Puhelimessa

“Kinnusella, Matti puhelimessa”. Näin vastasin kotimme numeroon, se oli ehkä 25707, tulleisiin puheluihin. Tämä oli virallinen tapa vastata, sen opettivat minulle vanhempani ja sitä koulussakin harjoituksissa suositeltiin. Puhelin oli puhelinpöydällään eteisessä, paikassa, johon oli lyhyin matka eri puolilta asuntoa. Puhelinpistorasiota olisi ollut makuuhuoneissakin, mutta meillä oli ilmeisesti varaa vain yhteen puhelinkojeeseen. 

Puhelimella saattoi myös soittaa, jos vaan muistin kaverin numeron tai osasi numeron etsiä puhelinluettelosta. Kaverit, tai heidän vanhempansa, vastasivat samalla kaavalla, vaikkapa “Rannolla, Kalle puhelimessa”, ja sitten piti pyytää Kyöstiä puhelimeen. 

Mummulassa puhelin aiemmin ollut vain joissakin taloissa, mutta minä muistan mummulan isossa kammarissa omalla isolla piirongillaan istuneen puhelimen. Se oli outo paikka, koska mummulassa aikaa vietettiin yleensä tuvassa, parin ovena takana kammarista. Puhelimeen ei mummulassa istualtaan puhuttu, koska puhelut olivat kalliita. Seisten ei tullut lörpöteltyä. 

Puhelimen hankkiminen oli kallista. Jotta kotiin sai puhelimen, piti ostaa puhelinosuuskunnan osake. Ne olivat kallita. Siksi muuttaessani pois kotona Hämeenpuiston Impilinnaan minulla ei ollut puhelinta. Onnekseni asuntoni oli ensimmäisessä kerroksessa, ja kaverit saattoivat heittää pikkukiviä ikkunaani. Itse jouduin soittamaan puhelinkopeista, mikä oli kallista, jos koppi ei ollut sellainen, johon saattoi soittaa takaisin. Koppiin soittaminen oli halvempaa kuin kopista kolikoin soittaminen. 

Puhelut kulkivat mekaanisten keskusten läpi. Tampereen puhelinosuuskunta tapasi järjestää avoimien ovien päiviä keskuksiinsa Tampere-päivinä. Kovasti raksuttava keskus, sen vakavailmeiset operaattorit, jykevät ovet olivat pikkupoikien puheissa viikon pari vierailun jälkeen. Ihmettelimme miten moisen laitteen joku on voinut osata rakentaa - ja sitten aikuisena päädyin eräiden Nokian puhelinkeskuslaitteiden pääarkkitehdiksi. 

Yhteisössä asuessani 1990-luvun alussa puhelin oli pitkän piuhan päässä, jotta sen romanttisia jutteleva saattoi viedä omaan huoneeseensa muita nolostuttamasta. Jatkojohdot olivat heikkoja, ja niitä piti tuon tuostakin ostaa uusia. Jos johto katkesi sopivasti, puhelin ei soinut ja tärkeä ihmissuhdepuhelu saattoi jäädä saamatta. Sekös harmitti!. 

Puheluiden hinnat laskivat. Helsingissä paikallispuhelun hinta ei enää riippunut puhelun pituudesta. Samaan aikaan puheluun saattoi liittää useita puhujia. Muistan pitkät puhelut iltapäivisin Lapinlahden koulun käytävällä Sadun ja Marian kanssa, he kun olivat myös iltavahtimestareina toisissa kouluissaan. En muista lainkaan mitä puhuimme, mutta puhelut kestivät tunteja. 

Nykyisin jokaisella on puhelin taskussaan, mutta kukaan ei enää soita kenellekään. Jos on tarve soittaa, pitää sopia aika - ihan samaan tapaan kuin joskus kauan sitten 1960-luvulla piti puhelinkeskuksen sentraalisantraa pyytää yhdistämään. Puhelu on nykyisin tavallaan henkisesti arvokkaampi teko kuin aikoihin.