Nostalgia / Mario Martone

 

Nähdä Napoli ja ahdistua. Niin on aina käynyt minulle. Vuoden 2006 syksyllä sain Napolissa migreenin, ja päätin etten palaa sinne. Palasin tämän vuoden tammikuussa, yhdeksi yöksi, kävelin asemalta Duomolle ja takaisin, ja päätin etten palaa. Kaupunki on ahdas, likainen, meluinen, ahdistava. 

Mario Martonen elokuvassa Felice palaa Napoliin 40 vuoden poissaolon jälkeen. Hän tapaa äitinsä ensimmäistä kertaa sitten teinivuosien, tapaaminen on kauniisti kuvattu, poika nostaa vanhan äitinsä kylpyammeeseen. Muutoin Felice kävelee ympäriinsä, muistelee nuoruuttaan, joka on kuvattu hienosti kaitafilmille. Vähitellen käy ilmi, että Napolista lähteminen on oli ajolähtö, ja että taakse jäi ystävä, jonka tapaaminen olisi tärkeää. Loput juonesta löytyy Googlella. 

Elokuva on kuvattu kauniisti, rauhallisesti, värit ovat päivisin lämpimät, öisin kaupunki on uhkaava, mutta päivisinkin Felicen kävelyä tarkkaillaan, joka paikassa norkoilee toimettomia, joskus öisin aseet puhuvat ja silminnäkijät vaikenevat. 

Napoli kaupunkina ahtaine kujinee, pienine kauppoineenm, roskakasoineen, äänekkäine moottoripyörineen on elokuvan keskeinen hahmo, joka tavallaan ohjaa Feliceä ja muita. Elokuva näyttää katsojalleen millaista elämä on Napolin köyhissä perheissä ja mistä rikollisuus saa uusia tekijöitä, uhrejaan. Kaupunkia esittelee ja rikollisia vastustaa nuori pappi, joka toimii myös osin elokuvan kertojana. 

Ei, en aio palata Napoliin. On muitakin kaupunkeja. Elokuvaa suosittelen matkailun korvikkeeksi.