Tampereen festareiden parhaat / Kiasma-teatteri

Perinteinen Tampereen elokuvafestareiden parhaiden eli palkittujen elokuvien näytös keräsi taas melkein koko Kiasma-teatterin täyteen. Ensimmäiset viisi riviä olivat tyhjät, mikä sopi minulle, koska tykkään katsoa elokuvia läheltä niin, että ne täyttävät koko näkökenttäni. Kotona saan ihan tarpeekseni tihrustaa telkkarista ja läppäriltä liikkuvaa kuvaa.

Isoa liikkuvaa kuvaa oli tarjolla kuuden elokuvan verran. Elokuvista neljä oli dokumenttia, kaksi fiktiota; kahdessa elokuvassa oli animaatiota, yksi oli pelkkää animaatiota. Ohessa kuvat käsiohjelmasta, josta selviävät tekijät, maat, kestot ja jopa kunkin elokuvan lyhyt esittely. Keskityn seuraavassa enemmän vaikutelmiini, elokuvista oppimaani. 

Blush - an extraordinary voyage yllätti äänen dokumentaarisuudella ja kuvan nukke- ja vaha-animaatiolla. Fatu, nuori mies, menee ensimmäistä kertaa kaupppaan meikattuna, juuri ennen lähtöään lomalle/matkalle alkuperäiseen kotimaahansa Kosovoon. Fatu ja hänen ystävänsä juttelevat matkalla kauppaan, keskustelu on kuvitettu animoitujen hahmojen kuurakettireissulla. Erinomaisen luovaa. 

Blue note -fiktiossa nainen hakee sairaan miehensä sairaalasta saareen mökille. He viettävät romanttisen illan ruuan, viinin, saunan, uimisen, kesäyön merkeissä. Aamulla mies tarttuu myrkkypulloon, tyhjentää sen sokraattisen rauhallisesti, elokuva loppuu. Riipaisevan kaunista, vahvasti ajatuksen eutanasiaan ja ihmisen oikeuteen päättää kuolemasta vievä. 

Svenic view kertoo luontodokumenttien aitoudesta tai sen puutteesta. Karhu on syömässä mättäällä, mukamas mustikoita, mutta oikeasti kuvaajan mättäälle jättämiä koirannaksuja. Kuvaaja lymyää kopissaan. Tässä vaiheessa elokuvan viesti on jo kerrottu, mutta elokuva jatkuu ja kestaan viestinsä visuaalisesti loistokkaani vielä monesti. Kaikki ei ole miltä näyttää – asia, jota ei aina luontodokumentteja katsellessa  muista. 

Budapestiin sijoittuva dokumentti Away kertoo kahden 16-vuotiaan ukrainalaisen pakolaisen elämästä. He opettavat Ukrainasta paenneita pieniä lapsia ja tekevät poliittista taidetta kadulle. Turistit katselevat taidetta kännyköidensä läpi, hyväksyvästi, ymmärtäen. Osa unkarilaisista ei siedä ukrainalaisten läsnäoloa maassaan ja ryhtyy soittelemaan poliisia lopettamaan taideteoksen ja performanssi. Poliisi ei vastaa puhelimeen. Dokumentti kuvaa pakolaisten elämää, epätoivoa, puheluita kotiin, nuorten tuhottua tulevaisuutta. Teos ei osoittele vaan luottaa tarinaansa, nuoriin pääosanesittäjiinsä. 

Das Rothor (punakorva) ei myöskään osoittele tai moralisoi kertoessaan saksalaisen kehitysavun turhuudesta. Nuori kaveri hakee siviilipalvelukseen ulkomaille, päätyy saksalaisen kansalaisjärjestön hommiin Senegaliin. Hommat koostuvat lähinnä tyhjän toimittamisesta, satunnaisten lahjoitusten toimittamisesta sairaaloihin, tai milloin minnekin. Suurin osa lahjoituksista on täysin turhia ja tarpeettomia, jäävät kontteihin mätänemään. Kaveri päätyy ilman mitään osaamista leikkausosastolle sairaanhoitajan hommiiin – ainoastaan ihonvärinsä vuoksi. Eipä pääse yksikään senegalilainen ikinä vastaaviin hommiin vaikka olisi osaamistakin.

Viimeisenä esitetty Periaatekysymys kertoo humoristisen tarinan tiukan pysäkönninvalvojan ja hänen kohteidensa ristiriidoista. Loppu on novellimaisen hauska, elokuvassa ei ole yhtään turhaa kuvaa. 

Hienot leffat tänäkin vuonna.