Hävittäjien hankinta täysin turhaa

Helsingin Sanomat, Mielipide, 21.3.1990

Euroopassa riisutaan aseita, rajat avautuvat ja muurit murtuvat. Neuvostoliitto vähentää joukkonsa puoleen Leningradin sotilaspiirissä ja supistaa aseistustaan, puolueeton Sveitsi leikkaa sotilasmenojaan. Suomeen hankitaan uusia hävittäjiä ja sotilasmenot kasvavat.

Hävittäjät maksavat noin 10 miljardia markkaa, mikäli niitä ostetaan suunnitellut 60 kappaletta. Yksi hävittäjä maksaa 100-200 miljoonaa markkaa; lisäksi on huolto-, varaosa- ym. kustannuksia.

Tällaisen rahamäärän sijoittaminen sananmukaisesti taivaan tuuliin on mieletöntä aikana, jolloin metsämme tukehtuvat ilmansaasteisiin, ja terveydenhuollon ja sosiaaliturvan rahantarve kasvaa nopeasti. Samalla summalla voitaisiin asentaa suodattimia tehtaisiin ja voimaloihin ja helpottaa Neuvostoliiton todella synkkää ympäristötilannetta esimerkiksi viemällä sinne vähemmän saastuttavaa tekniikkaa.

Ekokatastrofi ei tunne valtioiden rajoja eikä piittaa ilmatilan valvonnasta. Se on todellinen uhkakuva, johon pitäisi valmistautua, ja johon ei satakaan hävittäjää tuo helpotusta. Päinvastoin: hävittäjät ovat erittäin saastuttavia kapineita.

Tärkein perustelu hävittäjäostoille on Suomen ilmatilan koskemattomuuden vaaliminen: risteily- ym. ohjukset on kyettävä torjumaan. Ilmatila on kuitenkin hyvin vaikeasti hahmotettavissa oleva asia. Se loppuu vasta 80 kilometrin korkeudessa, jossa alkaa ns. yhteinen ilmatila. Onko mitään väliä sillä, lentävätkö ohjukset 80 km vai 20 km korkeudessa, paitsi se, että ne jälkimmäisessä tapauksessa "loukkaavat ilmatilaamme"?

Matalalla lentävistä risteilyohjuksista puolustusvoimien ylipäällikkö Mauno Koivisto on todennut: "Voidaan tietysti ajatella, että hyvillä välineillä ja hyvissä olosuhteissa voidaan yksittäisiä ohjuksia saada torjutuksi. Mutta huonoissa olosuhteissa ja monien ohjusten ollessa kysymyksessä, on tuskin paljonkaan tehtävissä." (Luento Helsingin yliopistossa 2. 3. 1989).

Ja entä jos pystyisimmekin torjumaan osan alueemme yli lentävistä ohjuksista oletetun laajamittaisen kriisin/sodan sattuessa? Ensinnäkin kansamme turvallisuutta edistäisi enemmän se, että antaisimme niiden lentää, kuin se, että ampuisimme omaan niskaamme mahdollisesti ydinkärjillä varustettuja ohjuksia.

Toiseksi, sodan reaalinen mahdollisuus ei todellakaan ole kaiken varustautumisen arvoinen (vielä epätodennäköisempää on, että Suomea vastaan hyökättäisiin). Kaiken lisäksi tekniikka kehittyy kaiken aikaa, ja uudet hävittäjät saattavat olla jo kymmenen vuoden päästä "vanhentuneita". Silloinkaan meillä tuskin on varaa ostaa uusia, yhä kalliimpia ilmatilan valvojia. Hävittäjien hankinta on sekä puolustuspoliittisesti että taloudellisesti heikosti perusteltua.

Puolustusvoimat on vedonnut olojen epävakauteen Euroopassa, olisi varustettava asevoimat "riittävän puolustuskykyisiksi", varmuuden vuoksi. Ei ole kuitenkaan mielekästä rakentaa suojamuuria ja spekuloida tulevien tapahtumien kielteisillä vaikutuksilla, kun voisimme taloudellisella ja humanitaarisella avulla ennaltaehkäistä mahdollisia kriisejä.

Puolustusvoimien uusi komentaja Jan Klenberg sanoi äskettäin, että "ei ole valtakunnalle hyödyksi, jos valtion turvallisuuteen liittyvistä asioista, kuten puolustuspolitiikasta ja puolustustoimien suorituskyvystä tulee sisäpoliittisten kiistojen kohde" (KU 3. 3.).

Näyttää siltä, että puolustusvoimat on enemmän huolissaan omasta uskottavuudestaan kuin valtakunnan turvallisuudesta. Lausunto kuvastaa hyvin sitä yleistä asennetta, jolla sotalaitosta hellitään: sen tulisi olla demokraattisen päätöksenteon ulottumattomissa, samoin kuin hävittäjäoston lopullinen merkitys halutaan pitää mattimeikäläisen käsityskyvyn ulottumattomissa.

Klenbergin lausuntoa vasten tarkasteltuna ilmavoimien komentaja Pentti Jokisen kannattama avoin keskustelu ja "jos kansa ei halua, koneita ei hankita" -asenne tuntuvat vähintään tekopyhiltä. Keskustelulla ei ole todellista merkitystä, sillä demokratia on jo ohitettu reilusti oikealta ohi pyyhkäisten. Asiaa on valmisteltu lähinnä puolustusvoimien ja puolustusministeriön kesken, ja nyt puolustusministeri voi tv-uutisissa vakuuttaa, että koneet hankitaan; kysymys on enää siitä kuinka suuri osa mistäkin maasta. Ja hallitus tuntuu nyökkäilevän tyytyväisenä. Mihin jäi todellinen keskustelu?

Ilmapiiri on nyt otollinen hävittäjähankinnalle. Viime syksystä lähtien on hehkutettu talvisodan muistoa ja ylistetty sisukkaan kansamme puolustustahtoa. Sinänsä kunnioitettavat uhraukset itsenäisyytemme puolesta on helppo kääntää vahvan puolustuskyvyn tarpeellisuuden osoitukseksi. Mutta liian usein unohdamme uuden ajan, jota elämme, ja uudet aseet, joita maailma on väärällään.

Nyt kun olisi oiva tilaisuus päästä eroon näistä aseista, Suomi käy omaa sotaansa ja käy sitä säälittävän yksin. Suomen sotalaitos nojaa yhä toisen maailmansodan aikaiseen massa-armeijaan, jonka ainoa "hyöty" nykysodassa on se, että sotilaita kuolee enemmän. "Talvisodan henki" on Euroopassa enää kaukainen haamu, Suomessa valitettavan elävää todellisuutta. Kuvaavaa on meillä ylistetyn Talvisota-elokuvan saama vastaanotto Berliinin filmijuhlilla: yleisö käveli vaivautuneena pois kesken esityksen.

Helsingin yliopiston rauhanjärjestö Rauhanpiipun puolesta:
Jussi Eronen, Petri Griinari, Matti Kinnunen, Tero Norkola, Lassi Raunio, Vesa Sisättö
Piirros: Adam Korpak