Mummulan pihalla

Kuvassa poseeraan veljeni kanssa mummulan pihan Mahnalassa Suoniemen tilalla. Seisomme yllättäen mummomme kukkapenkissä, takanamme näkyy jotain isoja valkoisia kukkia, edessä violettejä. Hieman taaempana puskamaisia puita, ne ovat hopeapajuja, jotka muistoissani ovat isoja puita navetalle vievän traktoritien varrella, pihaa rajaamassa. En muista niitä noin pieninä. 

Kuvassa näkyvä rakennus on talousrakennus. Ovi avautuu kapeaan tilaan, jossa mummoni säilytti mattoja ja matonkuteita. En tiedä miksi, koska minun mielestäni matot olivat aina siellä ja niitä ei koskaan tuotu sisään asuinrakennukseen. Samassa talousrakennuksessa oli halkoliiteri ja papan työkaluvarasto. 

Halkoliiterin edessä, kuvassa veljestäni vasemmalle, oli iso halkopino. Sen viereen tuotiin metsästä puita, jotka sitten ensin pokasahalla tai myöhemmin moottorisahalla pätkittiin ja kirveellä halkaistiin. Tähän puuhaan tarvittiin talkoot, useita ihmisiä, samoin kuin halkojen kantamiseen liiteriin. Liiteristä halkoja sitten tuotiin sylillinen kerrallaan tuvan puulaatikkoon, josta ne päätyivät puuhellan pesään.

Tupa lämpeni uudessakin talossa puuhellan lämmöllä. Minä en koskaan oppinut sytyttämään puuhellaan tulta, sen pesä oli niin kapea ja syvä. Mummoltani sytyttäminen kävi helposti, ja hella olikin hänen aluettaan. Hellan uunissa valmistuivat maailman parhaat imelletyt perunalaatikot, joiden reseptin mummo vei mukanaan hautaansa. Tai ehkä ilman puuhellaa ei täydellistä laatikkoa pysty valmistamaan. 

Takaisin kuvaan. Kuvan ottaneen isäni selän takana oli mummulan asuintalo 1900-luvun alusta. Se kävi vanhaksi ja epäkäytännölliseksi 1970-luvulla, ja pappani päätti rakentaa uuden talot (talojen nimiksi vakiintuivat todellakin Uusi talo ja Vanha talo). Uusi talo rakennettiin vuonna 1975, pääosin kesän aikana, meidänkin perheemme osallistui rakentamiseen niin tiiviisti, ettemme vuokranneet mökkiä sinä kesänä.

Uuden talon puutavara oli peräisin papan omasta metsästä. Talo nousi nopeasti, se on rakenteeltaan aika yksinkertainen, neliömäisen betonilaatan päälle rakennettu. Talossa on kaksi kerrosta, josta ylempi eli vintti jäi kesken, varastoksi ja meidän lasten leikkitilaksi. Alakerrassa on tupa, makuukammari ja iso kammari (olohuone), WC ja eteinen. Saunaa ei ollut, se rakennettiin vasta 1990-luvulla. Lämmitys tuvassa puuhellalla, muualla suoralla sähköllä, kuten energiakriisin jälkeen oli tapana. 

Talon rakentamiseen osallistuivat sukumme lisäksi myös kylänmiehet. Heistä jäi mieleeni Veijo, hieman juopottunut kirvesmies, joka tuli hieman mutkitellen mopollaan paikalle. Kirves ja vasara pysyivät Veijon kädessä hyvin, tiedä sitten saiko hän osan palkastaan sahtina. Isäni kuulemma tapasi laulaa aarioita saksaksi talon kattoa rakentaessaan niin että koko kylä kuuli ja ihmetteli. Yleensä isäni lauloi suomeksi. mikä lie katolla kielen vaihtanut. 

Kuvasta vielä. Takana näkyy yksi papan pelloista. Siellä muistan heinätalkoot. Pellolla oli myös tilan kaivo, josta vesi pumpattiin sekä karjakeittiön vesisäiliöön maitotonkkia jäähdyttämään kuin uuden talon vesijärjestelmään. Jätevedet menivät uuden talon edessä olevaan kaivoon, josta ne toisinaan vietiin tankkiautolla pois. 1990-luvulla talo liitettiin kunnalliseen vesihuoltoon. 

Näin muistelmani jatkuvat, pikkuisen kerrallaan joka aamu ennen töihin polkaisua.