Nuoruuden musadiggailusta

Mitä musaa kuuntelet? Mitä levyjä levyhyllyssäsi on? Siinä kaksi kysymystä, joita kyselimme uusilta tuttavuuksiltamme 1980-luvun Tampereella. Vastauksen kanssa oli oltava tarkkana, perusteltava musiikilliset mieltymykset ja erityisesti levyhyllyyn eksyneet omituisuudet huolellisesti. 

Kullakin meistä oli omat suosikkiyhtyeensä. Pidimme kaikki toistemme suosikkiyhtyeistä, mutta tiesimme mikä oli kenenkin, kuka oli ensimmäisenä - tai enemmän, vakavammin - kuunnellut mitäkin. Tästäkään ei ollut soveliasta laskea leikkiä, se olisi ollut epäkohteliasta,  vakavilla asioilla vitsailua. 

Minun suosikkiyhtyeeni oli New Model Army. Muistan miten kerran lueskelin brittiläisiä musalehtiä Tampereen kaupunginkirjaston musiikkiosastolla. Minulle tuntemattoman yhtyeen uusin levy The Ghost of Cain oli saanut 5 tähteä, ja sen musiikkia kuvailtiin sanoin, jotka lähettivät minulta siltä istumalta levykauppaan. Olin myyty, kaikki New Model Army levyt oli saatavat heti, mikä tietenkin oli vuonna 1987 mahdotonta. 

Panu Tuomi, sittemmin nerokas runoilija, oli kaupungin suurin Hüsker Du -fani. Hänellä oli toki 500 levynsä joukossa vaikka mitä aarteita, jopa kokonainen Beatles-kokoelma, mutta Hüsker Du oli hänelle pyhä. Kun vietimme aikaa I-klubilla, saimme kuulla Panun pitkän tukkansa alta mumisevan ylistystä Hüsker Dun yhdistelmälle Abban melodiikkaa ja hc-punkin suoruutta. 

Herman Raivio, sittemmin maamme johtavia kirjallisuuskriitikoita, diggaili The Smithsiä. Me muut emme oikein perustaneet The Smithistä, pidimme Morrisseyn asennetta liian tiukkana ja lauluääntä hieman kireänä. Kunnioitimme silti Hermannin musiikkamakua ja kuuntelimme hänen ylistyspuheitaaan ja jopa joskus tanssilattialle menimme The Smithsin kappaleiden aikana. 

Billy-miehen musiikkimaku oli laaja, joskin Sonic Youthia (Laurikaisen suosikki eritoten) hän ei oikein ymmärtänyt. Billy intoili erityisesti psykobillystä, ehkäpä The Meteorsista. Mutta Billylle kävi mikä musa vain kunhan se oli jotenkin omaperäistä. Hän oli meistä musikaalisin, ymmärsi musiikin syvällisesti, osasi soittaa mitä soitinta vain. 

Kuvanveistäjänä kunnostautunut Matti Kalkamo oli hc-punkin erikoismiehiä, mutta aivan erityisesti hän diggaili brittiläistä anarko-punk-yhtyessä The Crass, josta tuli minunkin elämäni suunnan määrittänyt kokonaiselämys. Perehdyimme Kalkamon kanssa The Crassin sanoituksiin tarkasti ja olemme yhä hyvin vahvasti auktoriteettien ja hierarkioiden suhteen epäileväisiä. Tässä diggailussa oli mukana Tullikamari-klubin myöhemmin perustanut Tero Viikari, joka on sittemmin ystävystynyt The Crassin Steve Ignorantin kanssa. 

Muutettuani Helsinkiin opiskelemaan köyhdyin, en enää pystynyt ostamaan uusia levyjä mieleni mukaan, ehkäpä lama sittenkin vaikutti elämääni, iloinen 1980-luku oli ohi. Musiikkimakuni jämähti - ja intoilun kohteet vaihtuivat. 

Tätä kirjoittaessani taustalla on soinut The Crass, Hüsker Du, Sonic Youth, Sugar, the Godfathers, Deja Voodoo ja The Garbage.