Läheltä pitäen, kaukaa käyden / Hannu Salama

Hannu Salaman teokset olivat ja ovat yhä minulle tärkeitä. Olen lukenut Minä, Olli ja Orvokin moneen kertaan ja pidän sitä yhtenä parhaista maassamme kirjoitetuista romaaneista. Se ja Siinä näkijä missä tekijä loivat (mielestäni) uuden tavan kirjoittaa, toivat kirjallisuuden raakana lukijan silmille, ja siinä sivussa uudistivat kieltäkin. Tarinat ovat rankkoja, eikä poliittisesti ole mikään korrektia, jos muutenkaan, ja turvallisista tiloista ei ole edes nähty unta. Hyvä niin, sellaista oli elämä taannoin, ja on yhä toisinaan. 

Myöhemmin olen kovin paljon pitänyt Salaman runoperformansseista, joita hän esitti ainakin vielä vuonna 2019 jazz-orkesterin säestyksellä. Performansseissa oli hurja lataus, alkuvoimaa, sanan tappuraa Kalevalan mitalle, ja Salamassa karismaa.

Salaman uudempaan romaanitaiteeseen, sanotaanko nyt viimeisten 20 vuoden ajalta, olen yrittänyt saada koskestuspintaa. En ole onnistunut, joten olen yrittänyt lukea niitä yhteiskunnallisina kiistakirjoituksina, mutta ei sekään toimi. Kirjoissa puhuu aina Salaman alter ego, jonka loputon katkeruus jotenkin estää minua nauttimasta kirjojen kielellisestä ilotulituksesta. Teksti on sujuvaa ryöpytystä, mutta päähenkilön loputon palaaminen 70-luvun taistolaisuuden traumoihin, ja EU ja nyt jopa Naton manaaminen ja maamme myynnin sureminen vaan ei toimi, siis minulle. Vaikka miten yritän lukea tekstiä sen kirjoittajan, tai päähenkilön, monologina, sen poliittinen ummehtuneisuus väsyttää. 

Tämäkin kirja sai minut epätoivon valtaan. Miksi en voi vain lukea, miksi minun on annettava tunteitteni vallata lukuhetki, ryhdyttävä kiistelemään kirjan tekstin kanssa. En tiedä, väsyin yrittämään, jätin kesken.