Pahan arkkitehdit / Janne Tranberg, Rami Mäkinen

Lapsena luin usein Alibia kotona (Lehtimiehissä työskennellyt Maija-tätini toi niitä meille). Ihmettelin kovasti rikollisten ahkeruutta, hirmuisten riskien ottamista usein melko pienten rahasummien tai muun hyödyn vuoksi. Erityisesti seurasin monen muun lailla pankkiryöstäjä Volvo-Markkasen edesottamuksia. Hänen toiminnassaan oli jotain samaa kuin lännenelokuvien lainsuojattomilla. Erityisesti jäi mieleen hänen tapansa tarkistaa ryöstösaaliinsa suuruus seuraavan päivän lehdestä. 

Janne Tranberg, modernimpi ja tyhmempi rosvo, on vankilassa intoutunut kirjoittamaan kirjoja kollegoistaan. Yksin hänestä ei ole sen enempää toki kirjoittamaan kuin rötöstelemään vaan kirjoitushommiinsa hän on saanut apua tunnetulta toimittajalta Rami Mäkiseltä. 

Pahan arkkitehdit kertoo Helsingin alamaailmasta 1980- ja 1990-luvun vaihteessa. Kirjassa kulkee lomittain kaksi kertomusta. Toisessa Ari Rytkönen ottaa tovereineen hatkat Sörkan vankilasta ja pakosalla ollessaan ryöstää koko joukon pankkeja. Muut jäävät kiinni, mutta Rytkönen piiloutuu mustan parran ja pitkän tukan avulla leirintäalueille. Poliisit ovat hänen kintereillään, ja Rytkönen jää tietenkin lopulta kiinni ja vankilaan yhteensä 20 vuoden tuomiotaan istumaan. 

Toisessa tarinassa Mersu-Matti keksii ryhtyä tuomaan huumeita Alankomaista Suomeen. Se onnistuukin oikein hyvin. Hakureissut ovat jänniä, joskus hän hakee kaman itse, toisinaan panee kaiken jo menettäneet sotaveteraanit asialle. Ja kun huumeet on saatu Suomeen, ne piilotetaan metsiin ja myydään vähitellen narkkareille, jotka diilaavat toisilleen. Matti rikastuu, leveilee ja sitten jää kiinni. Vankila kutsuu. 

Siinä missä Matin motiivi on pelkästään raha, kirjan mukaan Arin motiivi pakoreissun ryöstöille oli tarve pelastaan vanhempiensa talon joutuminen pakkohuutokauppaan. Sinänsä jaloa, mutta talon oli pantannut Ari itse. 

Matti sai rötöksillään kasaan miljoonia, jotka hän sijoittaa asuntoihin, jotka poliisi takavarikoi rikoshyötynä. Hieman jäi kuulemma jemmaan vapautta odottamaan. Arilta jäi vähemmän. 

Kummatkin roistot olisivat tarmollaan ja viitseliäisyydellään kyllä tienneet enemmän rehellisissä töissä, ainakin jo laskee vankilassa vietetyt tunnit työajaksi. 

Kirja on sujuvasti kirjoitettu, yksinkertaista ja helppoa kieltä, tarina kulkee kuin elokuvassa. Mitään syvällistä kirjassa ei ole. Alibin jutut olivat parempia, ehkäpä tuoreutensa vuoksi. Kirjan lukemiseen kuluu muutama tunti, joten sen lukeminen ei juuri harmita vaikkei siitä kyllä mitenkään mieli parantunut tai uutta elämään oppinut, ei edes ihmisyydestä.