri kaupunkeihin, jotkut jopa maaseudulle. Osa lapsista menee kunniallisesti naimisiin, osa pakotettuna, koska aika ei ole aborteille kypsä, osa yllättää naimalla itseään vanhemman ja luokkajaossa alemmen. Syntyy uusi sukupolvi, Mercy jatkaa elämäänsä ateljessa, Robin parin kodissa. Lapset toilailevat, heistä on huolta, mutta lapsenlapset ovat ilon lähteitä. 

Kija jatkuu aina vuoteen 2020 asti ja pandemiaan asti. Saamme lukea miten pandemia vaikuttaa suvun elämään, esivenhemmat ovat kuolleet, uudet sukupolvet ovat isovanhempia, ja lapset ja heidän lapsensa tulevat virusta pakoon pieneen Baltimoreen isosta New Yorkista, ja leikit ovat samat kuin ne olivat kauan sitten järven rannalla kirjan aloitteneella kesälomalla. 

Kirja on sujuvasti kirjoitettu, kieli on nautinnollisen selkeää, sanasto monipuolista. Kirjan kertomus amerikkalaiset alemman keskiluokan ja keskiluokan elämästä on varmasti todenmukainen, mutta kirjan hahmoista harvat ovat eläviä, ainoa oma hahmonsa on suvun matriarkka Mercy. Muut jäävät etäisiksi, ulkopuolisesti kuvatuiksi, ja heidän tarinansa ei ainakaan minua koskettanut. 

Kirjasta kyllä oppii uutta amerikkalaisesta kulttuurista, kaikkialla vaanivasta vanhoillisuudesta, pelosta ja tarpeesta pitää yllä kulisseja. Mutta toisaalta, onko se nyt amerikkalaista vai yleisinhimillistä? 

Kannattaako kirja lukea? Miksei kannattaisi, onhan se aika ohut, sujuva ja sitä lukiessa sanavarasto laajenee. 

EDIT: kirja on suomeksi Palmikko, mikä on aivan pöljää, koska ranskalainen palmikko on kirjan tärkeimmän kohtauksen symboli, tavallaan kirjan sanomankin.