The last bus / Gillies MacKinnon

The last bus / Gillies MacKinnon

Sateinen marraskuun iltapäivä, kävelen kaupungilla ja ajattelen, että olisipa mielenkiintoista elää vanhaksi ja kokea ihmiselämän koko kaari. Ja niin ajattelessani kävelen elokuvateatteriin, Kino Engeliin Senaatintorin laidalle maan alle, eturiviin, tietämättä mitään elokuvasta, johon olen ostanut lipun. Istun vakiopaikalleni eturiviin, istuimelle kaksi, elokuva alkaa. 

Tarina on yksinkertainen: on pariskunta, joka elää elämäänsä Skotlannin pohjoisimmassa kylässä, näemme miten he saapuvat nuorina ja miten he ikääntyvät. Vaimo, Mary, hoitaa kasvimaata, mies, Tom, tiskaa ja katselee vaimoaan ikkunasta, vie hänelle teetä, näin on ollut vuosikymmeniä. Mies sairastuu syöpään, vaimo suree, etteivät he enää pääsisi käymään Englannin eteläisimmässä paikassa, Land’s Endissä, josta he ovat 70 vuotta aiemmin tragedia vuoksi muuttaneet niin kauas kuin mahdollista. Tom lupaa viedä vaimonsa Land’s Endiin, mutta vaimo kuolee. 

Tom lähtee yksin matkalle, pienessä laukussaan vaimonsa tuhkat, paikallisbusseilla eläkeläisten ilmaislipulla. Seuraa seikkailuja, kuvauksia Englannista (rasisteja, siirtolaisia, avuliaita ihmisiä, vastoinkäymisiä, juhlia), mutta Tom ei ehdi pysähtyä, hänellä on tehtävä ja elämä on loppumassa, syöpä syö miestä. 

Matkan aikana Tom (jota esittää erinomaisesti Timothy Spall) muistelee vaimoaan, hänen muistoissan Mary oli aina kaunis, värit pastellisia, elämä onnellista suurta tragediaa lukuunottamatta. Tomin yksinäisyys, kaipuu, ikävä ovat sydäntäsärkeviä, mutta niiden vastapainoksi elokuvassa on paljon huumoria. 

Erään arvostelun mukaan elokuva ei kosketa, nenäliinoille ei ole tarvetta, mutta minä kyllä kyynelehdin koko elokuvan ajan. Taidan olla liian herkkä - ja altis tunteideni manipulaatiolle. 

Kun kävelin elokuvateatterista ratikkapysäkille, puhelimeni kertoi erään elämän päättyneen. Olipa iltapäivä.