Keski-ikäisenä on kivaa.

Olen keski-ikäinen, 54-vuotias. Elämästäni on varmasti yli puolet takana, alle puolet, mutta toivottavasti yli kolmannes edessä. Olen tyytyväinen elämääni, minulla ei ole keski-ikäisyyskriisiä, ei viidenkympinvillitystä. Olen rauhallinen. 

Matkallani Italiassa kävelin kadulla, ajatukseni harhailivat, yhtäkkiä pintaan nousi ajatus: olen saavuttanut kaikki, voin vain nauttia elämästä, mihinkään ei minun enää tarvitse pyrkiä. Kaikki on hyvin, on ollut jo kauan, jos ei aina. 

Satunnaisessa järjestyksessä hyvin olevia asioita, saavuttamiani pyrintöjä, jotain: ihana puoliso jo yli neljännesvuosisadan ajan, alati syvenevä rakkaus; ystävät, monelta vuosikymmeneltä, työpaikalta, opiskelupaikasta, mantereelta ja maasta, kaikenlaisista sukupuolista; tuhansien ja tuhansien kirjojen lukemisen tuomat viisauden jyväset, kirjoitustaito; muutaman kielen auttava kielitaito; muistot matkoilta kaikille mantereille, moniin maihin, pyörälläkin; terveys, joka on pysynyt hyvänä; ruumis vartalo joka antaa tehdä mitä haluan, ei pistä vastaan; ammattitaito, jolla saan elannon ja jolla voin auttaa muita ihmisiä ja viihdyttää muita; ruokahalua ja jano, terveyden merkit; jokusen vuoden menojen verran rahaa pankissa ja velaton asunto; polkupyöriä loppuelämäkseni. 

Olen tuhdisti mukavuusalueellani eikä minulla ole pienintäkään aikomusta eikä tarvetta poistua siltä. Olen hyvä juuri sellaisena kuin olen, minun ei tarvitse muuttaa itseäni ( ja muita vielä vähemmän), ei haastaa itseäni uusilla kuntoilulajeilla. Juuri näin on hyvä, aivan riittävän hyvä.

Näin on hyvä elää. Yhdessä ystävieni kanssa.