Interrail 2023 - Palermossa sunnuntaina

 Lähdin aamulla etsimään kattoterassilta näkemäni savupilven lähdettä. En löytänyt sitä satamasta enkä sen läheltä, ehkäpä savupilvi oli peräisin rikkinäisestä laivamoottorista, ehkä täällä eivät ympäristönormit ole yhtä vakavasti otetut kuin pohjoisemmassa Euroopassa. 

Matkalla satamaan olo oli kevyt, maha täysi, ajatukset kulkivat vapaina. Yhtäkkiä tunsin olevani Beirutissa tai sotaa edeltäneessä Damaskoksessa, ylittämässäni moottoritiessä oli jotain samaa. Satamassa, huvipursien ja suurten purjeveneiden välissä miehet kalastivat, saapuivat Maltalla näkemäni kaltaisissa sinisissä veneissä, perkasivat saalistaan asiakkailleen, kaksi kaupunkia oli taas toistensa sisällä, ne eivät ole täällä koskaan kaukana toisistaan. 

Istuin pursiseuran terassille, komeita veneitä vastapäätä, pöytään, joka oli varattu tunnin päästä. Kahvia teki mieleni, mutta tarjoilijan mukaan puoliltapäivin pursiseuralla tarjoillaan vain proseccoa. Join lasillisen, joudin ennen toista lasillista luovuttamaan pöytäni sen varanneille. 

Jatkoin matkaani, kauempana pursiseurasta rantaravintolat olivat täynnä ihmisiä, joivat oransseja juomiaan pilleillä, nauroivat, olivat iloisia. Tunsin itseni yksinäiseksi, joten jatkoin matkaani rantakatua, jossa vilkas liikenne kulki kahta kaistaa kumpaankin suuntaan. Kadun parkkipaikat olivat vallanneet hiiligrillimiehet, joiden puuhien savu peitti autoilijoiden näkyvyyden. Autoilijat eivät savupilvessä hidastaneet.  Grillimiehet möivät vain sikaa, en ostanut.

Vittoria Emanuelle -kadulla, joka on betoniestein autoilta kielletty, oli ihmisruuhka, tungos. Aiemmin siellä kokit yhdessä hovimestareiden kanssa ovat minua ravintoloihin huudelleet, nyt kumpiakaan ei jonojen päässä näkynyt. Kauppa kävi, jonot minulle liian pitkiä. 

Lopulta löysin kastajoita paahtavan miehen, jolta osin pussillisen. Siitä syntyi ongelma: kadut ovat niin siistejä, etten kehdannut heittää kuoria maahan, eikä roskiksia ollut missään. Söin kastanjat vasta hotellihuoneessani.