Mummostani, osa 1.

Kun mummoni eli  äitini äiti, Elli Honkasuo, tapasin Sirkun ensimmäistä kertaa vuonna 1997, hän katselin minun ja koiransa leikkimistä pihalla ja totesi Sirkulle, että “eikös tuo ole ihan hyväluontoinen”. Epäselväksi jäi kumpaa hän tarkoitti, koska Sirkku ei tohtinut kysyä. 

Mummoni oli kotoisin Koijärveltä, kävi karjakkokoulun ja päätyi karjakoksi isoon taloon Hämeenkyrön Mahnalaan. SIellä on tapasi pappani, Urho Honkasuon. Urho asui Suoniemen talossa sukulaistätinsä kasvatettavana, koska hänen vanhemmillaan oli liiaksi tekemistä kaikkien lastensa kanssa. Suoniemen ja Honkasuon tilat ovat lähellä toisiaan, Honkasuon toisella puolin. 

Mummo synnytti viisi lasta, josta yksi kuoli sodan aikana parivuotiaana kurkkumätään. Muut, äitini, tätini Maija ja Lea ja enoni Antti elivät kukin aikuisiksi, heistä Lea ja Maija ovat yhä elossa. Mummo kasvatti lapsensa hyvällä kurilla kunnon ihmisiksi, jotka pärjäsivät kukin omalla tavallaan elämässän. Heistä myöhemmissä muisteluissa. 

Mummo eli perheensä kanssa talossa, jonka salissa, tai isossa kammarissa, asui papan kasvattanut ja lapsille kovin rakas mummoksi kutsuttu täti. Talo oli pieni, siinä oli kuisti, josta pääsi tupaan ja isoon kammariin. Tuvan ja keittiön välissä oli pieni kammari, jossa muistan 1970-luvulla olleen pikkupoikien loputtomaksi iloksi hetekoita. Isossa kammarissa oli sohvakalusto, TV, senkki, kirjahylly. Tuvassa oli puuhella, joka ruuanlaiton lomassa lämmiti tuvan, pirttipöytä, tiskipöytä, johon tuli vesi tuli hanasta ja meni jonnekin, en tiedä minne. Tuvassa oli myös seinällä pieni kaappi, jonka laatikoissa pikkuesineitä, joita tutkimme loputtomasti. Ne olivat menneestä, emme tienneet niiden tarkoitusta.

Mummo hoiti lastensa lisäksi pientilan karjan, puutarhan ja merkittävässä määrin kylän sosiaaliset suhteet - hänen näkönsä oli tarkka ja hän istui tuvassa ja tiesi kuka oli mennyt mihin milloinkin ja kenen kanssa. Kyläläiset tykkäsivät vierailla mummon luona, tarjolla oli hyvää seuraa ja pannukahvia ja pullaakin. 

Karjaa isovanhemmillani oli puolen tusinaa. Talven lehmät viettivät navetassa, kesät joko laitumella tai metsässä. Illalla mummoni huusi navetan kulmalla “tse lehmäin tse”, ja lehmät saapuivat jonossa lypsettäväksi. 1970-luvulla lypsäminen tapahtui jo pääosin koneella, mutta ei automaattisesti. Lehmän viereen oli mentävä, ja siinä oli aina vaarana joutua äkäisen lehmän potkaisemaksi. Serkkuni väitti nähneensä kuinka lehmä potkaisi mummoa niin, että mummon tekarit lensivät kaaressa maitokiuluun. Tiedä häntä, serkkuni oli kova iskemään tarinaa. Lehmien lisäksi mummoni piti kotitarpeiksi kanoja.

Mummo oli tarkka puutarhastaan. Hän istutti vuosi vuodelta laajemman kukkapenkin, ja piti huolen etteivät kukat kärsineet pikkupoikien leikeistä. Palloa ei kukkapenkin lähellä potkittu eikä varomattomasti juoksenneltu. Sen sijaan marjapensaista oli lupa syödä niin paljon kuin jaksoi, koska pensaita oli todella paljon. 

Kun jollakulla oli huolia, mummoni lohdutti sanomalla, että “äläs nyt, kukaan ei ole kuollut”, mikä on varmasti ainakin osin peruja sota-ajan ankaruudesta vaikkei suvustamme montaa ihmistä sodassa tainnut kuollakaan. Mummo muisti myös aina muistuttaa, että “vie mennessä, tuo tullessas”, koska maatalossa laskiämpäri piti tyhjentää ja puulaatikko täyttää ainakin kerran pari päivässä. 

Mummosta myöhemmin lisää. Ikävä on kova kun mummoa muistelen.