Kaunokirjoituksesta

Aloitin koulutaipaleeni syksyllä 1975 Tampereella Aleksanterin ala-asteella. Peruskoulu oli juuri syrjäyttämässä kansakoulut, pääsimme opiskelemaan uuden opetusohjelman mukaan toiselta luokalta alkaen. Kaikki ei kuitenkaan ollut muuttunut, erityisesti opettajamme rouva Heinijoki ei ollut muuttunut nuoreksi ja virkeäksi vaan oli oma itsensä, mielestämme ikivanha. Hänellä oli myös vakava diabetes, tai sokeritauti kuten silloin oli tapana sanoa, ja siksi hän oli ikäisekseen laiha. 

Rouva Heinijoki opetti meille perusasiat: lukemisen, kirjoittamisen ja laskemisen. Muistaakseni opin lukemaan vasta koulussa, aluksi hyvinkin huonosti, koska minulla oli ja on yhä jonkinlainen lukihäiriö. En tiedä miksi sitä silloin sanottiin, mutta koville ottivat ensimmäiset vuoden opintiellä. Muistan äitini pitäneen minulle lukukoulua, pakottaneen minut lukemaan ääneen Viisikko-sarjan kirjoja vielä 9-vuotiaana. Ja yhä joudun joka kerta jokaisen diftongin tavaamaan, usein silti väärin ne kirjoittaen, usein jopa lausuen. 

Mutta nyt olen harhautumassa aiheestani, joksi asetin kaunukirjoituksen. Kuvan mukaiset tyyppikirjaimet ovat vuodelta 1931, ja jonkinlaista versiota niistä opettelimme ensimmäisellä luokalla. Se oli vaikeaa, käsi ei millään tahtonut oppia kaaria piirtämään, tuli virheitä. Kun käsi sitten oppia, tavaamisen vaikeudet jatkuivat. Erään kerran saimme tehtäväksemme kirjoittaa kaunokirjoitusvihkoon, sellaiseen siniseen, omaa nimeämme sivun verran. Minulla menivät sukunimeni, joka on Kinnunen, ännät ja uut ihan sekaisin, kirjoituksissa ei ollut tolkun häivää. Niinpä jouduin kirjoittamaan vielä monta sivua Kinnusia. Otti päähän, mutta opin kirjoittamaan nimeni. 

Joskus neljännellä tai viidennellä luokalla päätimme ystäväni Timo Kivimäen kanssa, että nyt riitti kaunokirjoitus ja opettelimme tekstaamaan. Se ei kyllä auttanut koulunkäyntiä yhtään, koska ainekirjoituksia arvosteltiin myös kirjoituksen kaunokirjoitsmaisuudesta, ja se meiltä katosi kokonaan. Timosta tuli myöhemmin lääkäri, joten huono käsiala lienee ollut hänelle ammatissa kunnia-asia, niinhän lääkäreiden käsialoja on tapana haukkua huonoiksi. 

Käsin kirjoittaminen, kaunolla tai tekstauksen ja kaunon sekoituksella, jatkui koko kouluajan, ylioppilaskirjoituksiin ja sen jälkeen yliopistoon. Yliopistossa viimeinen pidempi käsin kirjoittamani tentti lienee vuonna 1995 kirjoittamani kypsyyskoe, mutta kyllä vielä MIT:ssa vastasimme vuonna 2005 käsin kirjoittaen joihinkin tenttikysymyksiin. Ja silloinkin menivät kirjaimet miten sattuivat, vääriin järjestyksiin, ja huvittivat sekä proffia että opiskelukavereitani. 

Nykyisin kirjoitan toisinaan käsin muistiinpanoja, suunnitelmia. Käsialani on vuosi vuodelta huonompi. Ehkä olisi viisasta kirjoittaa enemmän käsin, sanotaanhan sen olevan hyvä tapa oppia uusia asioita.