Varhaisia pyöräilymuistoja

Istun kuvassa pyörän selässä, olen varmaankin 4-vuotias. Pyörässäni on 1970-luvun alussa muodissa ollut pitkä satula, pyörä vaikuttaa minulle hieman suurelta, olen juuri saanut pyörän, kasvunvaraa ostettu. Muistan pyörän muutenkin kuin kuvasta, muistan miten onnellinen ja ylpeä olin pyörästäni. Airaksisen Harrilla oli samanlainen, mutta hänen pyörässän oli vaakaputkessa auton automaattivaihdetta muistuttava vaihteenvalisin - en tiedä oliko Harrin pyörässä vaihteita, mutta tiedän olleeni kateellinen. 

Ensimmäisiä kokemuksia tuloeroista. Niitä keräilin koko lapsuuteni, ensin mitään ymmärtämättä, sittemmin mitään välittämättä. 

En muista milloin ja miten opin pyöräilemään. Varmaankin isäni opetti, apupyörät ensimmäisessä pyörässä ennen kuvan pitkäsatulaista. Pitkäsatulaiseen asensimme nopeusmittarin, sellaisen jossa punainen viisari kiertyi myötäpäivään nopeuden noustessa. Papinkadun kerrostalopihamme oli kallellaan, porttikongille loivasti laskien. Kun oikein poljin, saavutin 20km/h nopeuden, mitä pidimme kavereitten kanssa hirmuisena. Porttikongista tulevat autot lisäsivät jännistystä ja äidin kieltojen painokkuutta. 

Vuonna 1973 vuokrasimme kesäksi maalaistalon Ruovedeltä tai Orivedeltä. Talon pihalta lähti metsäpolku, jota pitkin pääsi läheisen maalaistalon pihaan. Olin ystävystynyt maalaistalon perheen ikäiseni pojan luo. Koska heillä oli tarjolla kahvia ja pullaa, pelottava kesälläkin pimeä metsäpolku ei estänyt pyöräilyäni. Poljin aina nopeasti, ties mitä mörköjä pelkäsin. 

Ala-asteen ajoilta muistan erään iltapäivän, jolloin pyöräilin kotiin (korttelin päähän koulusta!) ja mietin, että onpas ihanaa, kun huomenna on vaalit, koulu kiinni ja voin lähteä ystävien kanssa pyöräilemään. Pyöräilin naapuritalon pihan kautta, sieltä ei olisi saanut, joten siellä jännitti aina kivasti. 

Keväällä ja kesällä 1980 pyöräilimme Tampereen keskustasta 5 kilometriä Epilään katsomaan rakenteilla olevaan rivitaloamme. Matka Pyynikin ja Pispalan kautta tuntui pitkältä. Rivitaloomme pystyi aitaa taivuttamalla livahtamaan sisään. Kerrosten välistä puuttuivat portaat, portaikosta kaiteet. Pelotti, poistuimme nopeasti, palasimme keskustaan. 

Sama kesänä pyöräilimme kauas Ylöjärvelle. Olimme kuulleet, että betonielementtitehtaan kaatopaikalla on muovia, jonka polttamisesta syntyy hieno musta savu. Se houkutteli polkemaan yli 10 kilometriä suuntaansa. Savua todellakin syntyi, mutta se oli kitkerää, poltti silmiä ja kurkkua. En muista keitä muita oli mukana. 

1980-luvun alussa innostuimme pyöräilemisestä ilman käsiä. Joku meistä, ehkäpä Kyösti, polki ilman käsiä keskustasta itään kauas Turtolaan, tai jonnekin sinne päin. Minulle iski kademieli, päätin pyöräillä Epilästä keskustaan ilman käsiä. Se oli helpommin uhottu kuin toteutettu, koska minulla oli käsijarrullinen pyörä ja matkalla Pispalan mäet. Ylämäki ei ole ongelma ilman käsiä polkiessa, alamäki on. Pienen miettimisen jälkeen viritin takajarruun erillisen kaapelin (romikselta varastetusta sähköjohdosta), jolla saatoin hidastaa vauhtia ohjaustankoon koskematta. Pääsin Epilästä Pyynikintorille, jossa minun oli pakko pysähtyä liikennevaloihin. 

Kävin Epilästä toisinaan fillarilla koulussa 4 kilometrin päässä Pyynikintorilla, mutta koska kaupunki maksoi bussimatkat, pyöräily jäi koulumatkoilla hyvin vähäiseksi. 15-vuotiaana se loppui pariksi vuodeksi kokonaan ostettuani mopon, mutta siitä ja mopon virittämisestä 120km/h kulkevaksi myöhemmin.