Köln 75 / Ido Fluk

Keith Jarrett, jazz-pianisti, esiintyi vuonna 1975 Kölnin oopperassa. Syntyi levy, joka on myynyt miljoonia kappaleita, eniten genressään. Tarina on tuttu alaa tunteville, ei toki minulle, joten elokuva vei mukanaan. 

Konsertin järjesti 18-vuotias Vera Brandes, joka oli kuullut Jarretin soittavan Berliinissä aiemmin. Brandes oli jo parin vuoden ajan lukio-opintojensa ohella, ja vanhempiensa tahtoa uhmaten, järjestänyt jazz-konsertteja Kölnissä. Hän sai varatuksi oopperatalon eräänä perjantaina oopperaesityksen jälkeen kello 23. 

Kaikki oli hyvin siihen asti kunnes Jarrett saapui. Kävi ilmi, että oopperan lavalle oli päätynyt rikkinäinen ja vaatimaton flyygeli. Jarrett oli uupunut automatkastaan, selkään sattui, eikä ollut suostivainen esiintymään. Vaan Brandes pystyi puhumaan hänet ympäri, konsertti täytti koko katsomon, ja loppu on sitten historiaa. 

Elokuva vei mukanaan muutoinkin kuin Veran, kavereidensa, Keithin ja konsertin järjestämisen jännityksen vuoksi. Elokuva kertoo samalla 1970-luvun Saksasta, sukupolvien välisestä kuilusta, ankarasta kasvatuksesta, maaperästä jostain toisinaan syntyi konsertteja, toisinaan RAF:n ja mellakat. Vera ja eritoten hänen veljensä kipuilevat menneen maailman ja oman elämänsä välillä, kaikki on pelissä: joko konsertti onnistuu tai pitää ryhtyä hammaslääkäriksi isän tavoin, miksi näin, sen jääköön katsomisen selvitettäväksi. 

Ohjaus on onnistunut. Elokuva näyttäytyy milloin fiktiona, milloin dokumenttina. Toisinaan hahmot pysäyttävät tarina puhuakseen suoraan katsojalle, mikä tuo heidät ja tapahtumat lähelle. Näyttelijät ovat erinomaisia, näytteleminen luontevaa. Jossain vaiheissa 29-vuotiaan näyttelijän ulkonäkö ei sovi vastaa 18-vuotiaan hahmoon, mutta tarinaa seuraten sen antaa anteeksi. 

Jarrettin musiikkia elokuvassa ei ole, koska Jarrett kielsi musiikkinsa käyttämisen. Musiikkia muutoin on paljon ja se sopii hyvin elokuvaan.