Budapest 1989: hakaneuloja asemahallissa

Syksyllä 1989 matkustin yksin junilla Puolaan, Tšekkoslovakiaan ja Unkariin. Tämä on käsin kirjoitetusta päiväkirjastani. Ihmisistä käytän nimikirjaimia, ja tekstiä on hieman siistitty.

Kirjoitettu 24.9.1989 Budapestissa kahvilassa, muistiin edellisiltä päiviltä.

Lopetin kirjoittamisen ennen kolmea yöllä, sillä en ollut tarpeeksi hereillä saadakseni mitään älykästä paperille. Luin aikani ja päätin ottaa torkut. Kiinnitin kaikki kamat itseeni ja tavaroihin hakaneuloilla, mikä ei ollut lainkaan niin paranoidista kuin lukija saattaisi luulla. Hallissa nimittäin hiippaili kolme liukasta ja vieraan oloista miestä, joiden tarkoituksena oli viedä nukkujien rahat. Säästyin vahingoitta, ja kellon lähetessä kuutta lähdin pois hyvästeltyäni itäsaksalaisen tuttavuuteni.

Majapaikastani ei vastattu puoli kahdeksan aikoihin soitellessani. Menin etsimään yösijaa turistitoimistosta, mutta huoneet olivat kovin kalliita. Aamutoimet suoritin IBUSZin hotellissa, joka on hienoin näkemäni hotelli.

Palasin esikaupunkiin isäntäni luo. Hänen vaimonsa oli paikalla ja selitti kovasti kaikenlaista. Isäntä oli noutanut asemalta myös ruotsalaisen pojan, ja oli kovasti innoissaan, kun sai meidät molemmat puhuttua. Ruotsalainen osoittautui oikein mukavaksi mieheksi, ja suurelta osin meillä oli samanlaisia mielipiteitä.

Hain tavarani turistitoimistosta ja otin suihkun. Nukuin kuin tukki, kunnes ruotsalainen tuli huoneeseen, ja lähdimme yhdessä kaupungille.

Etsin unkarilaista ystävääni SK:ta elokuvateatterista, jossa hän on töissä. Kuten myöhemmin selvisi, etsin väärästä teatterista. Nyt se oli kuitenkin kiinni, joten eipä ollut isommin väliä, oliko se oikea vai väärä.

Paikallinen klubi Golgota-kadulla oli kovin suljetun oloinen. Mystistä on elämä ja kadut pimeitä. Aivan kuten kotona turvallisessa Suomessa, kuljimme klubilta rock-kahvilaan. Musiikkia oli ja ihmisiä. Paikasta kumpusi jotain voimakasta ja innoittavaa.

LÄNSIMAIDEN (ja varsinkin AMERIKAN) IHAILU. Koko Itä-Eurooppa haluaa unohtaa juurensa, ikivanhan kulttuurinsa ja sen tosiseikan, että ihminen ei voi kieltää sitä, mistä on kasvanut. Vaikka joku täältä muuttaa länteen, onnen ja runsauden maahan (sic!), pysyy hän silti kauan, ellei koko ikäänsä, itäläisenä, jonka ylle on pursotettu länsimainen kermavaahto. Heikot ihmiset pitävät kiinni hötöisestä vaahdosta kynsin hampain, mutta vahvat pyyhkivät sen pois ja tunnustavat juurensa sitä häpeilemättä.

Sama länsi-ihailu on Suomessa onneksi jo laimenemassa, ja suomalainen kulttuuri (melkein tai ainakin yhtä vanha kuin Amerikan) nostaa päätään.

Kahvilassa juttelin amerikkalaisten kanssa, ja nämä olivat sitä amerikkalaisia, joista en oikein pidä: meluisia ja oman arvonsa yliarvioivia.

Torstai 21.9.1989

Miksi maailma ja ihmiset muuttuisivatkaan. Aamulla isäntä herätti meidät, tarjosi teetä ja uteli huonolla englannillaan: ”Everything alright? No problems?” Kaikkihan oli meidän puolestamme hyvin. Isännällä oli ongelma, koska me kuulemma paiskomme ovia!

Ehdin keskustaan puolilta päivin ja uhrasin taas hivenen aikaani SK:n haeskeluun. Siitä kun on tullut pakkomielle. Sain selville, että olin etsinyt koko ajan väärästä teatterista, ja oikeassa teatterissa kerrottiin (käytin tulkkia), että hän on tavattavissa vasta sunnuntaina kolmelta. Masennuinko? En kai, mutta tunsin kyllä turhautumista.

Hommasta muodostui kunniakysymys, ja siksi ajoin esikaupunkiin aikomuksenani löytää hänen osoitteensa. Tiesinhän jo kadunnimen. Alue vain sattui olemaan omakotitaloja, joiden portissa ei ollut nimiä ja pihoissa oli pahuksen vihaisia koiria. Jätin lopulta viestin erään kerrostalon postilaatikkoon hyvin tietoisena, että se oli luultavasti väärä. Mutta nyt piti kokeilla.

Illalla ajelin osaksi bussilla, osaksi taksilla Mustaan Ankkaan. Paikka koostui kolmesta isosta huoneesta, joista suurimmassa on esiintymislava, ja jollei bändi satu soittamaan, siellä on kunnon klubimeno. Asiakkaat ovat nuoria.

Pöydässäni istui kaksi tyttöä. Luulin heidän olevan paikallisia, mutta kävi ilmi, että he olivatkin DDR:stä. Puhuimme politiikasta ja musiikista. Toinen heistä oli todella kyllästynyt elämäänsä Itä-Saksassa. Puhuimme ja puhuimme kauan huoneessa, jossa televisiosta tuli musiikkivideoita, joukossaan myös New Model Armyn 51st State ja Green and Grey. Todella hienoa kuulla nuo mainiot laulut täällä.

Perjantai 22.9.1989

Kaksi viikkoa ”on the road”. Rahaa olen onnistunut kuluttamaan 200 Saksan markkaa, 200 Suomen markkaa ja muutaman dollarin. Todella halvalla on mennyt.

Aamu meni pitkäksi, ja kello lähestyi jo kolmea, kun kolistelin bussilla Keletin asemalle. Odottelin SK:ta aseman ravintolassa, mutta hän ei tullut paikalle. Kiertelin kaupungilla seitsemään asti. Olimme sopineet tapaavamme Kalastajabastionin edessä, jossa piti olla konsertti. Eipä ollut konserttia eikä ketään muutakaan.

Illalla Mustassa Ankassa juttelin aikani ranskalaisen tytön kanssa. Hän ei oikein ymmärtänyt englantiani, vaan vasta kolmannella kerralla hänelle selvisi, että olen Suomesta, en Unkarista. Videot pyörivät ja ihmiset tanssivat villeinä. New Model Army sai monet villiintymään, vaikka on kovin luultavaa, etteivät he tajunneet sanoista sanaakaan.

Lauantai 23.9.1989

Päivä, jolloin ei tapahtunut yhtikäs mitään. Ostin valokuvauspaperia, tämän vihon ja harhailin kylillä hyvän aikaa.

Tutustuin Margitsaareen ja havaitsin sen kovin kauniiksi. Makoilin ja luin siellä. Ihmisiä oli paljon, paljolti pareittain, ja heidän onnensa teki minut liki kateelliseksi.

Poikkesin Délin asemalla ja ostin Erato-nimisen lehden. Loppuillan vain lueskelin. Ruotsalainen kertoi lähtevänsä aamulla kello 6.20 junalla.

Kommentit