Lapsuuden kerrostalon elämää

Isäni muutti 1960-luvun alussa Papinkatu 8 rakennettuun kerrostaloon heti sen valmistuttua 1960-luvun alussa. Ensin hän asui kaksiossa piharakennuksen C-rapussa, sitten ennen minun syntymääni hän muutti äitini kanssa kadunvarren A-taloon. Isäni tykkäsi kertoa tarinaa miten hän oli ennen äitini, morsiamensa, vierailuja, aina vahannut lattian ja miten sängyn alle oli näin muodostunut monttu. 

Oopperalaulaja Jaakko Ryhänen kantoi tarinan mukaan isäni painavan kirjoituspöydän 5. kerrokseen selässään. Hän oli isäni oppilas ja vahva kuin härkä jo teininä. Isäni ja kaimansa Ryhänen pysyivät ystävinä isäni kuolemaan asti, ja minäkin sain tavata Ryhäsen Savonlinnan oopperajuhlilla. Hänestä jäi sivistyneen herrasmiehen vaikutelma. 

Taolyhtiössämme oli siis kaksi rakennusta, 2-rappuinen kadun varressa ja 1-rappuinen pihalla. Rakennusten välissä oli hiekkalaatikko, keinut ja parkkipaikkoja. Muutama iso puukin oli, erityisesti mieleeni jäi parvekkeemme edessä kasvanut vaahtera, jonka kukkimista seurasimme tarkasti. Kukinnan jälkeen teimme puun siemenistä tekoneniä ja nauroimme. 

Asuimme 5. kerroksessa. Asuntomme oli kolmio, jossa oli pitkä eteinen, sen toisella seinällä iso peili, toisella WC ja vaatehuone. Peilistä huolimatta pelasimme eteisessä jääkiekkoa, peili säilyi ehjänä ja jäi seuraavalle asukkaalle kesällä 1980 pois muuttaessamme. 

Naapurissamme asui vanha mummo, jota äitini auttoi. Toinen naapurimme vaihtui usein, asunto oli vuokralla. Välillä naapurinamme oli koulumme musiikinopettaja, jolla oli paha tapa soittaa pianoaan humalassa öisin. Siitä tuli sanomista ja opettaja muutti pian pois. Mukava mies muutoin. 

Yläkerrassamme asui ruova Tikkala, sairaanhoitaja, lapsensa kanssa. En muista hänen puolisoaan, ehkäpä hän oli leski tai puoliso ei osallistunut talon elämään. Rouva Tikkala oli tärkeä, koska sairaanhoitajana hän osasi paikata itsensä verille teloneet pikkupojat. Hän myös osasi pitää kuria, rouva Tikkalan sanaa oli toteltava. 

Alakerrassamme asui perhe, jolla oli minua vanhempi poika. Joskus leikimme yhdessä, mutta emme ystävystyneet. Sen sijaan ystävystyin hyvin 1. kerroksen yksiössä asuneen 2-lapsisen Mattiloiden perheen vanhempaan poikaan. Heillä oli aina kiva vierailla, oli ahtaan kodikasta. Teimme ikuisen ystävyyden verivalankin, mutta se ei kyllä auttanut perheen muuttaessa kauas Lentävänniemen lähiöön isompaan asuntoon. Perheen isä teki ruumiillista työtä ja oli paljon lihaksikkaampi kuin minun lehtori-isäni. 

2. kerroksessa asui rouva Raatikainen, joka haisi aina vahvasti hieltä ja jolla oli tytär. Tyttäsestä minulle ei ole jäänyt nyt mieleen tulevaa mielikuvaa. Rouva oli iso ja rehevä, ja paistoi usein silakoita. 

Piharakennuksessa asui Sulo Aittoniemi, silloin komisario, myöhemmin populistinen kansanedustaja, vaimonsa ja Janne-poikansa kanssa. Janne leikki Markku-veljeni kanssa, oli hieman kirjaviisas, nykysin lääkäri. Sulo otti kerran kellarista rosvon kiinni ja tätä raivelista ja sanoi, ettei parane tulla uudestaa. Rosvoa ei näkynyt. 

Kellarissa oli sauna, jossa kävimme vuorollamme lauantaisin. Muistan isäni kanssa käymäni keskustelut Berliinin filharmoonikoista ja Bismarck-taistelulaivasta. Muistan myös keksineen utilitarismin lauteilla. Olin siis jo pikkaisen filosifinen tuolloin. 

Oi, muistoja tunkee tietoisuuteeni, mutta nyt on lähdettävä fillaroimaan töihin. Kerrostaloelämän muistelu jatkuu pian.