Kadonneet kaverit

 Lapsuudessa kaverit, ystävät olivat todella tärkeitä. Kaverit löytyivät koulusta, kotitalosta, kotikorttelista, siinä missä aikuisena he löytyivät yliopistosta, työpaikalta ja harrastuksista, lapsena ei harrastuksia onneksi juuri ollut. 

Osa lapsuuden ystävistäni on yhä ystäviäni. Tapaan heitä toisinaa, he joskus kommentoivat näitä kirjoituksia. On todella hienoa, että kaukaa menneisyydestä asti on yhteisiä muistoja, elämää. Se pitää elämän kasassa, luo jatkumon. 

Osa ystävistäni on kadonnut elämästäni. Jokunen on kuollut, jotkut muuttivat lapsuudessa toiselle puolelle kaupunkia tai toiselle paikkakunnalle ja yhteys katkesi, jopa niin, etten löydä heitä enää edes internetistä. Se on merkillistä, miten ihminen voi kadota netistä, jos on elossa, tai miten merkit ihmisestä voivat kadota hänen kuoltuaan kokonaan. Olkoon tämä kirjoitus yritys tavoittaa heidät muistoistani.

Mainitsin jo aiemmassa muistelmassa Papinkadun kotitalomme ensimmäisessä kerroksessa asuneet Mattilat ja heidän isomman poikansa Jussin. Jussin kanssa olin todella hyvä ystävä, leikimme pihalle yhdessä, käryytimme lottokuponkeja suurennuslasilla, teimme verivalan intiaanikertomusten innoittamana ikuisen ystävyyden merkiksi. Vala ei auttanut, Jussin vanhemmat ostivat asunnon Lentävänniemestä, ja vajaa 10km etäisyys osoittautui valaa vahvemmaksi. 

Luokkakaverini Timo Kivimäen kanssa olin todella hyvä ystävä muutaman vuoden ala-asteella. Kävin usein heillä kotona, isänsä oli lääkäri, joka halusi pojastaan lääkärin. Tämä halu koitui ystävyytemme kohtaloksi, koska Timo vaihtoii yläasteella Klassiseen kouluun opiskelemaan latinaa. Aikuisena hänestä kuuluu tulleen lääkäri, mutta hän joutui pyrkimään useamman kerran lääkikseen ja työskentelemään lihakaupassa sitä ennen. Näin minulle on kerrottu. Lapsuudesta muista miten purimme radioita, Kivimäkien mökin, jossa ajelimme mopoilla ja jossa elämäni ainoan kerran yritin vesihiihtoa. Se ei onnistunut, lannistuin. Mökillä oli myös ilmakivääri, jolla ammuskelimme säilyketölkkejä kannoilta.

Minut avannosta pelastanut Mattus Paakkanen on myös kadonnut. En muista miten ystävystyimme. Hän oli minua muutaman vuoden vanhempi, jo yläasteella, minä olin kolmannella tai neljännellä luokalla. Seikkailimme ahkerasti Pyynikillä, rakensimme majoja, sytytimme nuotioita. Hänellä oli englantia äidinkielenään puhuva luokkakaveri, joka opetti meille hävyttömyyksiä ja pierun englanniksi. Mattus katosi kuin tuhka tuulee, en tiedä mitä tapahtui, ehkäpä hänen perheensä muutti toiselle paikkakunnalle.

Ala-asteella luokallemme tullut Hannu Rastas oli hyvä ystäväni kunnes hänenkin perheensä muutti pois keskustasta, muistaakseni kauas läntisiin lähiöihin. Hannun muistan siitä, että hänellä oli aina kolikoita, joita hän laski, mutta joita hän ei käyttänyt. Muistan myös erään kerran, jolloin teimme jonkin kolttosen ja jouduimme pakenemaan Hannun korttelista meidän kortteliimme, kotiimme ja kuuntelemaan Baccaran levyä rauhoittuaksemme.

Vanhempiemme perhetutuilla Aution perheellä oli kaksi poikaa. Vanhempi heistä, Mikko, oli ikäseni, ehkäpä olimme syntyneet samoihin aikoihin, ehkäpä perheemme olivat tutustuneet synnytyslaitoksella. Autiot olivat työläisiä, kommunisteja, asuivat vuokralla Hämeenkadulla pihatalossa. Minä ja Mikko olimme parhaat ystävät, erityisesti muistan leikit Autioiden siirtolapuutarhamökillä Raholassa. Autiot muuttivat Hervantaan, jossa vierailimme - ja ennen vierailuamme isäni sanoi, ettei Autioilla saa haukkua kommunisteja vaikka mieli tekisi. Autiot katosivat Hervantaan, olen viimeksi tavannut Mikon 2000-luvun alussa, jolloin hän myi kampaamotarvikkeita.

Koko kouluaikani keskeisen ystävän L:n kadotin alkoholille opiskeluaikana. Hänen päihteidenkäyttönsä teki hänestä oikukkaan, aggressiivisen, eikä hänen seurassaan ollut enää mukavaa. Se on sääli, koska koko kouluajan olimme läheiset ystävät. Lisää hänestä myöhemmin, hän ansaitsee oman muistelunsa. 

Kuolleista ystävistä kirjoitan myöhemmin. Heitä on jo tusinan verran. Liian monta 54-vuotiaalle.