Lapsuuden kerrostalon elämää, osa 2

Kerrotalossamme, pihatalossa, asui teurastaja, jolle maistui viina ja joka oli isoine mahoineen ja leppoisinen juttuineen pikkupoikien sankari.  Teurastaja ajoi Toyota Corollalla. Yhtäkkiä Corolla katosi pihasta eikä teurastajaakaan näkynyt pariin viikkoon. Pikkupoikina olimme ihmeissämme, koska meidän maailmassamme aikuiset eivät katoilleen. Teurastaja palasi aikanaan, kävellen, ilman Corolla. Kysyimme, että missä autosi on. Teurastaja vaan hieroi isoa mahaansa ja hymyili. 

Samassa talossa teurastajan kanssa asui komissario Sulo Aittoniemi, josta kerroin jo vähän aiemmassa kirjoituksessani. Hän oli myös pikkupoikien sankari, ronski maalaismies Hämeenkyröstä, suorapuheinen, murretta vääntävä. Aittoniemellä oli myös mahaa, olihan hän tunnetusti sahdin ylin ystävä. Sahtia hän pani mökillään Ikaalisissa, ja toi sitä joskus aikuisten maistettavaksi. Lapsille sitä ei annettu vaikka toki kiinnostuneita olimmekin. 

Aittoniemi oli retee, kuten Hämeenkyrön miehet tapaavat olemaan. Kun Sulon pojalla Jannella oli syntymäpäivät, niitä varten oli ostettu suklaata niin paljon, ettemme koko pihan poikien voimin pystyneet kaikkea syömään. Hyvä ehkä niin, koska seuraavana aamuna heräsin nokkosihottumaan. Olin lapsena allerginen suklaalle. Janne-poika kävi englantilaista päiväkerhoa ja sai sieltä harjoitusvihkoonsa kateutta herättäviä tarroja. Me kävimme ihan vain tavallista kunnan kerhoa emmekä saaneet tarroja. 

Aittoniemien yläpuolella 5. kerroksessa asui perhe, jonka pojan nimi oli Ville. Hän oli varsinainen harmin ja huolen aihe aikuisille, aina pahanteossa. Joskus hän kurmuutti meitä pikkupoikiakin, mikä estänyt meitä ihailemasta häntä. Hän oli näet pihan pojista ainoa, joka pystyi heittämään lumipallon 6-kerroksisen talon katolle. Minä sain 10-vuotiaana vain 6. kerrokseen pallon lentämään. 

Kerrostalossamme asui myös paperitehtaan johtaja. Hän oli hyvin etäinen mies, ajoi Range Roverilla eikä leikkinyt pikkupoikien kanssa. En muista oliko hänellä lapsia, mutta vaimo hänellä oli, etäinen hänkin. Ehkäpä he olivat niin vanhoja, että lapsensa olivat jo muuttaneet pois kotoa. 

Kerrostalosamme asui siis keskiluokkaisia opettajia, työväenluokan teurastajia ja putkimiehiä, poliiseja, tehtailja, sairaanhoitaja. eläkeläisiä, leskiä ja eronneita. Kerrostalossamme opin ihmisten olevan samanarvoisia ammatistaan ja tuloistaan riippumatta. Äitini painotti aina, että kaikki ihmiset ovat yhtä tärkeitä eikä kukaan ansaitse ihailua asemansa vuoksi sen enempää kuin ketään pitää asemansa vuoksi halveksua, ylenkatsoa. Ja kaikkien lapset olivat samassa koulussa, samoilla luokilla, samaa kouluruokaa syömässä. Tästä opista ja kokemuksesta olen ikuisesti kiitollinen.